Hyvä viikoloppu

Aivan loistava lauantai! Tämän kesän paras päivä, tämän vuoden paras päivä! Miksikö? Suloinen, ihana, rakas lapsenlapseni vietti päivän kanssani tekemättä mitään erityistä. Ihan tavallinen päivä, käynti ystävän luona, auton siivousta, pakkaamista kirpputorille, oleskelua. Rentoa, mukavaa yhdessäoloa ilman pakkoa tehdä mitään. Juttelimme, vähän hassuttelimme, vähän puhuimme syvällisiä, vähän jopa kipeitä asioita. Halasimme paljon ja olimme niin kuin ennenkin, ystäviä sen lisäksi että olemme isovanhempi ja lapsenlapsi. Rakas oma kultatukkani!

Sunnuntai jatkoi samaa rentoilua, tosin tekemisen merkeissä. Olin ystäväni kanssa kirpputorilla kaupittelemassa turhiksi jääneitä vaatekappaleita ja laukkuja. Päivä ei ollut mitenkään taloudellinen menestys, mutta sitä antoisampi ystävyyden kannalta. Koiraparat lötköttelivät autossa ja välillä latkivat kuppikaupalla vettä. Heillä oli tylsä päivä, kunnes olimme pakanneet myymättä jääneet tavarat takaisin autoon ja menimme ystäväni luokse iltapäiväkahville. Ankaran painostuksen jälkeen söin enemmän kuin koko viikon aikana. Ystävälläni on kova halu huolehtia minusta tai ainakin syömisistäni. On hyvin vaikeaa saada toista ymmärtämään, että kun on kuuma, minua ei nälätä.

Viikonloppu on nostanut minusta esiin paljon sellaisia tunteita ja ajatuksia, joiden toivoin jo kokonaan hävinneen. Auton siivous ei ole mitenkään ollut mielipuuhiani ja menneiden vuosien aikana se onkin ollut mieheni ”kotitöiden” listalla. Auto on imuroitu, ikkunat pesty ja kaikki muoviosat huolellisesti pyyhitty. Koko auto on aina mieheni ollut siinä kunnossa, että sen olisi voinut vaikka laittaa myyntiin. Nyt ei autoa ollut siivottu yli puoleen vuoteen ja sen se oli näköinenkin. Pelkkä tyhjennys vei pari tuntia, ikkunat piti pestä kahteen kertaan, matot vaativat veden lisäksi painepesuria ja imurointi oli ihan oma lukunsa. Potkun tähän touhuun antoi ei lainkaan yllättävä toteamus, että auton siivous onnistuu loistavasti ilman yhtään olutta tai lonkeroa. Miehelläni oli aina operaation eväänä vähintään yksi six-pack. Katkeruus, jota en todellakaan toivo tuntevani, nosti komeasti päätään. Inhosin itseäni, katkeruuttani, mutta en siivoamista. Se oli itse asiassa varsin hauskaa, etenkin kun pieni kultatukkani avusti innokkaasti.

Toinen tärkeä asia, jota olen pohdiskellut, on kuinka rakennan elämäni tästä eteenpäin. Tokihan ajatus on pyörinyt tulevassa ja totta kai olen suunnitellut vaikka mitä. Mikä nyt on erilaista, on se että olen oivaltanut ajan ja ajan kulumisen arvon. Minulla ei ole kiire. Voin kaikessa rauhassa harkita, mitä tahdon ja miten sen toteutan. Minulla on vaikka koko loppuelämäni aikaa sekä suunnitella että toteuttaa. Sen, mitä teen, teen itselleni ja vain itselleni. Minun ei tarvitse ottaa huomioon ketään muuta, minun ei tarvitse tinkiä omista ajatuksistani tai omasta maustani jonkun muun takia. Vain koirat rajoittavat tekemisiäni, mutta koiratkin ovat oma valintani. Täytyy sanoa, että koirat ovat viisas valinta, ilman niitä en paljoa ulkoilisi ainakaan huonolla kelillä. Ilman koiria puhuisin vain peilille ja ajelehtisin vapaa-aikanani ympäriinsä ilman mitään rajoituksia tai kotiintuloaikoja.

Olen alkanut tehdä päätöksiä, varovaisesti ja pienillä varauksilla. Tärkein ja ehdottomin päätös on se, että minä elän. Minä elän ja nousen tästä kuopasta, jossa nyt olen. Putosin rähmälleni, mutta olen noussut seisomaan ja katson ylöspäin kuopan reunalle. Se on siellä, taivas on yläpuolellani kirkas ja pilvetön, mutta sinne on vielä paljon matkaa, paljon kiipeämistä, paljon ponnistelua. Minä nousen sinne, jonain päivänä seison jälleen kuopan reunalla, levitän käteni ja hengitän raikasta ilmaa, joka ei haise mädälle, vihaisuudelle, ikävälle ja menetykselle. Minä aion elää. En ehkä tavoittele onnea elämääni, enkä ainakaan minkäänlaista uutta romantillista ihmissuhdetta, mutta tyyntä ja rauhallista tyytyväisyyttä tavoittelen. Se on mahdollista saavuttaa, se on ulottuvillani ilman, että minun täytyy luopua osastakaan omaa vapauttani.

En ole vielä vapaa missään merkityksessä. Olen edelleen naimisissa ja olen taloudellisesti edelleen ahdingossa, ulosoton ja laskujen kahleissa. Minulla ei ole omaa kotia, joten olen myös sidottu niihin tapoihin ja velvotteisiin, joita pitkäksi venyvä vierailu minulle asettaa. Mutta nyt tiedän, missä olen, tiedän rajoitukseni ja tiedän velvoitteeni, ja se tietämys on osaltaan vapautta, vapautta tietämättömyydestä ja vapautta pelosta, että nurkan takaa hyökkää joku uusi ikävä yllätys niskaani.

Minulla on pitkä matka taloudelliseen vapauteen ja riippumattomuuteen. Nykyisillä tuloillani menee ulosotossa olevien maksujen hoitamiseen useita vuosia, mutta jokainen maksu ja jokainen perintä on askel oikeaan suuntaan. Jokainen euro, joka palkastani menee, on euro tasoittamassa tietäni ja raivaamassa esteitäni. Valittamalla ja väistelemällä teen vain mutkia omalle matkalleni. En pääse veloistani muuten kuin maksamalla ne, ja maksamiseen pystyn vain rajoittamalla menojani ja kieltäytymällä houkutuksista. Tähänastisella kokemuksella voin sanoa, että jokainen maksettu lasku tuottaa nautintoa, joka on kiusausten vastustamisen arvoista.

Vieläkin tunne siitä, että voin ajaa omaa autoani – täysin vakuutettua ja katsastettua – saa minut melkein laulamaan! Vain siksi, että minä, minä itse, ihan itse ilman kenenkään apua maksoin vakuutukset ja katsastuksen. Samaa tyydytystä tunnen siitä, että minä hoidin auton siivouksen ihan itse yrittämättäkään sysätä sitä jonkun muun niskoille.

Äitini kertoi joskus, että olin pikkutyttönä kimpaantunut, jos minua oli tultu auttamaan asiassa, josta halusin selvitä itse. Poljin jalkaa ja kiljuin ”minu itte” enkä antanut kenenkään puuttua tekemisiini. Taidan olla siinä iässä, että lapsuus ainakin tässä asiassa alkaa palata. Hyvä näin. Lapsena on joskus ollut viisaskin, tai ainakin sisukas.

Toinen jysäys

Kerroin aikaisemmin, kuinka päätös avioerosta ja oman elämäni aloittamisesta tapahtui yhdellä jysäyksellä. Menneen juhannuksen hiljaisuus sai aikaan toisen. Erinomaisen hyvän jysähdyksen, jälleen vapauttavan, tällä kertaa vielä pidemmälle menevän.

Juhannus oli hiljainen ja rauhallinen. En ollut missään, en juhlinut mitenkään, en etsinyt juhannuskokkoa enkä tavannut ketään. Aattoa vietin koirien kanssa pitkällä kävelyllä ympäriinsä. Löysin hauskannäköisen hiekkatien, joka oman suuntavaistoni mukaan olisi vienyt lähelle satamaani. Kävelimme monta mutkaa ja päädyimme jonkun navettaan. Monta mutkaa takaisin ja uusi yritys seuraavasta risteyksestä. Se tie vei pellolle. Takaisin. Lopulta luovutin ja aloin etsiä tuttuja mutkia, jotta löytäisin takaisin. Taikayön loput nukuimme, suloisesti sylikkäin.

Juhannuspäivänä lähdin aikaisin töihin koirien kanssa. Toukokuussa alkanut kesäurakkani oli viimeistä ponnistusta vaille valmis ja päätin, että juhannus on aivan yhtä hyvä päivä hoitaa se valmiiksi kuin mikä muu tahansa. Ei romantiikkaa tänä vuonna, eikä muutakaan. Koko päivä siinä meni, mutta valmista tuli. Koirat tosin tylsistyivät. Kotiin päin ajellessani auton ikkunoista tuli ihastuttavan keveä kesäinen tuoksu, kuulin lintujen laulavan ja huomasin mieleni seuraavan laulua.

Sillä hetkellä jysähti, mutta tajusin sen vasta myöhemmin. Pysähdyin tien sivuun ja päästin koirat luvattomasti juoksemaan vapaina. Ne kävivät vain tarpeillaan ja sitten tulivat viereeni ihmettelemään hiljaisuutta. Juuri sillä hetkellä siinä bussipysäkillä olin pitkästä aikaa onnellinen. Olin tyhjä kaikesta, kiukusta, kaipauksesta, rakkaudesta, kiireestä, jokaisesta pakosta. Olin niin tyhjä, että sen tuokion onni mahtui tietoisuuteeni. Outo tunne, kummallisen irtonainen ja kuitenkin niin tiukasti yhtä kaiken olevaisen kanssa. Tuoksut, puut, linnut, jopa asfaltti näyttäytyivät uudessa valossa ja uudella tavalla. Minä olin ne ja ne olivat osa minua.

Viime tammikuussa kävin masennukseni keskellä todella syvällä, itseni tappaminen oli vain muutaman minuutin ja yhden puhelun päässä. Tämä oli samanlainen kokemus, mutta huippu. Kuin olisin seisonut Himalajan korkeimmassa kohdassa ja saanut koko maailman syleilyyni. Elämän tähtihetkiä, jotka ovat harvassa, mutta joiden varassa koko elämä keinuu.

Sunnuntaina kävin kollegan kanssa vielä tekemässä loppusiivouksen ja kotimatkalla alkoi jälleen ajatustoimintakin raksuttaa. Huomasin rentoutuneeni ja päästäneeni irti. Kuin vahingossa olin lakannut stressaamasta asunnottomuudesta, rahapulasta, laskupinosta, kaikesta sellaisesta, jolle en voi tehdä enempää kuin mitä olen jo tehnyt. Tien poskessa tuli tunne, että kaikki oli hyvin, että juuri sillä hetkellä kaikki oli parhaalla mahdollisella tavalla. Tunteen työstäminen selkeäksi ajatteluksi vei aikaa enkä vieläkään ole täysin jyvällä, mitä se kaikki tarkoittaa.

Nyt ymmärrän kuitenkin irtautumisen tarkoittavan olevan tilanteen hyväksymistä. Olen asunnoton, koditon, mutta silti minulla on katto pääni päällä, paikka olla rauhassa ja turvassa koirien kanssa. Paikka, josta kukaan ei aja minua pois. Minulla on sopivasti töitä, muutama tunti päivässä ja satamakeikka kerran pari viikossa. Auto on katsastettu ja tankki yli puolillaan bensaa. Tilillä on riittävästi rahaa ruokaan ja tupakkaan, tilipäivä viikon kuluttua. Koirilla on iso säkillinen ruokaa ja muutama puruluu. Minulla on tärkeintä kaikesta, ystäviä ja rakkaita. Minulla ei ole mitään hätää.

Minulla ei todellakaan ole mitään hätää. Syksyä varten kehittelen muutamaa suunnitelmaa, mutta niistä enemmän sitten kun osaan paremmin arvioida niiden toteutumista.

Aviomiehestä en ole kuullut mitään pitkään aikaan, mikä tarkoittaa montaa päivää, melkein kahta viikkoa. Joku oli nähnyt hänet asunnottomien vastaanottotalossa huonossa kunnossa olevan näköisenä. En tiedä, kuinka hän voi, millä ja miten hän elää. Osaan kyllä arvata, että hänellä ei ole helppoa ja että hän todennäköisesti syyttää minua. En jaksa enkä enää osaa olla vihainen kaikesta tapahtuneesta. Tämä on nyt tunne, jota minun pitää varoa. Tästä ei ole kovin pitkä matka siihen, että alkaisin ikävöidä ja sallisin pienenpienten paluumahdollisuuksien hiipiä mieleeni.

Se ei kertakaikkiaan käy päinsä. Toivon sydämestäni, että aviomies nyt käy läpi omaa elämäänsä itsekriittisesti ja rehellisesti, että hän vähitellen alkaisi nähdä, missä ja miksi kaikki meni näin pahasti pieleen. Toivon, että hän kaivaa oman ihanan itsensä kaiken kuonan alta ja saa uudelleen otteen elämästään. Hänellä on paljon hyvää annettavanaan läheisilleen, jos tämän kaiken jälkeen joku vielä haluaa olla hänen lähellään. Minä en enää mene hänen lähelleen enkä salli hänen tulla minun lähelleni. Minua yksinkertaisesti pelottaa, että paluu tarkoittaisi paluuta kaikkeen entiseen, vaikkakin viiveellä. Että minusta taas tulisi hänen kainalosauvansa ja hän jättäisi kaikki asiat minun niskoilleni. Että hän aloittaisi jälleen pikkutissuttelun ja että se jälleen repeäisi kännäämiseksi.

Minä en enää kestä entistä elämää, en. Enkä ota riskiä. Mihinkään, mitä alkoholisti sanoo tai lupaa, en enää koskaan luota. Maksoi mitä maksoi, minä jatkan elämääni ilman aviomiestä, ilman ketään miestä.

Aviomiehestä irtautuminen vaatii vielä tekemistä. Muu irtautuminen tapahtui siellä tien poskessa. Tämä irtautuminen huolista ja murheista ei tarkoita päämäärätöntä ajelehtimista, se tarkoittaa vain tosiasioiden ymmärtämistä, hyväksymistä ja ylimääräisen stressaamisen lopettamista. Tietenkin tarkkailen postiani – aina kun sen haen Poste Restantesta – ja avaan jokaisen laskun. Maksan ne sitä mukaa kuin pystyn. Teen työni mahdollisimman hyvin, huolehdin itsestäni, syömisestäni, pyykeistäni, liikunnasta koirien kanssa. Pidän tämän asunnon siistinä ja teen niitä pikkuasioita, joita voin. Minä elän keveämmin ja paremmin, joskin varsin kapeasti. Minä elän, kerään voimiani ja elän edelleen. Ehkä minä olen Feeniks, kuten poikani sanoi. Tai ehkä minusta tulee sellainen.

Juhannus

Hiljainen juhannus. Olen vihdoin yksin koirien kanssa, teen mitä lystään. Elän säästöliekillä, teen vain välttämättömän. Ihan hiljaa, ihan rauhassa. Kiirehtimättä, ajattelematta, nukkuen tai vain ihan vähän valveilla, jotta koirat pääsevät lenkeilleen. Ihan hiljaa.

Pyydän anteeksi, jos joku lukijani on jäänyt kaipaamaan kirjoituksiani. Päivät ovat menneet sekaisin, en ole ihan jyvällä, missä kohtaa viikkoa mennään. Kadotin ajantajun viime maanantaina, tilipäivänä, jolloin oli viimeinen hosuhosupäivä. Hoidin kaikki mahdolliset asiat yhteen pötköön ja kuitenkin unohdin pari tärkeintä. Mutta vauhti oli hurja ja asioita meni ojennukseen.

Ehdoton ykkösasia oli saada auto katsastettua. Tiesin, ettei autossa itsessään ollut vikaa, mutta ilman maksettuja vakuutuksia olisi turha edes yrittää saada leimaa papereihin. Aamusta siis suoraan vakuutusyhtiön tiskille kysymään tilannetta. En edes yllättynyt, kun sain kolme reilun satasen laskua eteeni. Miten ihmeessä ne olisi hoidettu kun ei mikään muukaan ollut. Onneksi oli tilipäivä. Kortti lauloi ja sain kuitin, että kaikki auton vakuutukset on hoidettu. Kuitti kelpasi katsastukselle ja auto sai jopa kehuja hyvästä kunnostaan. Kunhan pari polttimoa vielä vaihtaisin, niin maailma olisi minulle ja nelipyöräiselle rakkaalleni auki.

Kuopus oli mukanani koiravahtina. Kävimme kahvilla ja saimme juteltuakin. Molemmilla tuntuu olevan asiat jotenkin ojentumassa, kuopuksella tosin ei suuria kupruja ole ollutkaan. Lapsi on viisaampi kuin äitinsä, pitää huolen itsestään. Ei tainnut lapsi ihan oivaltaa, kuinka hyvää hänen seuransa teki minulle.

Loppupäivän ajelin koirat takapenkillä, tein joitakin ostoksia ja palasin tänne, ”kotiin”. Tämä on koti, mutta ei minun kotini. Tämä on suojapaikkani, turvasatamani, katto pääni päällä, parkkipaikka ja pieni piha, jossa katselen taivasta sen kaikissa eri väreissä. Tiistaina ystäväni lähtivät jälleen ja saatoin kellahtaa sohvalle päiväunille. Illalla tein jälleen vähän töitä, keskiviikkona jatkoin. Ihan rauhassa, ihan hiljaa, ja annoin päivien mennä sekaisin.

Mitä väliä? Minulla ei ole enää kiirettä minnekään.

Kaupungillakaan ei tunnu olevan kiire asuttaa minua. Soittelin ja kyselin tilannettani, mikä on muuten ennallaan, paitsi että sosiaalitoimiston puolto ei ole enää voimassa. Sähköpostittelin sosiaalityöntekijälle, mutta vastausta en ole saanut. Ehkä soitan maanantaina ja kysyn, onko puolto jo mennyt kaupungille asti. Ehkä myös soitan maanantaina ulosottomiehelle, joka on autuaasti unohtanut, että minulle on sovittu ulosottovapaaksi kuukaudeksi kesäkuu. Ei ollut mitenkään miellyttävää huomata, että loma-ajan palkasta oli mennyt melkein 400 euroa, joilla oli tarkoitus elää ja syödä loppukesä. Ja tietysti voisin olla oikein todella tarmokas ja mennä vihdoinkin Kelaan ihmettelemään, montako kertaa minun pitää kierrättää päivärahahakemus liiton kautta, ennen kuin uskovat, ettei liitolta tule senttiäkään.

No jaa. En pilaa tätä rauhaani suunnittelemalla täyden höyryn tohinaa. Kesäduunien hoitaminen riittää. Urakkatyöni päättyy huomenna, parin-kolmen tunnin keikat jatkuvat syyskuulle asti. Ja vakiotyö pyörii noin 10 tunnin viikkovauhdilla. Enköhän jotenkin pysy leivän syrjässä kiinni. Ihan vouhkaamattakin, ihan hissukseen. Ihan hiljaa ja ihan rauhassa.

Minulla oli vielä jokin aika sitten hirmuinen halu ajatella ja analysoida tunteitani ja tekemisiäni melkein puhki. Kun irrotin kiireestä ja stressistä, irrotin samalla pohdinnasta ja päästin ajatukseni ajelehtimaan. Ajelehtimalla voi saada ihmeitä aikaan – tosin mitään ihmeellisiä oivalluksia ei ole vielä tullut. Löysäileminen antaa tilaa kaikelle sille, minkä pinnistely ja ponnistelu on tallonut alleen. Olen lomalla, en töistä, mutta ajattelemisesta. Kesä ja kärpäset, koirien kuorsausta.

Pohdintaa

Reilun viikon olen nyt ollut VVA, vailla vakinaista asuntoa. Olen nieleskellyt tietoa, suodatellut sitä, miettinyt mennyttä ja tulevaa, vatvonut, venutellyt ja vanutellut sitä sekamelskaa, jota kutsun mielekseni. Vähitellen asiat alkavat selkiytyä. Kunhan vain malttaisin, kunhan saisin tämän omituisen levottomuuden asettumaan. Minulla ei ole tällä hetkellä mitään hätää. Ei ole.

Kerroin jo, että ystäväni ottivat minut avosylin vastaan. Viikonlopun juttelimme, totuttelimme toisiimme. Kaksi ikea-kassiani ajelehtivat olkkarin nurkasta keittiöön ja takaisin, koirien kupit muuttivat keittiöstä terassin ovelle, hammasharjani ei millään mahtunut purkkien ja purnukoiden sekaan kylppärin hyllylle, ennen kuin sille raivattiin tilaa. Sopu sijaa antaa, se pitää paikkansa. Olohuoneessa sohvat sijoitettiin uudelleen siten, että minulle järjestyi runkopatjan paikka suoralla näköyhteydellä telkkariin. Koirat asettuivat välittömästi tutuntuoksuisiin lakanoihin ja nukkumaan mennessä sain taistella paikastani. Näin on ollut joka ilta, turvallista ja ihan kuin kotona.

Mies on tekstitellyt, muistutellut vuosipäivistä ja kertonut saaneensa diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Minulta ei riittänyt myötätuntoa, tekstasin takaisin, että itsepä on elämänsä juomisella tärvellyt, minulle ei tarvitse valitella. Mies tekstasi myös saaneensa vihjeen paristakin vapaasta vuokra-asunnosta, mutta jättäneensä hakematta rahan takia. Varoitteli edessä olevasta lasarettireissusta. Minä ihan oikeasti en jaksanut välittää.

Tarkalleen ottaen tuo ylläoleva ei ole ihan totta. Kyllä minä edelleen välitän, kyllä minussa on myötätuntoa häntäkin kohtaan – eivät minun tunteeni ole niin kuolleet tai loppuunkuluneet, kuin toivoisin niiden olevan. Onnistuin huijaamaan itseänikin, koska olin niin tolkuttoman vihainen. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden rakkautta, yhteisyyttä, yhteistä elämää ei voi katkaista noin vain. Se on totta, että rakkautta en enää tunne, se on kulunut loppuun, se on taakse jäänyt tunne. Haluan edelleen tietää, mitä hänelle kuuluu, mitä hän tekee, mutta en halua häntä takaisin elämääni. Hän sittenkin tuntee minua sen verran, että tietää joidenkin asioiden olevan edelleen kipeitä. Siksipä hän muistutti 27-vuotispäivästä ja 10-vuotishääpäivästä. Hän tietää kiertävänsä veistä sydämessäni.

Tänään töistä ”kotiin” ajellessani radiossa joku lauloi tahtovansa rakastaa. En vaihtanut kanavaa, mutta sanoin ääneen: Eikä, en tahdo rakastaa! En tahdo rakastaa, rakastua enää koskaan. En tahdo minkäänlaista parisuhdetta, en tahdo kumppania, en tahdo miestä, edes kertakäyttöistä. En tahdo olla rakastettu, haluttu, himoittu. En tahdo mitään niistä velvotteista tai odotuksista, joita löyhäkin parisuhde asettaa. En jaksa. En voi. Olen siitä kohdasta pahasti rikki. Olen liian vanha ja liian pettynyt.

Olen neljä kertaa elämässäni rakastanut ja neljä kertaa saanut turpaani, eri tavoin joka kerta. Nuoruuden rakkauteni – se edelleenkin oikea elämäni mies – ei nähnyt rakastumistani, tai ei halunnut nähdä teinitytön tunteiden syvyyttä. Jotain niistä tunteista kertonee se, että vieläkin vuosikymmenten jälkeen vatsassani muljahtaa joka kerran hänet tavatessani. Se on rakkaus, jota vastaan en ole koskaan taistellut, koska aina olen tiennyt sen kestävän hamaan hautaan asti. Avoliittoni päättyi, koska en enää jaksanut katsella poikaystäväni vieraissa käyntiä ja ”miehekästä” ryyppäämistä. Suhteen hiipumista auttoi myös poikaystävän fanaattinen poliittinen toiminta ja oman liberaalimman maailmankatsomukseni ankara tuomitseminen. Ensimmäinen avioliitto taisi olla olemassa vain, jotta saisin kaksi ihanaa lasta. En oikeasti muista siitä vajaan viiden vuoden jaksosta muuta, kuin lapset. Miestä en ehkä edes tunnistaisi, jos tulisi kadulla vastaan.

Ja nyt tämä ihmisiän mittainen suhde on myös tullut päätökseensä. Rakastin, rakastin syvästi ja päättäväisesti. Tahdoin tämän suhteen onnistuvan, tahdoin elää hänen kanssaan vanhuuteen asti, tahdoin olla onnellinen hänen kanssaan ja hänen kainalossaan. Tahdoin tuntea oloni turvalliseksi ja rakastetuksi, arvostetuksi ja tavallaan myös heikoksi. Tahdoin todella kovasti. Silti tämäkin meni melkein alusta asti pieleen. Melkein joka kerta yllätyin hänen ottaessaan liikaa, kunnes opettelin itsekin ottamaan. Se kyllä loppui, koska se ei ollut ollenkaan minulle sopiva juttu. En ollut turvassa, koska kapakat ja kaverit, tai vain hänen omien tunteidensa hukuttaminen juomiseen, vei hänet pois minun luotani silloinkin, kun olisin kipeimmin kaivannut häntä kannattelemaan minua. Hän itki muiden olkapäähän kun minä olisin halunnut itkeä hänen olkapäätään vasten. En kokenut olevani arvostettu, koska minä tunteideni kanssa jäin yksin. Sen sijaan sain moitteita siitä, että olin hapan ja äkäinen. Hän sanoi pelkäävänsä ainoastaan minua ollessaan itse krapulassa. Pelätty vaimo ei ole arvostettu tai kunnioitettu. Vaimoaan pelkäävä mies ei ole se vahva ja turvallinen nallekarhu, jonka syliin olisin voinut mennä piiloon maailman pahuutta. Heikko en voinut olla, koska maailmaa piti kaikesta huolimatta pyörittää. Kahden ja pian kolmen lapseni maailma oli täysin minun varassani.

Rakastettu? Oi kyllä. Hänen sylissään olin rakastettu. Sitä ei voi sanoa mitenkään muuten. Hänen sylissään kosketin taivaita ja uinuin pilvien seurassa. Olin hyvin, hyvin syvästi rakastettu. Silloin kun hän oli paikalla ja selvä. Jos puolellakaan pariskunnista edes satunnaisesti on niin upea avioelämä, kuin meillä, he ovat käsittämättömän onnekkaita.

Ikävä kyllä, pelkkä seksi kaikessa loistossaankaan ei riitä paikkaamaan muita puutteita parisuhteessa. Ja viime vuosina seksikin hiipui minun halujeni laimentuessa. Mies kyllä oli aina valmis ja halukas, useammin ja hanakammin kuin minä, ja hän kovasti ihmetteli, minne oli kadonnut se erotiikan jumalatar, joka joskus olin ollut. Tiedän kyllä, minne. Sen naisen hehku laantui liian usein nähtyyn kumppaniin, joka valui sammuneena vessanpöntöltä lattialle tai kuorsasi kuset housussa kuin moottorisaha. Naisen haluja ei mikään vie tehokkaammin kuin selkä, joka käännetään silloin, kun nainen haluaa puhua, tai kiinnikolahtava ovi kun itse jää kotiin television seuraan. Lopulta kaikki pienetkin pettymykset, pahan mielen hetket, yksinäiset illat ja yöt kasvoivat suuremmiksi kuin onnelliset, kauniit elämänkäänteet. Ja nyt olemme tässä.

Ei, en tahdo rakastaa enää koskaan. En voi antaa sydämeni rippeitä enää kenenkään potkittaviksi, en enää tahdo ottaa siipeeni, en kestä enää yhtään pettymystä. En enää tahdo ottaa riskiä epäonnistumisesta, en vaikka menettäisinkin mahdollisuuden ”onneen”. En edes tahdo enää tietää, mitä se ”onni” olisi minun kohdallani, jos se on jotenkin riippuvainen jostakusta toisesta. Teen kuten ennenkin, teen sen itse. Rakennan näille raunioille jonkinlaisen elämän ja tyydyn siihen. Tyytymisestä ehkä löytyy onni.

Toisenlaista onnea saan siitä, että tiedän lasteni elämien olevan kunnossa ja tiedän itse kuuluvani heidän elämäänsä. Onnea on jutella heidän kanssaan, laskea leikkiä, tehdä suunnitelmia, hullutella kuin joskus heidän lapsuudessaan. Onnea on nähdä lastenlasten kasvavan, tuntea pienet kädet kaulalla ja saada iso halitus. Tämä ei mene rikki, tämä lääkitsee minua, tämä on oikein ja riittävästi.

Muuttopäivä

Viime torstainen muutto on tavallista kaaosta. Ystävät olivat paikalla sovitusti, vain koirien sijoitus pois tieltä ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olimme kuopuksen kanssa jo siirtäneet sekä auton talvirenkaat että työpaikaltani ylimääräiseksi jääneen mikroaaltouunin varastoon. Varastoa varten oli sosiaalitoimisto päätöksensä mukaisesti siirtänyt tililleni rahaa kahden kuukauden tarjousvuokraa varten. Tilaa näytti olevan paljon – ruhtinaallisesti. Itselleni oli pakannut pari vaatekertaa ja tärkeimmät muut tarvikkeet noin viikon oleskelua varten. Ainahan voisin tulla varastolle hakemaan lisää.

Kun tavara lähti kulkemaan, se todella kulki. Tehokkuus huipussaan. Ensin täyttyi lainaan saatu peräkärry, sitten vuokrattu pakettiauto ja lopulta toinenkin pakettiauto. Porukka jakautui fiksusti kahtia, osa lastasi asunnon päässä, osa purki ja pakkasi varastoa. Kuin olisi harjoiteltu. Itseäni harmitti, suututti, kiukutti ja turhautti, etten voinut oikein tehdä muuta kuin siirrellä autoja. Olkapäätä särki, huimasi ja muutenkin tunsin oloni kiusallisen surkeaksi. Iltapäivällä muutaman limukorillisen sisäänvedon ja kymmenien litrojen hienvalutuksen jälkeen varasto oli niin täynnä, ettei sinne mahdu enää yhtä muovikassillista mitään. Se siitä vaatteiden yms. vaihdosta suoraan varastolta. Asunnossa koirat saivat mellastaa keskenään, jäljet jätin siivoamatta. Periaatteesta.

Aviomiestä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä selailtuaan papereitaan ja auottuaan ja suljettuaan kaikki pahvilaatikot. Mukaan lähtivät tietenkin kaikki tölkit, sekä tyhjät että täydet. Epämääräinen tekstiviesti kertoi, että hän ei enää tulisi takaisin. Aikaa olisi kuitenkin vielä tiistaihin asti, mutta näin hän näki tilanteen. Hän siis kunnioitti pyyntöäni olla pois paikalta oman muuttoni aikaan. Pahin painajaiseni oli, että hän olisi päättänyt viettää päivän vaakatasossa ja potea krapulaa, kun porukka hääräisi ympärillä.

Lopulta oli varaston ovi lukossa ja menimme syömään. Sen kummempaa ei kukaan halunnut kuin lähimpään hampurilaispaikkaan. Eikä minulla olisi enempään enää ollutkaan varaa. Onneksi tilillä olivat niin kolme palkkaa kuin toimeentulotuki ja lasien myynnistä tulleet muutamat kympit. Muuttaminen edes omin ja ystävien voimin ei totisesti ole ilmaista.

Päivän aikana en jäänyt miettimään omia tunteitani, ei ollut aikaa. Vasta kaiken jälkeen kun olin pakannut auton täyteen kasseja ja pyykkikoreja ja saanut kaksi erittäin sekavassa mielentilassa olevaa koiraa asettumaan takapenkille, kerroin itselleni tilanteen. Tuli hyvin tyhjä olo. Ei pelottava ei pakokauhuinen, ei edes ikävä. Ei mitään. Olin vain minä ja koirat ja auto. Niillä oli selvittävä, ne olivat ja ovat tällä hetkellä koko elämäni.

Ihan hiljaa ajelin sitten kohti pohjoista pois näistä kotinurkista. En ajanut moottoritielle, seurasin pikkuteitä, haistelin alkukesän kirpakoita tuoksuja ja totesin sittenkin eläväni. Vielä talvella häätö omasta kodista ja taivasalle asunnottomaksi joutuminen oli tuntunut maailmanlopulta, jota en millään ilveellä halunnut kokea, mutta nyt sen tapahduttua – minä elin sittenkin. Tuli entistä tyhjempi olo, ei syyllisyyttä masentumattomuudesta eikä masennusta kodittomuudesta. Ei mitään muuta kuin myöhäisen iltapäivän aurinko vehreässä luonnossa ja koirien tuhina. Tämä oli entisen elämäni viimeinen päivä. Huomenna olisi loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Ystäväni odottelivat pihalla istuen. Jääkaapissa oli pullollinen jääkylmää viiniä ja olohuoneessa vieraspeti. Juttelimme kolmeen asti yöllä, fyysinen väsymys haihtui jonnekin ja lämpö palasi sydämeen. Itkimme, nauroimme, humalluimme kevyesti. Mitään muuta en sillä hetkellä tarvinnut. Lopulta nukuin jälleen molemmat koirat jaloissani loputtoman kiitollisena ystävistä ja ystävyydestä. En voi koskaan tehdä yhtä suurta vastapalvelusta, toivottavasti osaan edes kiittää.

Kotiinpaluu

Mies on nyt ollut viikon takaisin kotona. Hän tekstaili minulle sairaalasta, että potee siellä joitain rintakipuja. Tekstareihin mahtui runsaasti pyyntöjä ja aneluja, etten jättäisi häntä nyt kun hän eniten minua tarvitsee. Että hän ei tiedä, minne kulkunsa suuntaisi kun sairaalasta pääsee. Että hänen elämänsä on minun käsissäni. Että hän rakastaa minua yli kaiken ja aina ja ikuisesti. Että hänellä ei ole muuta kuin kymppi rahaa ja vaatteet päällään. Muuten samaa jorinaa kuin aikaisemminkin, mutta nyt alkoi viesteistä välittyä oivallus todellisesta tilanteesta.

Kehotin miestä ottamaan yhteyden sosiaalityöntekijään ja psykologiin, kun nyt kerran on lasaretissa, josta molemmat löytyvät. Muuta en voi enkä halua tehdä. Hoitakoon mies aikuisena, vastuullisena kansalaisena itse omat asiansa, minä en sitä enää tee. Olen kasvattanut käytännöllisesti katsoen yksin kolmesta lapsesta kolme tervettä, päihteetöntä, hyväntuulista ja älykästä aikuista, ja se riittää minun osalleni. Neljännenkin olisin kasvattanut, jos asiat olisivat menneet toisin. Aviomies ei ole minun holhouksessani eikä vastuullani, hänen olisi kuulunut jakaa vastuu näistä lapsista minun rinnallani eikä tehdä muutenkin sekamelskaisesta normaalielämästä vielä vaikeampaa.

Kun mies kysyi, koska haluan ”tuhlaajapojan” palaavan, vastasin, että vasta sitten, kun olen muuttanut. Ystäväni oli tulossa potkimaan minua liikkeelle, jotta saisin viimeiset kaapit tyhjennettyä, kun mies ilmoitti tulevansa nyt. No, peruin ystäväni tulon ja varauduin viimeisen päälle riitelemään. Miehestä ei ollut riitelijäksi. Pikaisen silmäyksen perusteella mies on vanhentunut, hidastunut ja kömpelöitynyt entisestä nallekarhusta lähes liikkumattomaksi järkäleeksi. Laihtunutkin mies on jonkin verran, harmaantunut ja väsähtänyt. Huomasin katsovani häntä samalla mielenkiinnolla kuin ketä tahansa, en myötätunnolla enkä säälillä. Vain totesin olevan tosiasian ilman mitään tunteita. Emme puhuneet alkuun mitään. Lopulta mies sen verran avautui, että myönsi tehneensä paljon mokia ja loukanneensa minua niin pahasti, että ei voi koskaan pyytää tarpeeksi anteeksi. Vastasin, että näin on.

Mies latoi sängyn päällä olevat kassit ja pahvilaatikot lattialle ja menestyksellisesti blokkasi kahvinkeittimen laatikkopinon taakse. Ja meni tietysti nukkumaan. Onhan se ollut raskasta ja väsyttävää viettää muutama päivä sairaalassa, missä sapuska tulee nenän alle ja kahvi tuodaan suoraan sänkyyn. Että jaksaa pistää vihaksi, ja toisaalta olen kuitenkin ylpeä siitä, että olen toiminut ja toimin ilman mokomaa lepohetkeä. Levon ja loman aika koittaa syksyllä, oli tilanne silloin mikä hyvänsä. Siitä enemmän tulevissa kirjoituksissa.

Olimme parvekkeella tupakalla ja kysyin mieheltä, oliko hän puhunut päivystävän sosiaalityöntekijän kanssa sairaalassa. Ei ollut. Miksi ei? No kun hän oli lapsellisesti uskonut, että kyllä minä jonkin ratkaisun tähän keksin ja järjestän kaikki asiat niin kuin olen aina tehnyt. Olisin voinut ampua miehen siihen paikkaan. ***un ääliö!

Mieheltä loppui puhelimesta puheaika, joten kaivoin omastani sosiaali- ja kriisikeskuksen numeron ja annoin miehelle. Opastivat sosiaalitoimistoon. Olin itsekin matkalla sinne, joten armollisesti otin miehen mukaan. Tapasimme lopulta molemmat omat sosiaalityöntekijämme ja mies sai rustattua jonkinlaisen toimeentulotukihakemuksen. Minulla oli omani valmiina, vain pari palkkalaskelmaa puuttui. Päätös minulle tuli sähköpostiin seuraavana päivänä, ja siinä oli mukana varaston vuokra kahdelle kuukaudelle sekä maksusitoumus reseptilääkkeisiin. Tulisipa tänään tiistaina jo postissa paperillakin, niin voisin hakea kassillisen pillereitä. Luulen tulevani tarvitsemaan niitä.

Eilen maanantaina mies ilmeisesti oli saanut rahaa tililleen. Rahaa hänellä on ollut koko viikon, jonka on viettänyt kotosalla, koskapa tupakat eivät ole loppuneet. Mies lähti noin kello 6.45 ja ilmoitti menevänsä terveyskeskukseen. Kun ei miestä ollut vielä illallakaan näkynyt murjottamassa/nukkumassa, hiipi pieni huoli mieleeni. Kunniasanalla, en halunnut huolestua, mutta juuri tähän väliin en enää jaksa mitään dramaattisia käänteitä. Jos mies olisi takaisin sairaalassa, saisi minun puolestani olla siellä vaikka maailman tappiin kunhan ei ole heittelemässä lisää kapuloita rattaisiini. En soittanut enkä edes suunnitellut soittavani ja kysyväni.

Mies ei ilmestynyt koko iltana, vasta kahden aikaan yöllä kuulin sen verran kolinaa, että tiesin miehen tulleen. Nousin ylös ja menin katsomaan. Siellähän mies makasi vaatteet päällään sängyssään kuorsaamassa puolikas six-pack lonkeroa hellässä syleilyssä. Lattialla pyöri muutama avaamaton kaljatölkki. Haju oli mahtava.

Mies on siis palannut arkeen eikä mikään ole muuttunut. Luojan kiitos, tämä loppuu ylihuomenna! Mieluummin vaikka veneen alla kuin hetkeäkään lisää tätä iloista meininkiä, jota pitäisi parisuhteeksi kutsua!