Juhannus

Hiljainen juhannus. Olen vihdoin yksin koirien kanssa, teen mitä lystään. Elän säästöliekillä, teen vain välttämättömän. Ihan hiljaa, ihan rauhassa. Kiirehtimättä, ajattelematta, nukkuen tai vain ihan vähän valveilla, jotta koirat pääsevät lenkeilleen. Ihan hiljaa.

Pyydän anteeksi, jos joku lukijani on jäänyt kaipaamaan kirjoituksiani. Päivät ovat menneet sekaisin, en ole ihan jyvällä, missä kohtaa viikkoa mennään. Kadotin ajantajun viime maanantaina, tilipäivänä, jolloin oli viimeinen hosuhosupäivä. Hoidin kaikki mahdolliset asiat yhteen pötköön ja kuitenkin unohdin pari tärkeintä. Mutta vauhti oli hurja ja asioita meni ojennukseen.

Ehdoton ykkösasia oli saada auto katsastettua. Tiesin, ettei autossa itsessään ollut vikaa, mutta ilman maksettuja vakuutuksia olisi turha edes yrittää saada leimaa papereihin. Aamusta siis suoraan vakuutusyhtiön tiskille kysymään tilannetta. En edes yllättynyt, kun sain kolme reilun satasen laskua eteeni. Miten ihmeessä ne olisi hoidettu kun ei mikään muukaan ollut. Onneksi oli tilipäivä. Kortti lauloi ja sain kuitin, että kaikki auton vakuutukset on hoidettu. Kuitti kelpasi katsastukselle ja auto sai jopa kehuja hyvästä kunnostaan. Kunhan pari polttimoa vielä vaihtaisin, niin maailma olisi minulle ja nelipyöräiselle rakkaalleni auki.

Kuopus oli mukanani koiravahtina. Kävimme kahvilla ja saimme juteltuakin. Molemmilla tuntuu olevan asiat jotenkin ojentumassa, kuopuksella tosin ei suuria kupruja ole ollutkaan. Lapsi on viisaampi kuin äitinsä, pitää huolen itsestään. Ei tainnut lapsi ihan oivaltaa, kuinka hyvää hänen seuransa teki minulle.

Loppupäivän ajelin koirat takapenkillä, tein joitakin ostoksia ja palasin tänne, ”kotiin”. Tämä on koti, mutta ei minun kotini. Tämä on suojapaikkani, turvasatamani, katto pääni päällä, parkkipaikka ja pieni piha, jossa katselen taivasta sen kaikissa eri väreissä. Tiistaina ystäväni lähtivät jälleen ja saatoin kellahtaa sohvalle päiväunille. Illalla tein jälleen vähän töitä, keskiviikkona jatkoin. Ihan rauhassa, ihan hiljaa, ja annoin päivien mennä sekaisin.

Mitä väliä? Minulla ei ole enää kiirettä minnekään.

Kaupungillakaan ei tunnu olevan kiire asuttaa minua. Soittelin ja kyselin tilannettani, mikä on muuten ennallaan, paitsi että sosiaalitoimiston puolto ei ole enää voimassa. Sähköpostittelin sosiaalityöntekijälle, mutta vastausta en ole saanut. Ehkä soitan maanantaina ja kysyn, onko puolto jo mennyt kaupungille asti. Ehkä myös soitan maanantaina ulosottomiehelle, joka on autuaasti unohtanut, että minulle on sovittu ulosottovapaaksi kuukaudeksi kesäkuu. Ei ollut mitenkään miellyttävää huomata, että loma-ajan palkasta oli mennyt melkein 400 euroa, joilla oli tarkoitus elää ja syödä loppukesä. Ja tietysti voisin olla oikein todella tarmokas ja mennä vihdoinkin Kelaan ihmettelemään, montako kertaa minun pitää kierrättää päivärahahakemus liiton kautta, ennen kuin uskovat, ettei liitolta tule senttiäkään.

No jaa. En pilaa tätä rauhaani suunnittelemalla täyden höyryn tohinaa. Kesäduunien hoitaminen riittää. Urakkatyöni päättyy huomenna, parin-kolmen tunnin keikat jatkuvat syyskuulle asti. Ja vakiotyö pyörii noin 10 tunnin viikkovauhdilla. Enköhän jotenkin pysy leivän syrjässä kiinni. Ihan vouhkaamattakin, ihan hissukseen. Ihan hiljaa ja ihan rauhassa.

Minulla oli vielä jokin aika sitten hirmuinen halu ajatella ja analysoida tunteitani ja tekemisiäni melkein puhki. Kun irrotin kiireestä ja stressistä, irrotin samalla pohdinnasta ja päästin ajatukseni ajelehtimaan. Ajelehtimalla voi saada ihmeitä aikaan – tosin mitään ihmeellisiä oivalluksia ei ole vielä tullut. Löysäileminen antaa tilaa kaikelle sille, minkä pinnistely ja ponnistelu on tallonut alleen. Olen lomalla, en töistä, mutta ajattelemisesta. Kesä ja kärpäset, koirien kuorsausta.