"Where do I begin ..."

Hiukan soveltaen: ”Where do I begin to tell the story of how great a life can be ….

Vihdoinkin, vihdoinkin on tulossa se päivä, jolloin allekirjoitan vuokrasopimuksen. Se päivä on ensi maanantai kello 14. On aivan sama, sataako silloin räntää ja onko lämpötila pakkasen puolella – minulle silloin paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja koko luomakunta hymyilee kanssani. Tämä yli neljä kuukautta kestänyt maanpakolaisuus tulee päätökseensä, ja minä ja koiranpoika saamme oman kodin. Oven päälle tulee vain minun sukunimeni ja lisäkilpi ”Varokaa koiraa”. Koirassa ei ole muuta pelkäämistä kuin märät pusut.

En todella tiedä, mistä aloittaisin tapahtumien kertomisen. Olen ollut anteeksiantamattoman laiska ja saamaton blogini päivittämisessä, mutta toisaalta olen nyt parisen viikkoa käynyt sellaisilla kierroksilla, että en olisi saanut mitään järkevää sanotuksi. Saattaa hyvin olla, ettei se onnistu nytkään. Anteeksi sekoilu ja asiasta toiseen pomppiminen. Ajatus tekee kummallisia loikkia, kun mieli on hyvä ja keveä.

Olen odottanut kaupungilta jotain tietoa asunnosta, olen soitellut ja varmistellut, ettei hakemuksesta todellakaan puutu mitään asiaa edistävää, olen jakanut lisätietoa tilanteesta ja kertonut, että alkaa olla vähän viileää yöpyä autossa, kun ystävien sohvat on kulutettu loppuun. Olen varmistanut moneen kertaan, että sosiaalitoimiston puolto on mukana hakemuksessa ja että olen erittäin kiireellinen asunnontarvitsija. Turhaan. Minulle sopivia asuntoja ei ole vapautumassa ja jonossa on monta muutakin yhtä kiireellistä. Minun on ollut pakko asettaa vuokrakatto suhteellisen matalalle.

Koska kaupungilta ei apua eikä asuntoa kuulu, olen laittanut sanan kiertämään kaikille tutuille ja tuntemattomille, että täällä olisi kaikki velkansa maksanut kunniallinen ja kunnollinen melkein raitis naisihminen koiransa kanssa valmis muuttamaan minkälaiseen murjuun tahansa. Olen hakenut yksityiseltä puolelta tosiasiassa liian kalliita asuntoja, olen asettunut jos johonkin jonoon kodin saadakseni.

Vihdoin tärppäsi, tosin naapurikaupungista, mutta väliäkö sillä, kun auto kulkee ja tie on suhteellisen suora. Työmatka ei ole pidempi kuin mitä se olisi, jos olisin saanut kaupungin asunnon jostain pohjoislaidalta. Vuokra alittaa kaupungille asettamani rajan, vaikka siihen lisätään vielä vesimaksu ja auton sähkötolppapaikka. Neliöitä asunnossani on huikeat 60, joten varastoon pakatut kalusteet mahtuvat hyvin. Parvekekin on, joten ei tarvitse lähteä pihalle joka kerta, kun tupakantuska iskee.

Oi, olen niin iloinen, etten tiedä miten päin pyörisin ympyrää. Olen malttamaton, olen kärsimätön, en tahdo pysyä paikoillani, en millään jaksa odottaa maanantaihin.

Asunnon piti alunperin vapautua tämän viikon maanantaina, joten olisin päässyt muuttamaan sisään jo tiistaina, mutta edellinen asukas haluaa siivota asunnon kunnolla ja siksi hän palauttaa omat avaimensa vasta ensi maanantaina. Ja sopimuksen allekirjoituksen ja takuuvuokran maksamisen jälkeen minä saan ne avaimet. Voi herranjestas – ikiomat avaimet ihan ikiomaan kotiini! (Menee kohta ylikierroksille, anteeksi!)

Yritän malttaa ja kuluttaa aikaa. Tuijotan asunnon pohjapiirrosta ja sijoittelen kalusteitani kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kuvittelen näkymää olohuoneen ikkunasta tai makuuhuoneen ikkunasta, jonka eteen käytännön pakosta sijoitan kirjoitus-/työpöytäni. Kirjakaappi tuohon noin tai sitten vastakkaiselle seinälle. Sänky peräseinälle tai poikittain, yöpöydäksi pikkulipasto ja sen päälle kunnon lukulamppu. Vai olisiko sittenkin parempi, jos laittaisin lipaston kirjoituspöydän viereen lisätilaksi? Mielessäni kuuraan komeroita, jotta voin sijoittaa niihin tarkkaan harkitut ja valitut vaatekappaleeni jätesäkeistä, jotka vielä pullistelevat varastokomerossa. Aion olla armoton ja viedä ainakin puolet kierrätykseen. Tai ehkä peräti innostun ja varaan viikoksi itsepalvelukirppispaikan ja lyön rahoiksi.

Lähdin maaseudulta ystävieni luota pienen sanaharkan jälkeen myöhään illalla ilman pienintäkään tietoa siitä, minne menisin. Pakkasin koirat auton takapenkille ja ajoin ympäri vuorokauden auki olevalle huoltoasemalle. Meille kävi niin kuin odottaa saattoi. Sanotaanhan, että tuore kala ja yövieraat alkavat haista kolmantena päivänä, saati sitten kolmen kuukauden jälkeen. En tiedä, miten ystävyytemme käy pitkällä aikavälillä. Nyt on aika pitää taukoa ja olla vaiti. En halua riidellä enkä sanoa mitään, jota joskus katuisin.

Huoltoasemalta hain kahvia ja ison mukillisen vettä koirille. Ne asettuivat takapenkille nukkumaan ikään kuin yöajelu olisi maailman luonnollisin asia. Minä itkin, sydänjuuriani myöten sattuneena, mutta silti erittäin tietoisena siitä, että muulla tavalla en olisi voinut toimia ja samalla säilyttää itsekunnioitukseni rippeitä. Sisälläni asuu jokin outo uppiniskaisuus, jonka voimin voin toisinaan tehdä älyttömiltäkin näyttäviä ratkaisuja. Sama uhma ajaa minua katsomaan itseäni kriittisesti ja etsimään mistä tahansa tilanteesta ulospääsyn siten, että en menetä malttiani enkä käyttäydy niin huonosti, että hävettäisi. Sen uhman voimalla päätin, että jos en mitään keksi, niin nukun autossa ja mietin aamulla, minne menisin.

Selasin puhelintani ja siellähän se numero odotteli soittamistaan. Isäni vanha luotettu ystävä, joka on yhtä lailla minun vanha luotettu ystäväni. Soitin ja kysyin suoraan, saanko tulla yöksi koirineni. Totta kai! Ystävä ei oikein ymmärrä koiria, mutta pitää niistä. Sohvalle laitettiin lakanat ja sitten juteltiin pitkälle yöhön. Olin tervetullut. Ja olen edelleen maanantaihin asti. Eikä ystävyytemme ole ilmeisesti tämän melkein neliviikkoisen visiittini vuoksi vieläkään vaarassa, koskapa olemme alkaneet jutella mahdollisesta parin viikon kiertomatkasta Turkissa ensi keväänä. En tosin ole välien mahdollista pilaantumista pelännytkään, ystäväni ei ole sen kaltainen. On pakko sanoa, että olen onnekas ystävieni suhteen.

Seuraavana aamuna ajoin takaisin ilman koiria. Ystävieni makuuhuoneen ovi oli kiinni, joten siellä nukuttiin. Keräsin vaatteeni ja tavarat, jotka mahtuivat sovinnolla autoon. Koirien ruokasäkki ja vesikuppi, työvaatteet. Muut tavarani pakkasin tiukaksi läjäksi, jotka noutaisin myöhemmin. Kukaan ei herännyt käyntiini.

Olin jo varannut eläinlääkärin vanhemmalle koiralleni, mutta tilanne paheni nopeasti ja surullinen päätös piti tehdä heti. En vieläkään ymmärrä, kuinka selviän siitä. Kaipaan vanhaa, melkein sokeaa dementoitunutta hölmöä koiraa niin, että vatsaan sattuu. Nuori kaahottimeni tosin auttaa omalla tavallaan. Se nukkuu jaloissani ja tarkkailee jokaista liikettäni. Se suukottelee joka paikkaa, mikä vain on paljaana ja todella vahtii minua. Mikäs siinä, otan sen mukaan joka paikkaan.

Reilu viikko lähtöni jälkeen tuli tekstiviesti, jossa kysyttiin, koska haen loput tavarani. Kävin vuokraamassa uuden pienen varastokomeron ja lähdin vuokrapakulla esikoiseni kanssa hakemaan tavaroita. Juttelin talon isännän kanssa, eikä välillämme tuntunut olevan mitään erityisen vihamielistä. Perään tuli uusi tekstari, että jotain oli unohtunut. Kun seuraavana päivänä kävin hakemassa ne, oli jo minulla tiedossa, että saan asunnon. Talon isännältä tuli todellinen karhunhalaus ja iso pusu! Ystävyyteemme on rikkumaton. Tunnen itseni edelleen hyvin onnekkaaksi.

Koirillani on ollut käytössä komento ”kotiinkotiin”, mikä tarkoittaa, että suunta otetaan kohti kotiovea eli tänä kesänä ystävieni piha-aidan kulkuaukkoa tai nyt tämän ystäväni alaovea. Tai siis näin oli tarkoitus, mutta tosiasiassa koirille kotiinkotiin merkitsee sitä, että kuonot käännettiin kohti autoa. On todella surkeata, että koirille koti tarkoittaa autoa.

Mutta nyt siihen tulee muutos! Jos olisi mahdollista, opettaisin nuoren koirani lukemaan ja kertoisin sille, että ”varokaa koiraa” on yhtä kuin koti. Ehkä se oppii sen muutenkin ajan kuluessa.