Kapinalakanat

Kapinalakanalla on oma tarinansa. Se vie ajatukset takaisin aikaan, jolloin vasta suunnittelin jotain pitkäkestoisempaa kuin vain kesäromanssia ex-aviomiehen kanssa.

Vaihdoin tänään makuuhuoneen järjestyksen, koska alkuperäinen sisustus ei kertakaikkiaan toiminut. Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toinen on omistettu työlle ja toinen harrastuksilleni. Onneksi makuuhuoneeni on niin iso, että voin melko vaivatta rakentaa sinne periaatteessa kolme eri tilaa. Nukkumiseen ei tarvita kuin sänky ja lukuvalo. Työpöydän yhteyteen tarvitsen hyllytilaa papereille ja harrastuksia varten pöydän, ompelukoneelle tilan ja hyllyjä, koukkuja yms. kaikenlaista sälää varten. Lisäksi makuuhuoneessani on vanha perintökirjakaappi, jossa on opiskelujani (joita aivan oikeasti aion vielä jatkaa!) varten kerätty kirjasto ja muu materiaali. Ja kaappitilaa viinille, tietysti. Muuten oli hyvä, mutta pöydät väärinpäin. Niiden vaihtaminen johti kuitenkin kaikkien kalusteiden uudelleensijoittamiseen. Samassa yhteydessä tuli tyhjennettyä viimeinen roinaa sisältänyt muuttolaatikko sängyn alta ja imuroitua ja pestyä lattia oikein perusteellisesti. Huomasin, että kanssani oli muuttanut melkein puolen metrin pino työpapereita, jotka olivat vanhentuneita tai muuten tarpeettomia.

Kuinkahan paljon muuta tarpeetonta olen säästänyt? No, nyt on aikaa selvitellä kaikkea ja ilman suurempia tuskia ja tunteita heittää tavaraa pois, roskiin, kierrätykseen tai kirpparille.

En osaa tarpeeksi selvästi sanoa, kuinka kiitollinen olen ystävästä, joka tuli avukseni. Jälleen kerran pyyteettömästi, hauskasti, ystävällisesti. Sama ystävä auttoi syksyllä lamppujen kanssa ja on kerta toisensa jälkeen laitellut pikkujuttuja, joita en yksin ole onnistunut tekemään. Muutenkin viihdyn hänen kanssaan, ei vain tekemisen merkeissä.

Heitin aamulla lakanat vuoteesta pesukoneeseen ja nyt järjestettyäni makuuhuoneen uudelleen otin kaapista puhtaat lakanat. Otin vanhat ihanat kapinalakanani. Ostin setin, aluslakanan, pussilakanan ja kaksi röyhelöin koristeltua tyynyliinaa, luonnonvalkoisella pohjalla suuria ruusuja. Tämä setti oli yhden hengen sänkyyn ja viimeinen sellainen ennen viime syksyn ostoksia. Kun aikanamme muutimme exän kanssa yhteen, lakanahankinnat olivat tietysti tuplia.

Vuosien varrella muutin kerran jos toisenkin yhteisestä makuuhuoneesta, jonka piti olla rakkautemme, levon ja turvan takuuvarma tyyssija. Miksikö muutin sohvalle? Karkuun hajua, kuorsausta, humalaista röhnöttäjää, joka ei muutaman kerran kunnon kännin jälkeen ehtinyt ajoissa vessaan. Minun oli joka tapauksessa pakko saada nukkua niin työn kuin lastenkin takia. Ensimmäisinä kertoina vain yksinkertaisesti otin tyynyt ja peiton ja nukuin sohvalla. Sitten vedin puhtaan aluslakanan sohvan päälle ja lopulta tarpeeksi äksyyntyneenä vaihdoin pussilakanan ja tyynyliinat puhtaisiin ja raikkaisiin, joissa ei olisi kirjaimellisesti hajuakaan aviomiehestä tai lemmenpesästä. Ja mitkäs ne lakanat olivatkaan, jotka olivat vain minun ja joihin aviomies ei tahtonut koskea tikullakaan (liian imelät, naiselliset, ruusuiset......)! Minun ruusulakanani, joista tuli kapinalakanat.

Kapina ei oikeastaan ollut kapinaa, se oli protesti sitä vastaan, että aviomies täysin ajattelematta minun mukavuuttani tai nukkumistani yksinkertaisesti sijoitti itsensä makuuhuoneeseemme siten ja sellaisessa tilassa, että minä en voinut sitä hänen kanssaan jakaa. En muuttanut takaisin miehen selvittyä, vaan vasta sitten, kun asiasta oli jollain tavalla puhuttu. On huomattava, että silloin kun mies tuli töistä joko myöhään illalla tai vasta aamuyöstä, hän tuli niin hiljaa ja huomaamatta, että edes koira ei kunnolla reagoinut. Kännissä tilanne oli toinen – mistään piittaamatonta rymistystä ovesta suoraan sänkyyn, usein vaatteet päällä ja kengät jalassa, makuuasento ison miehen X ja meteli kuin moottorisahojen koeajoradalla. Minulle ei ollut tilaa.

Kun nyt katson taaksepäin, näen kuinka olin jo noina vuosina hyvää vauhtia liukumassa siihen monttuun, jonka pohja tuli vastaan vuosi ja neljä kuukautta sitten talvisella parvekkeella. Istuin silloin tupakalla mukanani pikkupullo viskiä ja kolmen kuukauden annos verenpainelääkkeitäni, miehelleni joskus muinoin määrätyt unilääkkeet ja iso paketti vahvoja särkylääkkeitä. Oli yhdestä puhelusta kiinni, että en silloin tappanut itseäni. Kuinka hirveän syvällä olinkaan!

En oikein vieläkään ymmärrä sitä mekanismia, jolla alkoholisti vähitellen murtaa vahvankin ihmisen lähellään. Miten hän teki sen minulle? Miten minä saatoin itse lähteä etsimään nukkumapaikkaa muualta enkä kertakaikkiaan tuominnut häntä ulkoruokintaan siihen asti, että oppii olemaan? En tosin tiedä, kuinka vahva olin vai olinko niin kutsutusti vahva ollenkaan. Miksi minulle kävi näin? Miksi ihmeessä vähä vähältä antauduin uhriksi, väistelijäksi, häviäjäksi? Miksi en pitänyt tiukasti kiinni – mistä? Miehestä, johon rakastuin ja jonka kanssa halusin elää loppuelämäni huolimatta siitä, että hän jo silloin joi enemmän kuin pää kesti. Onko minun palattava vanhaan vastaukseen, että uskoin hänen muuttuvan, että uskoin asioiden muuttuvan paremmiksi, kun olemme asettuneet perheeksi ja palanneet rakastumisen viikonloppureissulta arjen harmauteen? Onko minun oikeasti sittenkin myönnettävä, että olin niin typerä ja sinisilmäinen, etten ymmärtänyt taistelun alkoholia vastaan olevan minun osaltani alusta asti häviämään tuomittu?

Sitähän minä olin. Typerä, sinisilmäinen, hyväuskoinen rakastunut idiootti. Siihen tietysti voi suhtautua hyväntahtoisesti hymyillen, mutta samalla on muistettava, että naiivi usko rakkauden voimaan on kovin pettävä ja lopuksi se lyö kipeästi kasvoille. Jos ei osaa lopettaa ajoissa, enkä minä osannut. Minä en osannut lopettaa uskoa autuaampaan huomiseen ja miehen tapojen parantumiseen ajoissa, minä vain jatkoin sitä harhaa, että kaikelle oli järjellinen ja hyväksyttävä selitys ja että jossain vaiheessa kaikki muuttuu paremmaksi, koska sen on pakko muuttua eikä pahempaa enää voi tulla. Aina tuli ihan siihen parvekkeella istumiseen asti, pahempaa vain tuli ja tuli.

Minä valitsin väärin joka kerta, kun suutuin ja siirryin sohvalle. Keskityin kiukkuun ja protestiin, ja käytin voimani ja tarmoni vastusteluun sen sijaan, että olisin suunnannut energiani tilanteesta irtautumiseen. Tappeleminen ja taistelu olivat niin kovin turhia ja kuluttavia. Viisaampaa olisi ollut keskittää voimat ennen muuta tunnetasolla irtautumiseen, ottaa järki käteen ja toteuttaa tulevaisuus ilman miestä. Minä vain valitsin uskon ja toivon. Uskon johonkin, jota ei kukaan läheisistäni enää pitänyt mahdollisena ja toivon siitä, että minä sittenkin osoittautuisin miehelle tärkeimmäksi asiaksi maailmassa. Tai ainakin tärkeämmäksi kuin juominen.

Tämä taitaa kääntyä itseni toistamiseen, olen pohtinut näitä aikaisemminkin. Jostain syystä nyt on vain tärkeätä saada tekemäni virheet itselleni selviksi, kristallinkirkkaiksi. En ole tunkemassa päätäni uuteen silmukkaan enkä lähestymässä ketään juopotteluun taipuvaista henkilöä. Päinvastoin, olen karsinut ihan tavallisista tuttavistanikin niitä, joilla on taipumus ottaessaan ottaa liikaa. Kaikki humalaan liittyvä tuntuu entistä vastenmielisemmältä. Enkä nyt tarkoita kevyttä pientä hiprakkaa, vaan sitä tasaista mölyämisen asteen nousua, katseen harhailua, ajatuksen tukkeutumista, vääristyneiden muistojen ja tunteiden vyöryä, joka lähtee liikkeelle, kun ei harkitse ja tarpeen mukaan rajoita omaa juomistaan. Minä olen kertakaikkiaan saanut oman annokseni, ja nyt näiden asioiden kertaus vain vahvistaa sitä suunnan muutosta, jota olen tekemässä. Ja itse asiassa jo jonkin aikaa tehnytkin.

En rupea absolutistiksi enkä raittiussaarnaajaksi. Mielelläni otan kauniina kesäpäivänä pullon hyvää viiniä retkievääksi ja kilistän auringolle ja ystävyydelle. Yhtä lailla mielelläni voin ottaa drinkin tai toisenkin hyvässä seurassa valmiiksi hyvällä tuulella ja antaa rupattelulle vielä suuremmat siivet. Muuta siihen se jää. Oikea annos on vain lähtölaukaus, polttoaineeksi ei alkoholista ole. Ei ainakaan minulle, enkä oikein tunne ketään, jolle olisi.

Pääsin aika kauas lakanoistani. Ruusut odottavat minua nukkumaan, koiranpoika istuu kärsimättömänä sängyn vieressä, koska lupa loikata tulee vasta, kun olen saanut omat jalkani mukavasti.