Tapahtumatonta

Tämä tapahtumattomuus on tappavaa. Kaupunki ei osoita minulle asuntoa – en tiedä, miksi. Olen töissäkäyvä – tosin pienipalkkainen ja osa-aikainen, tervejärkinen – siitä on melkein lääkärinlausunto – päihteetön ja pilleritön – verenpainelääkkeitä ei lasketa – kunniallinen ja kiltti ihminen. Tupakoin vain ulkona, en käytä juurikaan alkoholia (tänä vuonna ei pisaraakaan), en harrasta mitään kovaäänistä tai muutenkaan häiritsevää. En ymmärrä. Tässä maailmassa ei voi olla loputtomasti yhtä hyviä asukaskandidaatteja kuin minä, mutta ilmeisesti ne kaikki ovat samassa jonossa minun edelläni. Masentavaa.

Sosiaalityöntekijäni soitti, vihdoinkin. Enhän ole odottanut sitäkään puhelua kuin kaksi ja puoli kuukautta. Vauhtia asiaan ilmeisesti sai se, että jätin toimeentulotukihakemuksen irtaimistovarastoni vuokrista. Lähetin sähköpostin työntekijälle ja kysäisin samalla, miten olisi pieni apu sekä lääkkeisiini että uusiin silmälaseihin. Samaan aikaan tuli tietysti sosiaalitoimistolta lisäselvityspyyntö toimeentulotukihakemukseen. Jäin vähän ihmettelemään, eikö heillä jo ole tiedossa esimerkiksi vireilläoleva avioeroni.

Niin. Se avioero. Kuusi kuukautta on kulunut, toissapäivänä olisin voinut lähettää lopullisen hakemuksen, mutta jätin lähettämättä. Se on kyllä valmiina koneellani vain lähetystä vaille. Miksi? Onko sittenkin vaikeata lopullisesti päästää irti? Onko kuitenkin jossain tunne-elämäni sekamelskassa joku irrallinen ja irrationaalinen rakkauden siemen tallella? Ei. Ei kummastakaan syystä.

Aviomies pommittaa nykyisin päivittäin tekstareilla, joilla hän vakuuttaa suurta rakkauttaan ja kuolematonta haluaan viettää loppuelämänsä minun kanssani. En epäile kumpaakaan, minä vain en halua samoja asioita. Hän kertoo hoitavansa itseään ja selvittelevänsä ammattiauttajien kanssa niitä solmuja, jotka veivät hänet siihen itsetuhoiseen juomiskierteeseen, joka johti tähän. Hän sanoo tekevänsä sen kaiken vain minun takiani ja minun olemassaoloni olevan hänen paras ja ainoa motivaattorinsa parantumisen ohdakkeisella polulla.

Ei se noin mene, mutta hänen on oivallettava se ihan itse. Olen tapaillut häntä muutaman kerran ja hänessä alkaa jälleen näkyä pilkahduksia siitä ihastuttavasta miehestä, joka hän joskus oli. Ehkä sillä on vaikutusta, että hänen täytyy vastaanottokodissa majaillakseen puhaltaa puhtaat nollat aamuin illoin. Jostain syystä en jaksa iloita siitä, että tässäkin suhteessa olen ollut oikeassa – juominen pilasi miehen ja raitistuminen tekee hyvää. Hän ei ikinä toivu entiselleen, jos hän pitää minua jonakin päämääränä tai palkintona taistelustaan. Hänen on otettava itsensä ja oma hyvinvointinsa ykköseksi listalleen ja pudotettava minut jonnekin muualle. Pojankin takia tervehtyminen on tärkeämpää kuin menetetty parisuhde. Se parisuhde on mennyttä, se ei enää palaa, vaikka vähän viivyttäisinkin avioeroa.

Mutta jos hänelle potkii lisävauhtia se, että hän yrittää saada toivottomaksi tietämänsä suhteen uudelleen toimimaan, miksi en sitä hänelle soisi. Minulta se ei ole pois, hänelle siitä voi olla iso apu, ainakin aluksi. Paluuta ei ole, sen hän tietää. Ja toivottavasti myös sisimmässään ymmärtää. Toisaalta olen ehkä yrittämässä jotain täysin mahdotonta eli saada avioliiton päättymään ystävyyteen. En tiedä, tuleeko siitä mitään, tuskin.

Olen jo muutamaan otteeseen epämääräisesti viitannut suunnitelmiin tulevaisuuteni varalle. En aio vieläkään avata näitä suunnitelmia sen enempää, kerron vain, että niiden toteutuminen viivästyy vielä ainakin kuukauden. (Kun se aika on, tämä blogi luultavasti repeää isoista kirjaimista, pitkistä selostuksista ja sekavista tekemisistä.) Kerroin ystävilleni, että joudun vielä kuukauden verran lainaamaan heidän sohvaansa. Vastaus oli se, että he vuokrasivat minulle oman parkkipaikan. Ei tarvinnut sanoa sen enempää. Voin olla rauhassa.

Minulla on jälleen suuri suru tulossa. Vanha rakas koirani on kärsinyt helteistä niin pahasti, että aivan lähiaikoina joudun tekemään päätöksen, joka särkee sydämeni. Tyttöseni kävelee vaikeasti, väsähtää pienestäkin ulkoilusta, ei jaksa oikein syödä eikä leikkiä. Se on niin dementoitunut, ettei aina tunnista nimeään tai ymmärrä, mitä vesikupilla pitäisi tehdä. Se on parina yönä valittanut unissaan, mutta ei ole herännyt tönäisyyn. Nyt kun säät suosivat paremmin sydänvikaisia vanhuksia, tyttöseni yrittää vähän piristyä. Se on muutaman kerran houkutellut toisen koirani leikkiin, mutta sitten hengästynyt ja paneutunut nukkumaan. Yli kolmentoista vuoden uskollinen ystävyys on tulossa päätökseen, viimeistään silloin, kun tulevaisuuden viritelmäni alkavat laueta. Nyt vietän aikaani sen kanssa, rapsuttelen ja paijailen, juttelen mukavia ja vain rakastan sitä.

Ja odotan, että jotain tapahtuisi, että aika kuluisi, että kuukausi hujahtaisi ohi. Että pääsisin kotiin. Omaan kotiin.

Syksyä kohti

Viikkojen kuluessa alkaa kärsimättömyys kasvaa. Minulla ei sinänsä ole mitään hätää, voin olla ja asua ja viihtyä ja tehdä töitäni, eikä minulla ole ulkoista kiirettä muuttaa täältä pois. Silti oleminen toisen kodissa ja oma varsin kapea elämiseni alkaa käydä hermoille. Malttaminen ja odottaminen eivät ole vahvimpia puoliani, mutta toisaalta tämä kesä pakollisena paikallaan pysymisenä on ollut hyvää harjoitusta ja luonnetta kasvattava kokemus. Oikeasti on pakko etsiä hopeareunusta tästäkin asunnottomuuden, kodittomuuden pilvestä. Jos tämä vielä pitkään jatkuu, minusta tulee rauhallisen (?) odottamisen mestari.

Jossain vaiheessa muutto tulee eteen, väistämättä. Täältä ei ole paljoa muutettavaa, pari ikea-kassillista vaatetta, pyykkikorillinen kirppareilta mukaan tarttunutta tavaraa uuteen kotiini, alennusmyynnistä ostettu pikkuriikkinen laatikosto alusvaatteille, ompelukone ja kesän aikana perimäni pieni kirjoituspöytä, joka on todellinen tilaihme. Tavarat mahtuvat pieneen autooni, mutta koirat täytyy viedä jonnekin siksi aikaa. Eiköhän se onnistu toiselle ystävälleni, jossa on myös koira leikkikaveriksi. Pääni pursuaa suunnitelmia ja pakollinen toimettomuus raivostuttaa. Toisaalta moni suunnitelma on muuttunut ja järkeistynyt, kun olen kelaillut eri vaihtoehtoja paremman tekemisen puutteessa.

Niin ihana asia, kuin omaan kotiin muuttaminen onkin, sillä on oma hieman pelottava varjonsa. Vanhempi koirani, yli 14-vuotias dementoitunut ja harmaantunut rakkaani, on vieläkin aivan sekaisin uudesta ympäristöstä. Se on asettunut olemaan, koska toinen koirani ja minä olemme suurimman osan aikaa paikalla. Sillä on oltava koko ajan vähintään näköyhteys toiseen meistä, mieluiten kosketus. Vanhaan päähän ei enää mahdu muuta kuin me vakituisen elinkumppanit, meistä se hakee turvaa. Jos minä ja nuorempi koira olemme pihalla kun vanha neiti herää uniltaan, se aloittaa vinkunalla etsimisen. Kuinka se tulee sopeutumaan jälleen uuteen kotiin? Kuinka sen kalkkeutuneisiin aivoihin saa mahtumaan ajatuksen, että täällä ollaan ja tänne jäädään? Että tämä on myös sen koti ihan siinä kuin minun ja nuoremman koltiaisenkin? Sen huonossa kunnossa oleva sydän voi olla todella kovilla ja aikaa kotiutumiseen tulee kulumaan paljon. Toivottavasti sen jäljellä oleva aika riittää.

Viikot ovat vierineet niin, että toisinaan olen kadottanut ajantajun ja päivät. Kalenterista huomaan, että oho, toissapäivänä piti tehdä tuo ja tämän tekeminen onkin jo huomenna. Puhelin hälyttää kovaan ääneen, kun jokin pakkojuttu lähestyy. Aika oli tulla juhannuksen jälkeen pitkäksi, kun keikkatyö loppui. Onneksi sain kaivettua esiin vanhan rakkaan harrastukseni, käsityöt. Ostin halvimman mahdollisen ompelukoneen ja pengoin kangaskaupan tilkkulaarin mullin mallin. Netistä on löytynyt vaikka mitä jännää ja aika alkoi kulua nopeammin. Oman käden jälki on terapeuttista katsottavaa, omien taitojen elvyttäminen ja mielikuvituksen hedelmien siirtäminen kankaaseen on särkevää mieltä lääkitsevää ja eheyttävää. Pikkusia tarvikkeita, patalappuja, neulatyynyjä, kauppakasseja, kenkäpusseja tarvitsee aina. Niitä olen väkertänyt niin, että kavereillekin riittää. Miksei pari patakintaita konkreettiseksi kiitokseksi tulevasta muuttoavusta?

Tänään on tiistai. Tiedän sen varmasti siitä, että kolkutteleva omatuntoni näiden kirjoitusten suhteen on ihan hiljaa. Vaihteeksi. Huomenna menen elvyttämään vanhaa ammattitaitoani, jotta vihdoin voin ottaa vastaan jo kesän alussa tarjotun työpaikan. Se tulee kummasti avittamaan taloudellista selviytymistäni, samoin toinen keikkatyöni, joka käynnistyy syksyn tullen. Minulla ei ole mitään hätää, eikä tule olemaankaan, kunhan vain pidän itsestäni huolta. Miksi en pitäisi? Uusi elämä alkamassa, uusia haasteita ja kesän aikana kerättyä tervettä järkeä ja hyvää jaksamista. Aika kuluu ja jokainen päivä on nyt minun edukseni.

Maanpaossa

Kutsun tätä aikaa, minkä vietän ystävieni olohuoneessa vieraspatjalla, maanpakolaisuudeksi. Monella tavalla voin samaistua ihmisiin, joilla ei ole omaa kotia, ei kotimaata, ei tarkkaa tietoa omasta turvastaan, ei osoitetta, jota voi sanoa omakseen. Ei välttämättä mitään omaa. Minulla sentään on omaa, tosin ei paljoa käytössäni, mutta jotain täällä ”vieraalla maallakin”. Minulla on koirat, kaksi ihanaa karvaista olentoa, joille minä olen maailmankaikkeuden keskipiste. Niiden katseet, niiden tarve olla lähelläni ja niiden vilpitön ilo jokaisella tapaamisella on kuin kaiku tärkeästä sanasta – koti. Muuten olen melko irrallani, ajelehdin mukavasti autolla työn ja vieraspatjan väliä, tai kuljeskelen kavereiden luona tai ajelen ihan huvikseni rannalle uittamaan ja juoksuttamaan koiria.

Lääkäri on joka kerran käydessäni ehdottanut sairaslomalle jääntiä, koska verenpainelukemani ovat aika hirmuiset ja olkapääni kiukuttelee koko ajan vähän pahemmin. En halua lomalle, tahdon, että minulla on edes jokin järjestys elämässäni, joitakin pakkoja ja aikatauluja, jokin kiinnekohta. Sairasloma olisi tässä kohtaa pahinta mahdollista.

Olen jo aikaisemmin maininnut suunnitelmista syksylle, ja ne alkavat näyttää jotensakin toteuttamiskelpoisilta. En kerro tarkemmin ennen kuin suunnitelmat ovat niin sanotusti betonissa. Nyt on kyse enää muutamasta viikosta, ei enää epämääräisestä ajasta ”sitten joskus kun saan oman asunnon”. Tulen saamaan oman, ei asuntoa, vaan kodin. Kunhan vain aikaa kuluu vielä hetki ja kunhan muutamat asiat järjestyvät. Järjestyminen ei ole minusta riippuvaista eikä sen tiellä enää näytä olevan esteitä. Kunhan vain malttaisin ja onhan se maltettava, koska asioita en voi nopeuttaa.

Koti on tärkeämpi asia kuin ikinä uskoinkaan. Talvella, kun tajusin, että häätö tulee, minulta todellakin katosi maa jalkojen alta. Vanhempieni kuollessa muutama vuosi sitten tunsin seisovani rotkon reunalla ilman, että kukaan seisoi takanani. Siellä oli vain suunnaton musta syvyys, jonne olisin voinut pudota. Ymmärsin, että tämä haara sukuani ja perhettäni on nyt minun varassani, ei ollut enää ketään minusta taaksepäin seuraavaa. Minä olin se taaksepäin viimeinen lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Hienosti tai juhlavasti sanoen perinteiden ja muistojen taakka laskeutui kokonaan minun harteilleni, en voinut enää delegoida sitä kenellekään. Onneksi lapseni eivät ole kovasti museoituneita, he elävät tätä päivää toki kantaen mukanaan kaikkea sitä hyvää ja vahvaa, jota ovat saaneet isovanhemmiltaan. Minun pitäisi olla se hyvän ja vahvan, pitkäkestoisen perhetarinan kertoja heidän lapsilleen. Se tuntui silloin suurelta taakalta, joka kallisti minua kohti mustaa rotkoa. Nyt se on helpottanut ja tilalle on tullut pieni hihittelevä matriarkan poikanen. En tiedä, ehkä sen kuuluukin mennä näin, kun aikuisena menettää vanhempansa.

Kotini on ollut minun turvasatamani. Se oli sitä vielä silloinkin, kun jouduimme muuttamaan miehen nimiin vuokrattuun kaksioon pois rivitalosta ja sen ihanan aurinkoiselta pihalta. Koti on se paikka, jossa voin seisoa vaikka alasti päälläni ja ihmetellä, kuinka tiskivuori kasvaa ylösalaisin ja puhallella villakoiria takaisin sänkyjen alle. Kotini on linnani, se on totta, olkoon se koti kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Minun linnani, jonne voin telkeytyä ja kuvitella, ettei pahaa maailmaa olekaan. Paitsi että koti on tietty paikka, se on myös tunnelma ja mahdollisuus. Tunnelma tulee tutuista, rakkaista esineistä, joita voin koskettaa. Se syntyy kirjakaapista, jonka alahyllyllä on aina ollut ja tulee koko elinikäni olemaan muutama äitini isän vanha kirja ja jonka sivukaappien hienoja lasiovia olen pienestä pitäen oppinut varomaan. Se syntyy omasta Mörkö-mukistani, koska siitä kahvi maistuu kaikkein parhaimmalta. Se syntyy yltiöromanttisista ruusulakanoistani, joita olen käyttänyt vain erittäin tärkeinä öinä. Mahdollisuus avautuu sen myötä, että voin avata oveni ja ottaa ystäväni vastaan ja osoittaa vieraanvaraisuutta. Ja siitä, että oman kotini suojiin voin aina ottaa lapseni ja läheiseni, jotka suojaa tarvitsevat. Mahdollisuus antaa omastani ja samalla saada hyvän tunteen siitä, että voin antaa.

Kun tiesin, että koti menisi alta enkä voisi mitenkään sitä estää, luulin todellakin elämäni päättyvän siihen. Minulta menisi jotain niin perustärkeätä, ettei eläminen enää tuntunut mahdolliselta. Koti oli kirjaimellisesti paikka, johon mahtuivat omat jalanjälkeni ja jossa niiden kuuluisi olla. Minulta ei järkkynyt vain perusturvallisuus tai sosiaalinen status – minulta hävisi maa jalkojen alta ja tunsin syöksyväni siihen mustaan syvyyteen, jossa ei enää edes isä tai äiti olisi ottamassa koppia. Ei ollut ketään eikä mitään. Vain huikea tyhjyys.

Ihmisenä olen sen verran sosiaalinen eläin, että tunsin kotini menettämisen myötä kadottavani myös yhteydenpidon ystäviini. Niin ei onneksi käynyt, mutta yhteydenpito kyllä muutti muotoaan. Enimmäkseen juttelen facebookissa tai tapaan ystäviä kahviloissa tai kävelyillä. Syynä on tietysti myös se, että tämä vieraspatjani on monen kymmenen kilometrin päässä entisistä kotinurkistani. Ja se, että vaikka tämä on koti, tämä ei ole minun kotini enkä niin ollen voi kutsua ketään kylään. En kutsu omia ystäviäni vieraaseen kotiin.

Nyt minua ei saa ymmärtää väärin. Minulla ei ole pienintäkään valittamista tästä koko kesän kestäneestä maanpakolaisuudesta, päinvastoin. Minulla on ollut hieno kesä, koska tämä irrallisuus ja kaukanaoleminen ovat avanneet minulle aivan uusia tapoja ajatella asioita. Olen oppinut arvostamaan ennen niin itsestään selviä asioita, olen joutunut pohtimaan tavallista arkipäivää ilman valmiita tai totuttuja malleja. Olen alkanut rauhoittua ja huomata, ettei elämä loppunutkaan. Se vain muuttaa muotoaan ja jatkaa kukoistustaan. Niin minäkin. Kai. Toivottavasti. Viimeistään syksyllä.

Olipa kerran tosisatu

Olipa kerran kesä, sellainen hyvä vanhanaikainen kunnon kesä, jolloin aurinko paistoi joka päivä ja sade tuli yöllä tehdäkseen jokaisen aamun raikkaaksi ja vehreäksi. Oli äiti ja oli tytär, kummallakin syntymäpäivä kesällä, äidillä vähän yli neljäskymmenes, tytöllä kolmastoista. Oli ihana kesä, ainoa laatuaan.

Noihin aikoihin koulut loppuivat aina toukokuun lopussa. Tänä vuonna kevätjuhla oli tavallista juhlallisempi, sillä äiti ja tyttö olivat muuttamassa pikkukaupunkiin. Äiti oli saanut uuden työpaikan, pienemmän palkan, mutta ison työsuhdeasunnon. Oma koti oli vuokrattu pois ja muuttokuorma oli valmiina koulun pihalla odottamassa tyttöä ja yli yhdeksän keskiarvoista todistusta. Äiti odotteli muuttoauton luona koiran kanssa.

Matka meni ahtaasti mutta hauskasti ja pian auto kaartoikin uuden kotitalon eteen. Äiti kävi hakemassa avaimet asuntoon konttorilta, jossa häntä odotti kutsu uuden johtajansa luokse. Tyttö tanssahteli edestakaisin koiran kanssa, kurkisteli nurkan taakse, etsi katseellaan ikäisiään lapsia, katsoi kauppojen ikkunoista sisään ja päätti viihtyä hyvin. Muuttokuorma olisi pian purettu, koska uusi koti olisi valmiiksi kalustettu, vain henkilökohtaiset tavarat muuttivat mukana.

Äiti palasi johtajan luota ilman avaimia. Hänen ilmeensä oli hyvin vakava, kun hän kiipesi autoon ja kehotti ajamaan takaisin. Johtaja oli mitään syytä ilmoittamatta purkanut vasta tehdyn työsopimuksen, kirjoittanut shekin kuukauden palkalle ja toivottanut hyvää kesän jatkoa. Tyttö tunsi valtavan pettymyksen nousevan kyynelinä, mutta ponnisteli ollakseen näyttämättä tunteitaan. Äitikään ei itkenyt, oli vain aivan kivettynyt koko matkan takaisin isoon kaupunkiin. Tällä kertaa vain ei ollut osoitetta eikä kotia, johon palata.

Ajettiin vanhojen ystävien luokse ja tyttö odotti kiltisti autossa sen aikaa, kun äiti kävi selvittämässä tilannetta. Pian ystäväperheen tytär tulikin ulos koiran kanssa ja tytöt lähtivät yhdessä kävelylle. Kun he palasivat, ei muuttoautoa enää näkynyt. Tavarat oli kannettu ystävien luokse ja olohuoneen sohva vedetty valmiiksi auki, jotta siitä saisi vieraspedin. Perhe oli lähdössä kuukaudeksi maalle ja he jättivät mielellään kotinsa tytön ja äidin suojaksi.

Seuraavana aamuna perheen lähdettyä äiti ja tytär kävelivät entiseen kotiinsa ja juttelivat sinne juuri muuttaneen pariskunnan kanssa. Äiti selitti tilanteen ja tehty vuokrasopimus purettiin saman tien siten, että parikunta muuttaisi viimeistään viikkoa ennen koulujen alkua. Edessä oli kesä ystäväperheen kodissa. Äiti laski rahansa ja totesi, että kuukauden palkalla olisi elettävä kunnes uusi työpaikka löytyisi. Sitä taas ei oikein voinut edes etsiä ilman omaa kotia, jonne taas pääsisi vasta syksyn alussa.

Jos äitiä pelottikin tuleva kesä, hän ei sitä näyttänyt. Tyttö ei ehkä aivan ymmärtänyt tilannetta, mutta toki sen, että edessä oli poikkeuksellinen aika, joka vaatisi häneltäkin paljon. Ei tulisi olemaan rahaa jäätelöön eikä uimalapäiviin, ei tivoliin eikä herkutteluun torilla. Koska äitiä ei pelottanut, vaikka tyttö tiesi, että pelotti kuitenkin, päätti tyttö, ettei häntäkään arveluttaisi eikä hän tulisi kertaakaan koko kesän aikana pyytämään mitään eikä kiukuttelemaan, jos jäisi jotain vaille. Tyttö sanoi sen äidilleen ja äiti vastasi, että siinä tapauksessa heillä ei tulisi olemaan mitään hätää vaan he tulisivat viettämään hienon ja hauskan kesän kaksistaan.

Niin kauan kuin rahaa riitti, he ajelivat raitiovaunuilla ympäri kaupunkia, söivät säästäväisesti mutta hyvin ja viettivät paljon aikaa kävellen pitkin rantoja tai vain lojumalla uimarannoilla. Toisinaan he kävivät tytön isovanhempien luona, jossa vanha isoisä joka kerta raivosi äidille, että tämän pitäisi haastaa johtaja oikeuteen ja vaatia suuria korvauksia turhasta muutosta ja muista kuluista ja vaikeuksista, joita tilanne aiheutti. Äiti kuunteli, mutta päätti kuitenkin olla riitelemättä. Lakimiehenä isoisä laati toinen toistaan kipakampia haasteita, mutta äiti ei suostunut laittamaan nimeään niiden alle. Tyttö oli hiljaa ylpeä äidistään ja päätti entistä tiukemmin olla valittamatta mistään, mitä kesän aikana tapahtuisi. Isoäiti päivitteli monisanaisesti ja kattoi ruokapöytään ylimääräiset lautaset. Koirallekin löytyi aina vatsan täytettä, vaikka koira isovanhempien mielestä olikin aivan turha rasite.

Ennen pitkää tuli päivä, jolloin rahaa ei enää riittänyt bussilippuun eikä kunnolliseen ruokaan. Äiti ja tyttö tiesivät, että isoäidillä olisi kaksi paikkaa vapaana ruokapöydässä eikä päivällinen loppuisi kesken. He päättivät kävellä. Mikäs siinä, auringonpaisteessa kiireettä jalkaa toisen eteen koko kymmenen kilometrin matkan kaupungin läpi. Koira nautiskeli pitkästä kävelystä ja juttelu syveni keskusteluksi. Äiti ja tytär tulivat lähelle toisiaan, enemmän kuin vain äiti ja tytär. Kun vatsat olivat täynnä ja kahvit juotu, ja jälleen kerran äiti oli kieltänyt isoisää aloittamasta oikeusjuttua, lähtivät he paluumatkalle. He kävelivät hieman toista tietä, koira sai uusia hajuja nuuskittavakseen. Kävelyihin kului useita tunteja päivässä, mutta niiden aikana ehti hyvin puhua asiat halki, koskivat ne sitten koulua, politiikkaa, uskontoa, työtä, tulevaisuutta tai ihan mitä tahansa. Äiti puhui tytölleen kuin aikuiselle ja pian tyttö kiipesi samalle tasolle, eikä keskustelu enää vajonnut pikkulapselle lepertelyyn. Eikä vajonnut enää koskaan sen kesän jälkeen.

Isoäiti tiesi, että hänen luokseen tultiin syömään, koska rahaa ruokaan ei ollut, ja että äiti ja tytär kulkivat kävellen. Eräänä päivänä hän kysyi äidiltä suoraan, kävelivätkö he huvin vuoksi vai siksi, että rahaa ei ollut. Äiti vastasi, että kumpikin syy oli totta. Isoäiti tarjoutui lainaamaan rahaa, ainakin bussimatkoja varten. Äiti kiitti, mutta sanoi lapsilisäpäivän tulevan pian ja heidän kyllä selviävän siihen asti, jos he vain voisivat käydä päivittäin syömässä. Isoäiti vaati lupauksen, että äiti ei päästäisi tilannetta aivan pennittömyyteen asti vaan puhuisi sitä ennen. Äiti lupasi.

Helteisenä heinäkuun päivänä äiti ja tyttö päättivät viettää tytön syntymäpäivää jälleen uimarannalla. He kävelivät siltaa pitkin saareen ja vaihtoivat uimapuvut päälleen pensaiden suojassa. Koira jäi sinne läähättämään kun äiti ja tytär oikaisivat hiekalle nautiskelemaan. He miettivät pitkään, voisivatko kuluttaa viimeiset markat synttärijäätelöihin, mutta kumpikaan ei viitsinyt lähteä kioskille. Noina vuosina oli vielä kuljeskelevia kauppiaita, jotka tulivat myymään tavaroitaan melkein mihin vain. Tuolle rannalle tuli sinä päivänä siististi pukuun pukeutunut mies, jolla oli solmio niin tiukalla, että mies näytti tukehtuvan. Miehen salkussa oli nippu esitteitä erilaisista kirjasarjoista, tietosanakirjoista, kotimaan kuvateoksista ja kuuluisien kirjailijoiden kootuista teoksista. Mies pysähtyi äidin ja tyttären viereen, esitteli itsensä ja kysyi, olisivatko he ehkä kiinnostuneita tutustumaan näihin tuotteisiin. Äiti nousi istumaan ja kysyi tyttäreltään, haluaisiko tämä ehkä kirjan syntymäpäivälahjaksi. Tai ehkä kokonaisen kirjasarjan. Aikansa esitteitä selattuaan tyttö valitsi Shakespearen kootut teokset, 11 osaa nahkakansissa. Äiti teki tilauksen.

Illalla heitä odotti ystäväperhe, jonka loma oli loppunut ja joka oli palannut maalta takaisin kaupunkiin. Pari päivää elettiin yhdessä, mutta oli ilmeistä, että tilaa oli liian vähän ja että äidin ja tyttären oli lähdettävä. He muuttivat parin korttelin päähän toisen tuttavapariskunnan kotiin näiden ulkomaanmatkan ajaksi. Oleminen oli aikaista hankalampaa, koska asumisen vastineeksi heidän tuli huolehtia kolmesta kissasta, joista jokainen inhosi koiraa. Äiti, tytär ja koira viettivät entistä enemmän aikaa ulkona, jotta kissat saisivat rauhassa hallita kotiaan. Heidän kotinsahan se oli.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin oma koti oli jälleen tyhjä väliaikaisista asukkaistaan. Äiti ja tytär muuttivat takaisin kotiin, istuivat koko illan lattialla kynttilän valossa ja kertasivat kesää. Sitten laitettiin koti entiselleen ja tyttö kaivoi pahvilaatikosta koulutarvikkeensa. Hänellä oli edessään paluu entiseen kouluunsa, minne hän tosiasiassa meni hyvin mielellään. Äiti kävi joka aamu lainaamassa naapurilta sanomalehden ja ryhtyi tarmokkaasti etsimään työtä. Ennen kuin sopiva paikka löytyi, hän sai puhelun entisen työpaikkansa toimitusjohtajan sihteeriltä. Tämä oli jättämässä paikkansa ja toimitusjohtaja oli käskenyt kysyä, josko äiti olisi halukas tulemaan takaisin uuteen tehtävään ja paremmalla palkalla. Äiti oli halukas ja aloitti työt samana päivänä kuin tytär meni kouluun.

Koira ei viihtynyt yksin, vaikka olikin taas tutussa paikassa. Se istui päivät ovella ja vinkui surullisena, kunnes joku tuli oven taakse ja jutteli hetken postiluukun kautta. Eräänä päivänä alakerrassa asuva iäkäs täti pysäytti tytön tämän tullessa koulusta ja ilmoitti, ettei hän enää sietänyt koiran vinkumista. Koira oli tuotava hänelle aamu-ulkoilun jälkeen, jotta hänelläkin olisi seuraa ja syy lähteä ulos liikkumaan. Kaikki olivat tyytyväisiä, ehkä enimmin koira, joka yksinäisen tädin makupalojen seurauksena piankin lihoi.

Kesän aikana tyttö oppi olemaan valittamatta, olemaan kärsivällinen ja olemaan iloinen niistä asioista, jotka olivat käden ulottuvilla kunhan niitä vain älyäisi katsoa. Äiti oppi luottamaan tyttäreensä ja oppi luottamaan itseensä. Hän oppi olemaan pelkäämättä tulevaisuutta ja ymmärsi, että huolimatta aikuisista keskusteluista tyttären kanssa äitiys oli kuitenkin enemmän kuin ystävyys. Hän kysyi tyttäreltään, oliko tämä tuntenut turvattomuutta tai pelkoa kesän aikana, ja tytär oli vastannut hymyillen, että ei. Hän tiesi tyttären puhuvan totta.

….........

Minulla oli hieno äiti, eikö!

Paskapuhetta

Luottamuksen ja ystävyyden rapauttaminen on loppujen lopuksi kovin helppoa. Annan esimerkin eilisillalta ja tältä aamulta. Mieheni keskustelutavassa tämä ei ole mitenkään uusi asia, joten sen ei olisi pitänyt yllättää. Ei se yllättänytkään, mutta satutti samalla tavoin kuin ennenkin.

Eilen illalla mieheni kertoi tavanneensa peräti kolme entistä naapuriamme, naispuolisia kaikki, jotka ovat seuranneet tätä blogia. Mies kertoi näiden ihmetelleen minun miestä parjaavaa kirjoitteluani ja yksi heistä oli sanonut suoraan minun valehtelevan. Mies kertoi puolustaneensa minua ja sanoneensa, että minä vain päästelen blogilla höyryjä. Lisäsulkaa hattuunsa mies haki panottamalla sitä, että hän itse ei ole lukenut blogiani. Vastasin miehelle, että blogissa on olemassa kommenttikenttä, johon voi halutessaan nimettömänäkin jättää viestin minulle.

Minulta meni yö pipariksi pohtiessani tätä ihmeellistä höttöä, jota mies tarjoilee minulle. Luottamusta ei moinen tiedottaminen lisää, päinvastoin. Tietenkin on hyvä, että tiedän blogiani luettavan ja mielelläni otan vastaan kommentteja ja mielipiteitä. Eräs syy siihen, että kirjoitan, on se, että haluankin herättää keskustelua ja haluan kertoa tätä tarinaa heille, joilla ehkä on samanlaisia kokemuksia. Ehkä voin jopa hieman kannustaa niitä naisia – ja miksei tietysti miehiäkin – joilla ei omasta puolestaan ole riittävästi voimia tai keinoja parantaa omaa oloaan. Tämä kuulostaa tietysti erittäin omahyväiseltä ja tekopyhältä, mutta olen saanut kommentteja, joiden mukaan näin on tapahtunut. Jos edes joku kokee jonkinlaista kohtalonyhteyttä kanssani ja tuntee saavansa edes pientä lohtua, olen tyytyväinen. Yhtä lailla olen tyytyväinen, jos joku kritisoi ajatuksiani ja tuntemusteni erittelyä, koska kritiikin ja eriävien mielipiteiden kautta syntyy aina uutta. Keskustelu on mielestäni paras tapa viedä asioita eteenpäin ja avata uusia näkökulmia. Ihan niin vilkasta ei keskustelu ja kommentointi ole ollut, kuin olen toivonut, mutta on siihen syynä sekin, että kesän aikana olen laiskistunut kirjoittamaan. Oma virheeni.

Mies on viime aikoina ollut hyvin aktiivinen minun suuntaani. Hän sanoo tekevänsä suurta täyskäännöstä elämässään ja nyt ymmärtävänsä kaikki ne virheet, jotka sotkivat yhteisen taipaleemme. Hän sanoo rakastavansa minua ja toivoo kovasti, että en kolmen viikon kuluttua (enää kolme viikkoa jäljellä kuudesta kuukaudesta!!!) hakisi lopullista avioeroa. Hänen mielestään avioero tarkoittaa myös ihmissuhteen loppua, vaikka olen sanonut, että aina tulemme olemaan poikamme kautta sidoksissa toisiimme. Uskon kyllä hänen rakastavan minua sen ohella, että hän tarvitsee minua. Asiassa on vain se iso mutta, että kovasti kaipaamani suoraan puhuminen ei vieläkään onnistu. Ei oikein onnistu minultakaan, vaikka niin haluaisin. Minun on jostain syystä hempompi kirjoittaa kuin sanoa päin naamaa. Ehkä kirjoittaessa tulee harkinneeksi tarkemmin eikä syyttä suotta loukanneeksi enemmän kuin on pakko. En halua loukata, en halua edes olla epäkohtelias, mutta tiedän, että tulistuessani suustani pääse sellaisia sammakoita, joita en mitenkään saa takaisin. Eikä minulta nyt riitä energiaa anteeksipyyntöihin, jotka voin välttää.

Olen jäänyt siihen käsitykseen, että naapurustoomme minulle jäi ystäviä. Olen tapaillut joitakuita heistä muuttomme jälkeen, istunut iltaa ja ulkoiluttanut koiria. Samalla on juteltu ja kertoiltu kuulumisia, olen kertonut blogistani ja sanonut, että sieltä voi lukea enemmän, kun en ole jaksanut alkaa selittää ikäviä asioita. On ollut hauskempaa vain rupatella ja viettää yhteistä aikaa. Mieheni eilisiltainen viesti laski ison varjon tämän kaiken päälle, luottamus ja iloisuus entisistä naapureista katosi. En ehdottomasti pidä miestäni minään totuuden torvena, liian monta kertaa on totuus ollut toisenlainen kuin miksi mies on sen kuvannut. Liioittelu ja maalailu sopii politiikkaan, mutta ei rehelliseen keskusteluun puolisoitten välillä. Jälleenkään en tiedä, kuinka paljon miehen puheissa on totta, montako entistä naapuria hän on tavannut ja mitä hän on heiltä kuullut ja mitä vastannut. Vai onko hän tavannut ketään heistä.

En halua ajatella pahaa ystävistäni. Siksi tekstasin aamulla miehelle, että hänen tapansa kertoilla epämääräisesti vihjaillen ja ilman nimiä, on äärimmäisen inhottava ja herättää epäluottamusta koko entistä naapurustoa kohtaan. Pahimmillaan se johtaa siihen, että herännyt epäluulo rikkoo sellaisenkin ystävyyden, joka on ollut aitoa ja vilpitöntä. Miehen vastaus oli odotettu: Hän vaikenee nimistä koska asianomaiset ovat sitä itse pyytäneet. Ja että hän oli pitkään harkinnut, kertooko asiasta ollenkaan minulle. Toisin sanoen hän kertoo minulle jonkun sanoneen jotakin, mutta alkuperäisellä sanojalla ei itsellään ole ns. munaa sanoa minulle suoraan mitä ajattelee, hän siis juoruaa ja levittää jonkun sanomisia ja samalla suojelee sanojaa. Miten tähän tulisi suhtautua? Mitä minun pitää ajatella nk. ystävistäni, jotka puhuvat minulle yhtä ja miehelle toista? Mistä minä tiedän, kehen ystävääni voin jatkossakin luottaa ja kenelle voin jutella ilman, että mietin onko juuri hän se, joka väittää minun valehtelevan? Tai onko sellaista henkilöä ylipäänsä olemassakaan? Kuten sanottu, olen saanut miehen kiinni selkeistä sepitteistä aikaisemminkin.

En kovin paljoa välitä siitä, mitä minusta ajatellaan, mutta haluan tietää sen. En halua luottaa sellaisiin, jotka ovat valmiita puukottamaan minua selkään ja käyttämään kertomiani asioita minua vastaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku on eri mieltä kanssani tai jos joku ei pidä ajatuksistani tai käyttäytymisestäni. En halua suhtautua epäillen jokaiseen, en halua sekoittaa ystäviäni ”vihollisiini”. Jälkimmäisistä selviän välttämällä heitä ja olemalla välittämättä heistä, jos ei avoin dialogi onnistu. Tämä ei kerro kovin paljoa hyvästä itsetunnostani, mutta se on tärkeä askel kohti sitä. Minulla on omat tapani ja oma tieni, jolla haparoin eteenpäin, eikä arvostelu tai pahat puheet niitä kovasti horjuta. Samalla tavoin yritän parhaani mukaan sallia toisten elää omaa elämäänsä omalla tavallaan. Juoruilu ja selkeiden epätotuuksien levittäminen on juuri sitä höttöä, josta olen aina halunnut päästä eroon. Ja kaikkein pahinta on valheiden laittaminen jonkun toisen suuhun.

Mies ei todellakaan saa minulta kiitosta tästä episodista. Nimettömänä pysyminen on sellaista puskista huutelua, että se on alapuolella kaiken arvostelun eikä mitenkään hyväksi kenellekään. Lisään tämän tapahtuman ja nuo viestit siihen jonoon, jossa jo ovat ne paskapuheet, joilla mies onnistui sotkemaan tyttäreni ja äitinsä välit muutama vuosi sitten. Silloin kyse oli tekstiviesteistä, joita tyttäreni muka oli lähettänyt, mutta jotka hän oli ”poistanut” puhelimestaan. Kummallisia, pahantahtoisia ja valheellisia väitteitä, joiden todistusaineisto on poistettu. Mitä arvoa niillä on? Ei mitään, silkkaa sontaa. Samaa sontaa on tämä yritys horjuttaa minua, rohkeuttani kirjoittaa ja kerätä palasiani rakentaakseni uutta elämää. Ei onnistu.