Etenen, hitaasti

On selvästi hyvä merkki itseni ja mielenterveyteni kannalta, että en enää kirjoita kalenteriin hyvästä päivästä tai huonoista hetkistä. Huippuhienoja päiviä on ollut useita ja ne ovat olleet pitkälti itse rakentamiani tai järjestämiäni. Elämä on päässyt yllättämään sillä tavoin mukavasti, että kykyni iloita näennäisen vähäisistäkin asioista on palannut. En usko, että vielä puoli vuotta sitten edes miljoonan lottovoitto olisi kummemmin saanut minua hihkumaan, mutta nyt pysähdyn katsomaan aamukasteista koiranputkea ja tunnen pakahtuvani. En ole vuosiin enää nauttinut yksinkertaisista luonnon tarjoamista elämyksistä, mutta tänä kesänä sadekin on ollut huumaavan kaunis.

Eräs poikkeus oli viime kesänä. Olin rakkaan, rakkaan ystäväni kanssa kävelemässä kaupungilla ja poikkesimme tervehtimään äitiäni hautausmaalle. Ystävälläni oli kamera mukanaan ja hän pysähtyi tuon tuostakin tarkastelemaan jotain yksittäistä öttiäistä tai kukannuppua. Kuvista tuli käsittämättömän hienoja. Jos joku muu kulkija katseli meitä, kahta keski-ikäistä naista pyllyt pystyssä vanhojen hautojen vierustoilla tillittämässä jotain tavallisesti huomaamatonta luonnon taideteosta. Näiden kuvien kautta näin sellaista kauneutta, josta en aikaisemmin ollut tiennytkään ja jota en vieläkään erota paljain silmin. Hassu juttu, että sekä ystäväni että minä olemme erittäin urbaaneja tapauksia ja vasta kameran hankinta avasi luonnon miniatyyriaarteet ystävälleni. Kameran läpi käytyään ne näyttäytyivät minullekin.

En tarkoita, että vuosien ja vuosien aikana syntyneet haavat ja hölmösti sanottuna sielulliset vauriot olisivat parantuneet, mutta sitä tarkoitan, että olen löytämässä työkaluja ja lääkkeitä itseni hoitamiseen takaisin sellaiseksi ihmiseksi, joka olin joskus kauan sitten. Tietenkään minusta ei enää tule sitä vouhottavaa maailmanvalloittajaa, joka olin joskus aikana ennen lasten saamista. En ole enkä halua olla niin idiootti, että kuvittelisin vielä elämän ja mahdollisuuksien olevan minulle samalla tavoin auki. Olen monta kymmentä vuotta vanhempi, monta valtavaa kokemusta läpikäynyt, monta uutta ihanaa asiaa rikkaampi ja monenmonta suurta menetystä kokenut – onhan minun täytynyt muuttua ja muuttua aivan valtavasti.

Uskon vakaasti, että jokaisella ihmisellä on tietty perusta, jolle elämä rakentuu. Tämä perusta on kokonaisuus lapsuuden kokemuksia, hyväksyntää, rakkautta ja yhtä lailla oman luonteen ominaisuuksia ja vahvuutta. Joku rakentaa elämänsä hiljaisesti, välinpitämättömänä muista ja omaan itseen keskittyen, joku toinen rönsyilee sinne tänne ja kutsuu kaveritkin nauttimaan omasta elämänilostaan. En perusta tätä näkemystä millekään oppisuunnalle, kunhan itsekseni pähkäilen. En myöskään väitä olevani mitenkään oikeassa. Sen verran vetoan kuitenkin viisaampiini, että sanotaan lapsuudella olevan ratkaiseva merkitys tämän perustan synnyssä. Lisään siihen kuitenkin mainitsemani perusluonteen ja sen ohjautumisen johonkin suuntaan aina kunkin yksilöllisten kokemusten ja tuntemusten mukaan. Ei ole kahta identtistä perustaa eikä ole mahdollista asettua toisen perustalle, joskin sillä voi omalla matkallaan hetken levähtää.

Minun perustani, minun kaikkein omin itseni, elämäni rakennelman kellarikerros (jossa ei taida olla vanhanaikaista pommisuojaa) on vielä jossain roinan peitossa. Jos jatkan talovertausta, on kuin olisin vihdoinkin löytänyt lapion pyörremyrskyn jälkien raivaamiseen. Tönö pönöttää paikoillaan ja minun on se vähitellen siivottava. Ensin suurimmat roskat lapiolla, sitten harjalla ja lopulta pyyhittävä pölyt. Uskon ja toivon, että jonain päivänä olen siivonnut itseni vastarakennettua ullakkoa myöten. Sitä en tahdo, että taloni koskaan valmistuisi. Maailma on aina uusi ja joka nurkan takana voi olla mitä tahansa, hyvää tai huonoa. En halua menettää niitä mahdollisuuksia. Raivaan ja selvitän vanhaa roskaa ja samalla katselen ympärilleni, toivottavasti uusin silmin ja vähemmin rasittein.

(Toivottavasti tätä ei lue kukaan kovasti kriittinen ammattiterapeutti, joka tilaa puskutraktorin tontilleni!)

Itse asiassa suunnittelin kirjoittavani lisää itsekunnioituksesta, mutta ajatus kulki toiseen suuntaan. Tai ehkä ei sittenkään. Ovathan itsekunnioitus ja itseni tunteminen juuri niitä välineitä, joilla pyrin selvittämään elämääni ja suunnittelemaan sen tulevia koukeroita.

Aviomies tekstitteli jälleen eilen ja vastailin harvakseltaan. Yritän olla mahdollisimman varovainen sanoissani, koska en todellakaan halua väliemme sen enempää lähentyvän kuin etääntyvänkään. Nykyinen hauras kohteliaisuus on paras. Toisaalta en tahdo antaa mitään vääriä signaaleja, joiden perusteella aviomies elättelisi turhaa toivoa suhteemme palautumisesta, mutta en tahdo loukatakaan. Mies on itse tehnyt itselleen niin paljon pahaa, ettei minun ole tarpeen lisätä sitä. En halua olla kostonhimoinen, siitä ei ikinä ole seurannut mitään hyvää. Joskus olen ihan silkasta takaisin antamisen ilosta ilkeillyt jollekulle, mutta lopputulos on ollut vain häpeäntunne. Vielä enemmän hävettäisi, jos löisin ihmistä, joka jo on itse lyönyt itsensä henkihieveriin. Kuulostanpa tekopyhältä, ei ole tarkoitus.

Aviomiehen aikaisemmat, ehkä tahattomat, yritykset syyllistää minua ovat valuneet ylitse. En enää suostu syylliseksi enkä kantamaan niskassani vastuuta avioliiton kariutumisesta. Eilisten tekstiviestien joukossa mainitsin olevani tietysti osallinen romahdukseen. Kuinkako? Minä lopuin, kärsivällisyyteni loppui, sietokykyni loppui. En halua enkä ikinä voisi kiistää sitä. Totta kai olin osallinen, mutta onko se syyllisyyttä? Mikään ihmissuhde ei toimi tai ole toimimatta ilman vuorovaikutusta. Ei tietenkään. Tietenkin olen osallinen, mutta johtuiko se minusta, johtuiko se virheellisistä tai vahingollisista valinnoistani, tahallaniko ajoin asiat siihen pisteeseen, että loppu tuli? En. Tiedän taipuneeni niin pitkälle, kuin minun oli mahdollista ja vielä vähän sen ylikin. Tiedän tehneeni parhaani, mutta kun kaikki omat voimat ja keinot oli käytetty, kun jokainen polku oli kuljettu loppuun asti, jäi vain kaksi vaihtoehtoa. Kumpikaan niistä ei enää mahdollistanut suhteen ja avioliiton jatkumista. Minä valitsin elämän.

Nyt oli tekstareissa toinen sävy. Jotkut nimittävät sitä hieman kaukaa haetusti ylistämällä alistamiseksi. Luin olevani edelleen rakas ja tärkeä, ja että lähestyvä syntymäpäiväni ylittää juhlavuudessaan eilisen Suven ja runon päivän, ja että hän ei ole luopunut toivosta minun suhteeni. Ei. Ei tehoa. Onhan tuo toki mukavaa luettavaa, mutta se ei johda mihinkään. Mies tekstaili sillan rakentamisesta ja kysyin, mihin hän haluaa siltansa johtavan. Palasimme entiseen eli suoraan kysymykseen ei tullut suoraa vastausta, vaan vastakysymys, mitä luulisin. En katso sen olevan keskustelua ja sanoin sen. Sillanrakentaminen on oikein hyvä ajatus, mutta kyllä siltä sillalta pitää uskaltaa katsoa alaspäin ja tunnustaa, kuinka paljon kaljaa, lonkeroa ja petettyjä lupauksia on sen alta virrannut. Olenko ankara ja julma? Ehkä. Puolivillaisiin yleispäteviin lausahduksiin olen lopen kyllästynyt. Ainoa mahdollisuus meidän jollain tavalla selvittää asioita niin, että viisastumme entisestä, on suoraan ja avoimesti puhuminen. Mitäs luulisit? ei avaa mitään muuta kuin vääriä tulkintoja ja epämääräisiä arvailuja. Ei enää.