Hyvä viikoloppu

Aivan loistava lauantai! Tämän kesän paras päivä, tämän vuoden paras päivä! Miksikö? Suloinen, ihana, rakas lapsenlapseni vietti päivän kanssani tekemättä mitään erityistä. Ihan tavallinen päivä, käynti ystävän luona, auton siivousta, pakkaamista kirpputorille, oleskelua. Rentoa, mukavaa yhdessäoloa ilman pakkoa tehdä mitään. Juttelimme, vähän hassuttelimme, vähän puhuimme syvällisiä, vähän jopa kipeitä asioita. Halasimme paljon ja olimme niin kuin ennenkin, ystäviä sen lisäksi että olemme isovanhempi ja lapsenlapsi. Rakas oma kultatukkani!

Sunnuntai jatkoi samaa rentoilua, tosin tekemisen merkeissä. Olin ystäväni kanssa kirpputorilla kaupittelemassa turhiksi jääneitä vaatekappaleita ja laukkuja. Päivä ei ollut mitenkään taloudellinen menestys, mutta sitä antoisampi ystävyyden kannalta. Koiraparat lötköttelivät autossa ja välillä latkivat kuppikaupalla vettä. Heillä oli tylsä päivä, kunnes olimme pakanneet myymättä jääneet tavarat takaisin autoon ja menimme ystäväni luokse iltapäiväkahville. Ankaran painostuksen jälkeen söin enemmän kuin koko viikon aikana. Ystävälläni on kova halu huolehtia minusta tai ainakin syömisistäni. On hyvin vaikeaa saada toista ymmärtämään, että kun on kuuma, minua ei nälätä.

Viikonloppu on nostanut minusta esiin paljon sellaisia tunteita ja ajatuksia, joiden toivoin jo kokonaan hävinneen. Auton siivous ei ole mitenkään ollut mielipuuhiani ja menneiden vuosien aikana se onkin ollut mieheni ”kotitöiden” listalla. Auto on imuroitu, ikkunat pesty ja kaikki muoviosat huolellisesti pyyhitty. Koko auto on aina mieheni ollut siinä kunnossa, että sen olisi voinut vaikka laittaa myyntiin. Nyt ei autoa ollut siivottu yli puoleen vuoteen ja sen se oli näköinenkin. Pelkkä tyhjennys vei pari tuntia, ikkunat piti pestä kahteen kertaan, matot vaativat veden lisäksi painepesuria ja imurointi oli ihan oma lukunsa. Potkun tähän touhuun antoi ei lainkaan yllättävä toteamus, että auton siivous onnistuu loistavasti ilman yhtään olutta tai lonkeroa. Miehelläni oli aina operaation eväänä vähintään yksi six-pack. Katkeruus, jota en todellakaan toivo tuntevani, nosti komeasti päätään. Inhosin itseäni, katkeruuttani, mutta en siivoamista. Se oli itse asiassa varsin hauskaa, etenkin kun pieni kultatukkani avusti innokkaasti.

Toinen tärkeä asia, jota olen pohdiskellut, on kuinka rakennan elämäni tästä eteenpäin. Tokihan ajatus on pyörinyt tulevassa ja totta kai olen suunnitellut vaikka mitä. Mikä nyt on erilaista, on se että olen oivaltanut ajan ja ajan kulumisen arvon. Minulla ei ole kiire. Voin kaikessa rauhassa harkita, mitä tahdon ja miten sen toteutan. Minulla on vaikka koko loppuelämäni aikaa sekä suunnitella että toteuttaa. Sen, mitä teen, teen itselleni ja vain itselleni. Minun ei tarvitse ottaa huomioon ketään muuta, minun ei tarvitse tinkiä omista ajatuksistani tai omasta maustani jonkun muun takia. Vain koirat rajoittavat tekemisiäni, mutta koiratkin ovat oma valintani. Täytyy sanoa, että koirat ovat viisas valinta, ilman niitä en paljoa ulkoilisi ainakaan huonolla kelillä. Ilman koiria puhuisin vain peilille ja ajelehtisin vapaa-aikanani ympäriinsä ilman mitään rajoituksia tai kotiintuloaikoja.

Olen alkanut tehdä päätöksiä, varovaisesti ja pienillä varauksilla. Tärkein ja ehdottomin päätös on se, että minä elän. Minä elän ja nousen tästä kuopasta, jossa nyt olen. Putosin rähmälleni, mutta olen noussut seisomaan ja katson ylöspäin kuopan reunalle. Se on siellä, taivas on yläpuolellani kirkas ja pilvetön, mutta sinne on vielä paljon matkaa, paljon kiipeämistä, paljon ponnistelua. Minä nousen sinne, jonain päivänä seison jälleen kuopan reunalla, levitän käteni ja hengitän raikasta ilmaa, joka ei haise mädälle, vihaisuudelle, ikävälle ja menetykselle. Minä aion elää. En ehkä tavoittele onnea elämääni, enkä ainakaan minkäänlaista uutta romantillista ihmissuhdetta, mutta tyyntä ja rauhallista tyytyväisyyttä tavoittelen. Se on mahdollista saavuttaa, se on ulottuvillani ilman, että minun täytyy luopua osastakaan omaa vapauttani.

En ole vielä vapaa missään merkityksessä. Olen edelleen naimisissa ja olen taloudellisesti edelleen ahdingossa, ulosoton ja laskujen kahleissa. Minulla ei ole omaa kotia, joten olen myös sidottu niihin tapoihin ja velvotteisiin, joita pitkäksi venyvä vierailu minulle asettaa. Mutta nyt tiedän, missä olen, tiedän rajoitukseni ja tiedän velvoitteeni, ja se tietämys on osaltaan vapautta, vapautta tietämättömyydestä ja vapautta pelosta, että nurkan takaa hyökkää joku uusi ikävä yllätys niskaani.

Minulla on pitkä matka taloudelliseen vapauteen ja riippumattomuuteen. Nykyisillä tuloillani menee ulosotossa olevien maksujen hoitamiseen useita vuosia, mutta jokainen maksu ja jokainen perintä on askel oikeaan suuntaan. Jokainen euro, joka palkastani menee, on euro tasoittamassa tietäni ja raivaamassa esteitäni. Valittamalla ja väistelemällä teen vain mutkia omalle matkalleni. En pääse veloistani muuten kuin maksamalla ne, ja maksamiseen pystyn vain rajoittamalla menojani ja kieltäytymällä houkutuksista. Tähänastisella kokemuksella voin sanoa, että jokainen maksettu lasku tuottaa nautintoa, joka on kiusausten vastustamisen arvoista.

Vieläkin tunne siitä, että voin ajaa omaa autoani – täysin vakuutettua ja katsastettua – saa minut melkein laulamaan! Vain siksi, että minä, minä itse, ihan itse ilman kenenkään apua maksoin vakuutukset ja katsastuksen. Samaa tyydytystä tunnen siitä, että minä hoidin auton siivouksen ihan itse yrittämättäkään sysätä sitä jonkun muun niskoille.

Äitini kertoi joskus, että olin pikkutyttönä kimpaantunut, jos minua oli tultu auttamaan asiassa, josta halusin selvitä itse. Poljin jalkaa ja kiljuin ”minu itte” enkä antanut kenenkään puuttua tekemisiini. Taidan olla siinä iässä, että lapsuus ainakin tässä asiassa alkaa palata. Hyvä näin. Lapsena on joskus ollut viisaskin, tai ainakin sisukas.