Ystäviä ja ystävä

Vanha sanonta siitä, että tiukan paikan tullen ystävät erottuvat todellisista ystävistä, pitää paikkansa. Pitkin kevättä ovat ystävät vakuutelleet olevansa aina tukenani ja tekevänsä kaiken mahdollisen auttaakseen. Olen yrittänyt vastata, että kiitos vaan, mutta pärjään kyllä. On tuntunut äärettömän hyvältä tietää, että he todella välittävät ja todellisen tarpeen vaatiessa minulla on ihmisiä, joiden puoleen kääntyä ja jotka eivät jätä minua pulaan.

Kun nyt katselen taaksepäin, en oikein voi muistaa yhtään tilannetta, jossa itse olisin kieltänyt ystäviltäni apuani, olipa kyse ollut parinkympin vippaamisesta tilipäivään asti tai jostain isommasta asiasta. Tosin tiedän erittäin tarkkaan tällä hetkellä, kuinka iso asia pelkkä parikymppinenkin voi olla. En ole koskaan pelkkää omaa mukavuuttani kieltäytynyt tekemästä jotain, jos suinkin olen voinut apuani tai tukeani antaa, jos minulla on ollut mistä antaa ja jos olen jollain tavalla kyennyt auttamaan. Jos en itse ole voinut, olen ainakin yrittänyt etsiä ratkaisua kulloinkin käsillä olleeseen ongelmaan. Tietysti olen joskus sanonut, että en voi. Tietysti joskus on ketuttanut, että minuun on suhtauduttu kuin mihin tahansa aina käytettävissä olevaan apuneuvoon. Ja monta kertaa olen ajatellut hiljaa mielessäni, että hulluhan minä olen, mutta kun toinen tarvitsee …. Mutta jos olen nähnyt, että ystävä on hädässä, missä tahansa hädässä, olen auttanut parhaani mukaan. Isäni teki niin, äitini teki niin ja toivottavasti olen saanut lapseni oppimaan tekemään niin. Jokainen tarvitsee joskus apua. Kun minulta on kaupungilla joskus pummattu tupakkaa tai tarjouduttu maksamaan siitä, olen kieltäytynyt ja sanonut, että laita mieluummin palvelus kiertämään ja muista tämä, kun joku sinulta pyytää jotain. Olen ehdottomasti kierrättäjä. (Tähän kappaleeseen on lukijan ehdottomasti laitettava suuri korjauskerroin, koska todellisuudessa en ole mikään laupeuden enkeli.)

Kun viime viikon lopulla ei ollut kaupungilta tullut yhteydenottoa ja asuntotarjousta, alkoi mieli vetää jälleen kerran todella mustaksi. Tässä mustuudessa ei ollut enää kunnolla tajua siitä, että pimeydestä noustaan tai että pohjalta on hyvä ponnistaa. Tämä oli hyvin lähellä aitoa epätoivoa, josta en enää osannut erottaa kauhua tai pelkoa tai ratkaisumahdollisuuksia tai toimintasuunnitelmaa tai yleensä mitään järkevää. Ihan pelkkä musta tuntematon kuilu, jonka reunalla huojuin ja rajuilma puhalsi minua takaapäin kohti pudotusta. Ei mitään, mistä ottaa kiinni, ei tukevaa jalansijaa – ei ketään, joka ottaa syliin.

Tulin hyvin tietoiseksi siitä, että vaikka päänuppi vielä toistaiseksi on toiminut jotensakin tyydyttävästi, niin kehoni alkaa reagoida tilanteeseen. Jos minua ei stressi tai epätoivo kaada, niin sitten minut pettää oma maallinen tomumajani. Verenpaine on tasaisessa nousussa lääkkeistä huolimatta, satunnaisia kihahduksia huippulukemiin tulee aika usein. Olen alkanut saada lieviä sydänoireita, joskus huonona hetkenä tulee todella inhottava puristava kipu rintaan, mutta se taas häviää ennen kuin teen sille jotain. Päätä särkee jatkuvasti, vihloo ja jyskyttää. En voi syödä kourakaupalla särkypillereitä, vasta sitten, kun en todella pysty olemaan ilman. Vanha ystäväni migreenikin on palannut parille visiitille. Oikea olkapääni, joka on muutaman kuukauden ajan ilmoitellut olemassaolonsa vaikeudesta, särkee nyt koko ajan. En voi kantaa oikealla kädellä juuri mitään enkä kunnolla nostaa sitä tai ojentaa. Pieni nirhauma uusien kenkien takia kantapäässäni on levinnyt kunnolla märkiväksi haavaksi, johon on haettava antibioottikuuri ennen kuin keksii sairastua johonkin vakavampaan. Sairaanhoitaja pelotteli ruusulla tai verenmyrkytyksellä, lääkäri ei kunnolla edes tutkinut, määräsi kuurin heti kertavilkaisulla. Painoni on pudonnut kymmenen kuukauden aikana lähes 20 kiloa, mikä peiliin katsoen on hyvä asia. Mutta se ei ole, että ruokahalu on aivan olematon, mitä nyt satunnaisesti vatsa murisee siihen suuntaan, että jotain täytettä sinne voisi laittaa. Ruokaohjelmat televisiossa oksettavat. Kaikki tämä yhteensä tekee sen, että en enää jaksa niitä pitkiä mukavia lenkkejä öisin koirien kanssa, joiden aikana puhuin itselleni asiat halki. Ja sen, että kävellessäni rappusia ylös tai alas, minun on otettava tukea, koska huimaa pahasti. En enää jaksa melkein mitään.

Sieltä kuilun reunalta sitten soittelin ystävilleni ja kerroin, että nyt todella tarvitsen apua, nyt todellakin tarvitsen ystäviäni seisomaan sanojensa takana. Kerroin viimeiset käänteet eli sen, että mitään asuntotarjousta ei ole tullut ja että jään muutaman päivän jälkeen todella taivasalle. Kysyin, pitävätkö aiemmin annetut lupaukset ja voinko tulla edes vähäksi aikaa nukkumaan sohvalle koirien kanssa. Ja sinisilmäinen hölmö luottamukseni sai kovan kolauksen. Minulle sanottiin, että ”täytyy miettiä” tai ”sanoinko todella noin”. Olen minäkin heikkona hetkenä sanonut mitä tahansa, mutta olen seisonut sanojeni takana ja tehnyt parhaani lupausteni täyttämiseksi. Minua vedettiin lujasti tiskirätillä päin naamaa ja sen tekivät ne ihmiset, joihin olen vuosikausien ajan oppinut luottamaan. Minun ei ole tarvinnut miettiä, kun minulta on pyydetty apua, mutta nyt täytyy miettiä minun pyytäessäni apua. Enkä totta vie pyydä sitä kovin heppoisesti.

Viimein suuressa pettymyksessäni ja turhautumisessani purin tunteitani ulkomailla asuvalle ystävälleni facebookissa jutellessamme. Ihan vain avauduin, istuin sohvalla läppäri sylissä ja itkin. Ystäväni totesi, että hänen ja miehensä asunto seisoo tyhjillään ja olen lämpimästi tervetullut laskeutumaan sinne, koirineni ja välttämättömine vaihtovaatteineni. Tottakai, tietenkin, niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsen. Onko jotain muuta, mitä hän ja miehensä voi tehdä? Ystäväni on tulossa käymään Suomeen, joten samalla hän voi opastaa pesukoneen koukkuihin ja sillä tavalla. Ja kuunnella ja pitää sylissä ja olla lähellä. Ja ottaa kanssani pullollisen viiniä. Olla ystävä sanan syvimmässä merkityksessä, apuna ja tukena tarvittaessa, epäröimättä ja todellisesti ilman tyhjää sanahelinää. Ja tietysti tuoda tuliaisina kartongin verovapaata tupakkaa. Asunto tosin sijaitsee vähän kauempana näistä tutuista kotikulmistani, mutta ehkä on vain hyvä, että saan otettua etäisyyttä kaikkeen ja oleilen tarvittavan ajan paikassa, jossa kukaan ei koko aikaa kysele kuulumisiani.

Nyt on maanantaiaamu. Lähden tänään vielä hoitamaan muutaman asian ja sitten menen töihin. Illalla jatkan pakkaamistani. Huomenna teen jälleen töitä koko päivän ja illalla pakkaan. Ylihuomenna samoin ja silloin on illalla oltava valmiina myös kassillinen vaihtovaatteita, koirien tiskatut ruokakupit ja muu ihan pakollinen tavara, jonka otan mukaani ja joka mahtuu omaan autooni. Kaikki muu menee varastoon, jos ei sitä omaa osoitetta tule. Vielä on vähän aikaa. Ja paljon tekemistä.

Möhkäle vatsaan

Aviomiehen vihdoin saavuttua kotiin pakotin hänet avaamaan viimeisen ulosottomieheltä tulleen kirjeen. Siitä selvisi viimeiseksi muuttopäiväksi tiistai 9.6, minkä jälkeen tavarat kannetaan ulos eli häätö toimeenpannaan. Ilmoitin asiasta välittömästi kaupungille ja tieto lisättiin asuntohakemukseeni.

Vatsaan asettui pysyvästi suunnilleen öljytankkerin kokoinen möhkäle ja pakokauhu iski kuin hurrikaani. Jälleen kerran olen syvästi kiitollinen muutamasta hyvästä ystävästä, joiden kanssa pakokauhu laantui jonkinasteiseksi järjelliseksi ajatteluksi. Oli aika laatia suunnitelma B siltä varalta, että asuntoa ei tarjota. Ei mitenkään miellyttävä suunnitelma, mutta parempi sekin kuin kimpsujen ja kampsujen kanto kaatopaikalle.

Ensimmäiseksi kaivettiin kalenterit esiin ja todettiin, että ainoa mahdollinen päivä, jolloin minua voidaan auttaa muutossa, on torstai 4.6. Siitä siis tulee muuttopäiväni – osoitteesta vaan ei ole tietoa. Suunnitelma B:n mukaan tavarani kannetaan vuokrattavaan varastoon. Tutkiskelu netin ihmeellisessä maailmassa tuotti tulosta ja nyt olen tehnyt alustavan varauspyynnön 9 neliön varastosta alkaen mainittuna torstaina ja tietysti se maksaa, 284 euroa kahdelta kuukaudelta.

Olen siis astumassa entistä alemmas yhteiskunnan portailla. Minusta tulee aidosti ja oikeasti asunnoton. Kassialma. Naispuolinen metsien mies. Veneen alla asuva. Tai puun oksalla. Kylmää....

Jos asuntoa ei pian tule, minulta menee työpaikka ja työpaikan mukana kaikki mahdollisuudet selvittää asiani kunnialla. Unelma jäädä velattomana eläkkeelle sortuu sekin. Asunnottomana en kehtaa enää esiintyä julkisesti missään, eristäydyn ystävistäni ja sukulaisistani. Ylpeyteni, siis se vähä, mitä siitä on jäljellä, ei anna periksi kertoa tilastani. Vain muutama ystävä tietää todellisuudestani. En mene pyytämään apua niiltä ihmisiltä, jotka eivät voi ymmärtää. En. Eikä tätä voi ymmärtää itse tätä kokematta. Sukulaiseni eivät ole kokeneet. Heidän silmissään haluan olla sitä, mitä olin tähän asti – ei-kovin-hyvin-toimeentuleva-mutta-pärjäävä suhteellisen fiksu nainen. Jos lukevat tätä blogia, sitten tietävät.

Minulla on oikotieni, se lopullinen helpotus. Tietoisuus siitä jotenkin helpottaa, mutta se on alkanut muuten tuntua vastenmieliseltä. Se ei enää houkuta niin kuin ennen, ajatus vain tykyttää takaraivossa. Ennemminkin alkaa oikeasti ketuttaa, että sitä täytyy pitää viimeisenä hätävarana, jos ei enää kantti kestä mitään muuta. Jostain kumman syystä tämä astuminen ulos turvattomaan maailmaan on ennemminkin uusi ja mielenkiintoinen kokemus kuin katastrofi. Se tuntuu pikemminkin haasteelta kuin maailmanlopulta. Se pelottaa ja kauhistuttaa, mutta samalla se houkuttelee. Jos en pärjää, jos se sittenkin on sietokyvylleni liikaa – minä pääsen pois, voin hypätä ulos kaikesta, lakata olemasta. Kuinka hurjasti vielä tulee kiviseiniä vastaani ja kuinka kauan pääni kestää niiden hakkaamista?

Olen jotenkin mennyt jo itkun taakse, ei enää itketä. Olen vihainen, järkyttynyt, epäuskoinen ja kuitenkin vielä toiveikas. Huomenna tapaan pari ystävääni ja iltapäivän pakkailen loppuja tavaroita. Maanantaina taas töihin, puhelin vieressä odottamassa piippausta, joka kertoo, että asuntotarjous on tullut sähköpostiin. Ihan vieläkään ei ole liian myöhäistä, mutta tiukalle vetää.

Miksi?

Miksi on tärkein kysymys, joka alkoholistin tulee esittää itselleen. Tai ainakin se on tärkein kysymys, johon mieheni pitäisi vastata – eikä hänellä ole kuin yksi ainoa oikea vastaus, ei ainakaan niin kuin minä asian näen.

Miksi välimme ovat kiristyneet aikojen saatossa? Miksi rupesin jossain välissä välttelemään kosketusta? Miksi minun naamani meni nk. norsunvitulle? Miksi lakkasin puhumasta asioistani? Miksi jättäydyin pois monesta tilaisuudesta, jonne hän meni? Miksi menin yksin, vaikka olisin voinut ottaa hänet mukaan? Mistä olemme riidelleet ja mistä riidat juonsivat alkunsa? Miksi olen tuntenut itseni kovin yksinäiseksi ja kumppanittomaksi huolimatta siitä, että minulla on ollut hirmuisesti ”rakastava” mies? Miksi olen hävennyt? Miksi hänen pyrkimyksensä ovat kariutuneet ilman näkyvää syytä? Miksi lähipiiri ei kunnioita häntä, vaikka hän niin luulee? Missä vika, kun hyvätkään ideat eivät toteudu? Miksi häntä kohdellaan niin kovin kaltoin, vaikka hän on omien sanojensa mukaan (ja osin minunkin mielestäni) harvinaisen kunnon mies? Miksi raha-asiat ovat jo pitkään olleet perusteellisesti rempallaan, vaikka töitä hän on tehnyt enemmän kuin laki sallii? Miksi nyt ollaan tässä?

Miksi? Kysymyksen vastaus ei aina ole helposti löydettävissä, se vaatii jatkokysymyksiä, ja niistäkin tärkein on miksi. Kysymys on sellainen, johon mieheni on kieltäytynyt vastaamasta, koska minun vastaukseni tarpeeksi syvälle kaivettuna on selkeästi hänen juomisensa. Ainoa asia, johon olemme molemmat täysin syyttömiä on 1989 tapahtunut asuntokaupan pysähtyminen ja hintojen romahdus. Siitäkin selvisimme, kolhuilla ja kuhmuilla, mutta kuitenkin ja jatkoimme yhdessä. Enkä ole tietääkseni ikinä asiasta lausunut hänelle moitteen sanaa, koska se ei ollut hänen syynsä eikä minun. Kun ihmettelee, että on mennyt huonosti ja että kaikki menee pieleen, on oikeasti syytä pohtia syitä.

Vuosien varrella tietenkin riitelimme, joskus useammin joskus harvemmin, murjotimme ja lopulta teimme sovinnon. Syitä riitoihin oli näennäisesti vaikka mitä, mutta kun lopulta rupesin itse ihmettelemään kahinoitamme, löytyi siksi perimmäiseksi syyksi aina miehen juominen. Kännipäissään hän tuli tehneeksi kerran jos toisenkin jotain älytöntä, josta seurasi jotain muuta älytöntä ja sitten kun taas selvä hetki koitti, hän lähti paikkailemaan näitä hölmöilyjään ja sillä tavalla ”teki turhaa työtä”, koska älyttömyydet jatkuivat helpostikin seuraavan kerran, kun kalja maistui. Asia, jota en koskaan ole ymmärtänyt, on se, että mieheni ei osaa tuntea minkään laista noloutta tai häpeää omasta käytöksestään. Minä ainakaan en ikimaailmassa kehtaisi näyttää naamaani ravintolassa, josta minut on sammuneena kannettu ulos ja penkille on jäänyt iso pissalammikko. Ihmettelen, onko miehelleni kehittynyt alkoholisteilla varsin tavallinen tapa kiistää minkään ikävän tapahtuneen. Luultavasti on.

Viime syksyn ja talven aikana mies jatkuvasti syytti minua ja hapanta olemustani siitä, että hän ei vietä aikaansa kotona ja siitä, että hänen on pakko juoda. Vastasin syytöksiin kysymällä, onko hän ehkä pohtinut, miksi olen niin hapan. Ei vastausta, keskustelu tyrehtyi. Hän vain käski minun katsoa peiliin. Minä katsoin, ja sieltä katsoi takaisin todellakin hyvin äkäisen näköinen ämmä. Miksiköhän olin sellainen, miksi olen tänään tällainen? Miksi-kysymyksiä on paljon. Miksi meillä oli aina rahat vähissä, miksi ruokakaupassakin – silloin harvoin, kun siellä yhdessä käytiin – piti metsästää tarjouksia, mutta aina oli ostoksissa mukana vähintään pari tölkkiä, tavallisimmin six-pack lonkeroa? Miten oli mahdollista, että muutamat vuoden rahakkaimmista työvuoroista tuottivat miehen ansioiksi vain puolitoistasataa euroa ja mahtavat vapaapäivien nukkumiset? Edellisinä vuosina noissa vuoroissa mies tienasi yli puolen kuun palkan.

Kysymykseen, miksi nyt ollaan tässä, ei riitä vastaukseksi sen myöntäminen, että on mokannut ja pahasti, että on jääräpäinen ja tyhmä, että päässä naksahti. On kysyttävä, miksi mokasi, missä asiassa oli jääräpäinen ja tyhmä, miksi päässä naksahti. Minulle on turhaa sanoa, että minun pitäisi miettiä vielä asioita ennen kuin rupean syyttelemään. En ole muuta tehnytkään. Minua on siunattu varsin analyyttisellä mielenlaadulla ja taipumuksella märehtiä asioita kantilta jos toiseltakin. Minun on hyvin vaikea jättää asiaa sikseen ja ohittaa ajattelemisen arvoinen juttu pelkällä pinnallisella kliseellä tai tässä tapauksessa vastasyytöksellä. Ei, asia on avattava, siitä on puhuttava, se on kaivettava pohjia myöten. Ikävä vain, että joka kerta päädyn samaan vastaukseen: Koska mies juo. Eikä mies suostu tällaiseen ongelmien avaamiseen ja ratkontaa. Ehkä siksi, että tietää vastauksen, mutta ei halua tuoda sitä omalle tietoiselle tasolleen.

Alitajunta on mielenkiintoinen kaveri. Siellä voi olla paljon vastauksia valmiina odottamassa sitä hetkeä, kun tietoisuuteen tulee pieni rako. Näin kävi minulle, tiedostamattomalla tasolla oli jo valmistellut itseni tähän irtautumiseen vaikka tietoisesti vielä rimpuilin ja yritin vakuutella itselleni, että jokin mahdollisuus olisi suhteen pelastamiseen. Kuitenkin tietoisen minäni muuriin tuli särö ja sieltä sitten räjähti kokonainen valmis eroskenaario eteeni selkeänä ja johdonmukaisena. En jaksa enkä halua uskoa, että mieheni on niin loputtoman typerä ja tyhmä, etteikö hän sisimmässään tietäisi, mistä kiikastaa. Sen tiedän, että hän keksii mitä tahansa selityksiä, miksi asiat ovat menneet sekaisin tai miksi näitä ”ylijuomisia” on tapahtunut – hän on ollut väsynyt, kaverit ovat tarjonneet, ei ollut syönyt, meni vähän myöhään ja blaablaablaa. Hänellä täytyy olla tieto siitä, että juomisen rajoittaminen jo vuosia sitten olisi säästänyt sekä meidän keskinäistä suhdettamme että hänen omaa olemistaan paljolta pahalta, mutta joku idioottimainen macho-omakuvan säilyttäminen on rakentanut sellaiset harhakuvat hänelle, että tuota sisäistä tietoa ja ymmärrystä ei kertakaikkiaan voi sanoa ääneen, ei edes päästää omaan tietoisuuteensa. Herran pieksut, sitähän pitäisi silloin myöntää, että voisi olla vaikka alkoholismiin päin kallellaan!

No, lienee varsin yleinen ja yhteisesti hyväksytty ymmärrys siitä, että ongelmien ratkaiseminen alkaa tunnustamisesta ja tunnistamisesta. Niin kauan kuin mieheni kieltäytyy näkemästä ongelmiensa syvintä syytä, hän jatkaa valitsemallaan tiellä. Hän syyttää muita, hän pitää känniä normaalisti hyväksyttävänä olotilana, hän katsoo ansainneensa lonkeronsa. Minulle se on aivan sama, en tunne enää vähintäkään myötätuntoa enkä jaksa kiinnostua hänen asioistaan.

Vielä kyselyjä

Vuokranantajalle:

Hei!
Jatkan kyselyjäni mieheni vuokraaman asunnon aikataulusta.
Soitin viime viikolla käräjäoikeuteen ja kysyin siellä esillä olleesta häätöasiasta. Sain kuulla, että yksipuolinen häätötuomio oli annettu 5.5.2015 ja asia on sikäli heidän osaltaan loppuun käsitelty. Näin ollen kysynkin teiltä, missä aikataulussa asiat etenevät. Tieto on minulle, kuten olen jo kertonut, ensiarvoisen tärkeä oman asunnonhakuni kannalta. Haluan päästä "pois alta" ja siten olla vaikeuttamatta asioita.
Mieheni ei ole käynytkään kotona yli kahteen kuukauteen, hän ei ole avannut mitään postiaan eikä vastannut puhelimeen soittaessani. Hän ei ole millään tavoin reagoinut tekstiviestikysymyksiini hänen suunnitelmistaan tulevaan häätöön liittyen. Hänen omaisuutensa suhteen on toistaiseksi täysin voimaton tekemään mitään.
Pyydän teitä pikaisesti antamaan minulle edes jonkinlaista aikataulua, jotta voin saattaa omat asiani ja oman asumiseni järjestykseen ja samalla yrittää järjestää mieheni olemista jollain tavalla.
Kiitos ja hyvää helatorstaita!
Ystävällisesti

Hei

Käräjäoikeuden yksipuolinen tuomio on lähetetty perintätoimiston kautta perittäväksi.

Ulosotto määrää muuttopäivän. 

Tässä vielä ulosottoviraston puhelinnumero. Teidän kannattaisi kysyä asian etenemistä ulosottovirastosta.

Meille ei ole vielä tullut ulosottovirastosta ilmoitusta muutto-/täytäntöönpanopäivästä.

Terveisin

…....................................................

Perintätoimistolle:

Miehelleni tuli tänään 17.5. teiltä kirje, joka ei näytä tavalliselta karhukirjeeltä. Mieheni ei ole ollut kotona eikä muutenkaan tavoitettavissa maaliskuun alun jälkeen. Kirjeitä hänelle on kerääntynyt noin kymmenen sentin pino, laskuja, perintätoimistojen kirjeitä, vuokranantajalta ja isännöintitoimistolta. Kaikki kirjeet ovat avaamattomia enkä minä voi toisen ihmisen posteja avata. Tiedän, että vuokranantaja on hakenut käräjäoikeudelta häätöä maksamattomien vuokrien takia ja että päätös on tullut 5.5.2015. Koska kuitenkin itse hänen vaimonaan asun samassa osoitteessa, olisi minun asiallista ja erittäin tärkeätä tietää, missä vaiheessa tuleva häätö on. Tämän asunnon vuokrasopimus on mieheni nimissä ja siksi kaikki asiaa koskeva posti tulee vain hänelle. Olen itse hakenut asuntoa muualta ja tarvitsen jonkinlaisen aikataulun nopeuttamaan muuttoani.
Kysynkin nyt, koskeeko tänään saapunut kirje yllämainittua häätöä ja maksamattomien vuokrien perintää? Ja edelleen kysyn, kuinka asia etenee tästä ja millä aikataululla? Ymmärrätte varmaan, että en halua olla sivusta katsomassa operaatiota, vaan tavalla tai toisella hoidan itseni, koirani ja henk.kohtaisen omaisuuteni pois alta.

Pyydän teitä vastaamaan pikaisesti, jotta voin välittää tiedon edelleen liitteeksi asuntohakemukseeni ja muutenkin järjestellä omia asioitani.

Kiitos.

Hei,

kiitos yhteydenotostasi. Asiasta on tehty ulosottovirastoon häätöpyyntö. Pyydämme sinua olemaan yhteydessä ulosottovirastoon asian ja aikataulun selvittämiseksi. Ulosotossa asiat ovat julkista tietoa, joten sinä saat tietoa asiasta sieltä, vaikka vuokrasopimus onkin ollut miehesi nimissä.


Autamme mielellämme asiaan liittyvissä kysymyksissä asiakaspalvelussamme tai voit myös asioida verkossa.

Ystävällisin terveisin,
Asiakaspalvelu

…....................................................

Ulosottovirastolle:

Hei!
Perintätoimistolta saamani neuvon mukaan kysyn teiltä asian X123456 etenemistä ja aikataulua. Asia koskee häätöä mieheni vuokraamasta asunnosta. Olen itsekin kirjoilla tässä osoitteessa ja asun täällä, mutta olen hakenut itselleni omaa asuntoa. Tarvitsen hakemukseni kiireellistämiseksi tietoa siitä, milloin häätö pannaan toimeen ja myös siksi, että järjestelen itseni ja omaisuuteni pois tieltä. Tarvitsen edes alustavan aikataulun ja sen erittäin pikaisesti.
Kiitos!

Hei,

Häätö pannaan täytäntöön n. 3 viikon sisällä jollei mitään lykkäysperusteita ilmene.

Ystävällisin terveisin,

kihlakunnanulosottomies
häradsutmätningsman

Mustassa on monta sävyä

Eiliseen tosimustaan päivään tuli tänään uusia sävyjä. Ensimmäiseksi tuli verenpunainen viiru niin tylsästä asiasta kuin uudet kesätossut. Toinen kenkä hankasi ihon rikki ja nyt mennään sitten laastari jalassa. (Onneksi ei laastaripaketti ollut vielä pakattuna.)

Lisää vaalennusta mustaan tuli heti aamusta, kun talon julkisivua painepesurilla siistinyt kaveri pysäytti nosturin parvekkeeni kohdalle ja ryhtyi juttelemaan mukavia. Koiruudet osallistuivat kaiteen yli ja kaverilla oli hauskaa. Tarjosi tupakan ja ihasteli aurinkoista päivää.

Masennus on salakavala kaveri ja hiipii pahimmillaan päälle pienestäkin ärsykkeestä. Googlaamalla löytyy paljon diagnooseja, paljon erilaisia oireita, paljon tilastoja ja hoito-ohjeita. Niitä lukemalla tunnen itseni käveleväksi masennussanakirjaksi. Tässä pätkä Terveyskirjaston sivustolta (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00389#s5):

”Masennustiloissa keskeinen oire on masentunut mieliala tai selvästi vähentynyt mielenkiinto tai mielihyvä. Oire vaivaa suurimman osan päivästä yhtäjaksoisesti vähintään kahden viikon ajan. Masennustilassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä alentuneesta mielialasta tai mielenkiinnosta, sillä varsinaisen masennustilan diagnosointi edellyttää myös useita samanaikaisia muita oireita.
Tällaisia masennustilalle ominaisia oireita ovat merkittävä painon lasku tai nousu, unettomuus tai lisääntynyt unen tarve, lähes päivittäinen väsymys tai voimattomuus, liikkeiden ja mielen hidastuminen tai kiihtyneisyys, arvottomuuden tai kohtuuttomat syyllisyyden tunteet, vaikeudet ajatella, keskittyä tai tehdä päätöksiä, kuolemaan liittyvät mielikuvat tai itsemurha-ajatukset. Masennusoireisiin liittyy usein eriasteista ahdistuneisuutta sekä alkoholin lisääntynyttä käyttöä.
Hetkellinen tai lyhytaikainen masentunut mieliala tai suru reaktiona erilaisiin pettymyksiin tai menetyksiin ei siis ole osoitus masennustilasta. Masennustilassa mielialan muutos ja siihen liittyvät oireet saattavat kestää yhtäjaksoisesti viikkoja, kuukausia, joskus vuosiakin.”



Ja toinen pätkä:
”Masennustiloista kärsivän, hänen läheistensä ja työtovereittensa on tärkeätä ymmärtää depression moniulotteinen luonne. Etenkin vähänkin vakavat ja toistuvat masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, niistä ei voi toipua "ryhdistäytymällä". Vaikka masennustiloihin ja masennusalttiuteen voikin pidemmällä aikavälillä vaikuttaa erilaisin psykologisen keinoin, vakavasti masentuneelle annetut kehotukset "ryhdistäytyä" monasti vain pahentavat masennustiloista kärsivien syyllisyyden ja huonommuuden tunteita. Masentuneen ihmisen eristäytyminen ja passivoituminen ovat kuitenkin omiaan sekä ylläpitämään että syventämään depressiota. Tämän vuoksi masennuksen itsehoidossa on tärkeää pyrkiä välttämään sosiaalinen eristäytyminen ja pitää kiinni erilaisista päivärutiineista, liikunnasta ja muista harrastuksista. Masennuksen luonnetta ymmärtävien läheisten ja ystävien tuki voi tällöin olla ensiarvoisen tärkeää. Säännöllisen liikunnan on osoitettu olevan lääkehoidon ja psykoterapioiden veroinen keino ainakin lievempien depressioiden hoidossa.”



Kävin eilen pitkän keskustelun ystäväni kanssa. Minulla on lupa olla heikko, lupa pyytää apua, minun ei tarvitse olla vahva ja piilottaa pahaa oloani. Minun ei tarvitse pitää naamiota yllä ja esittää jotain, miksi en itseäni tällä hetkellä tunne. Tämä oli paljon sanottu – ainakin minulle, jolla on vielä lisärasitteena isän kotikasvatus ja esimerkki. Isän opetuksista tärkein ja mieleenpainuvin oli itsehillintä tilanteessa kuin tilanteessa. Isä toisteli vaikeuksien kohdatessa omaa mantraansa: Julkisivu pitää! Samaa mantraa minä toistan itselleni, vaikka selvästi näen, ettei se pidä. Ystäväni näkevät naamion läpi ja itse tiedän tuskallisen hyvin, että en pysty elämään siten kuin haluaisin tai siten kuin minun pitäisi. Saamattomuus ja tarmottomuus vievät voiton kaikista hyvistä aikeista.

Yritän kovasti tunnistaa itsessäni eri vaiheita tässä masennuksen syöverissä. En enää välttämättä pelkää niitä mustimpia hetkiä ja synkimpiä ajatuksia. Annan niiden tulla, koska tiedän niiden menevän ohi. Ajatuksiin tulee toisinaan tie ulos kaikesta tästä, itsemurha, mutta sekin menee ohi. Olen jotenkin oppinut ottamaan etäisyyttä siihen, tiedän ajatuksen olevan ylimitoitettu ja turhan dramaattinen, mutta kun sitä katselee vähän kauempaa, se haalistuu ja menettää merkitystään. Vielä on opittava pitämään nämä itsetuhoiset ajatukset ominani, on täysin mahdotonta saada ketään ymmärtämään itsemurha-ajatuksen lohdullisuus. En aio tappaa itseäni, mutta pelkkä tietoisuus mahdollisuudesta antaa voimia jaksaa eteenpäin.


Tänään ei ole sellainen päivä, jolloin haluan vain vajota sohvan nurkkaan ja unohtaa kaiken. Ei, tänään en halua muhia surkeudessani ja kuvitella pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja. Tänään istun pöytäni ääreen, avaan työkoneeni ja teen töitä. Minulla on kaksi viikkoa aikaa tehdä tunteja, joista palkka tulee kesäkuun puolessa välissä. Silloinkin täytyy elää, maksaa laskuja ja vippejä, ja sen eteen teen tänään töitä. Ja huomenna.

Kummitus

Kulmille on ilmestynyt uusi pultsari, kertoi rouva, joka tuli kultaisen noutajansa kanssa koirapuistoon. Tämä uusi puliukko on kovin surkean näköinen, kuljeskelee kuin kummitus eikä juuri puhu vaikka rouva oli yrittänyt jutella. Rouva kertoi tuntevansa kaikki paikalliset kaljankittaajat, mutta tämä kummitus on uusi. Voi voi, huokasi rouva, ajat ovat kovat. Ei sitä tiedä, kuinka kunnollisesta elämästä tämäkin mies on pudonnut. Taitaa olla miehen koko omaisuus repussa, jota kantaa, vaikka kyllä siellä puhumattomuuden takana on varmasti pitkä ja surullinen tarina. Kukahan sitäkin miestä kaipaa, onkohan miehellä perhettä, lapsia tai muuta. Rouva syötti koiralleen makupaloja ja jatkoi voivotteluaan toisten koiranomistajien kanssa. En osallistunut keskusteluun.

Minulle tuli paha olo. Kulmilla on tosiaan uusi kummitus, minun mieheni. Ne muutamat kerrat, kun olen miehen nähnyt, niin kuvaus pultsarista ei mene pahasti ohi. Viikko sitten mies tuli kävelytiellä vastaan, välimatkaa oli parikymmentä metriä kun mies huomasi ja tunnisti minut. Hän kääntyi ympäri ja kiirehti sivutielle, pakeni. Käytös oli kuin kummituksen, aran kummituksen. Muutamat kaverit ovat kertoneet jutelleensa miehen kanssa. Mies edelleen jauhaa juttua työnantajansa tekemistä vääryyksistä. Yhdessä tekstiviestissä hän tosin oli ilmoittanut olevansa halukas tulemaan töihin, jos tietyistä ehdoista sovitaan. Minulle hän kertoo olevansa lopussa ja jatkavansa elämäänsä vain siksi, että hänen rakkautensa minua kohtaan on niin suurta, että se kestää kolhujakin.

En pidä itseäni ilkeänä tai pahantahtoisena ihmisenä, pikemminkin haluan ajatella olevani kiltti tai ystävällinen. Minulle ei ole luonteenomaista jättää ketään kärsimään, jos voin jotenkin auttaa. Nyt voisin, voisin lähettää tekstarin tai soittaa ja käskeä miehen lampsia kotiin. Enkä voi. Minun kohdallani, niin kuin hänenkin, kysymys on elämästä tai kuolemasta, ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Olemme molemmat sairaita, sairastuneet vakavaan masennukseen ja olemme molemmat tietoisia siitä. Ero on siinä, että minä menin hakemaan apua, hän meni kaljalle. Minä aion toipua, minä nousen tästä ahdingosta selvin päin, ilman mitään pillereitä tai muuta narkoosia. Ystävät ja ulkoilu koirien kanssa riittävät. Ja tiedän, että muutakin apua on saatavilla, jos tarve tulee.

Miehen työnantajan arvio on, että avioero on suistanut miehen mielenterveyden raiteiltaan. En ole ollenkaan varma, etteikö hän olisi oikeassa. Miehen viimeisen vuoden aikainen käytös ei ole antanut aihettaa olettaa, että olisin todella niin tärkeä hänelle. Minut oli niin helppo jättää yksin, olinhan aina kuitenkin paikalla, enemmän tai vähemmän pahantuulisena, mutta kuitenkin tallella siellä, minne hän minut jätti. Hänelle oli tärkeämpää toteuttaa omaa itseään, täyttää omia tarpeitaan – eli juoda – kuin edes kiinnittää huomionsa siihen, että parisuhteemme painui täysin pakkaselle. Hänen oli helpompaa kääntää minulle selkänsä kuin edes yrittää puhua asioista. Silti minä ilmeisesti olen tärkeä hänen elämässään, ehkä hän oikeasti rakastaa minua. Tai ehkä hän vain rakastaa ajatusta, että rakastaa minua. Ehkä ajatus rakastamisesta on tuonut hänelle turvaa ja tunnetta jatkuvuudesta. En tiedä, en ymmärrä. Ehkä hän oli vain itsekäs. Tällä hetkellä olen pahasti sitä mieltä, että hänen mielenterveytensä ja todellisuudentajunsa on vakavasti järkkynyt ja hän tarvitsee hoitoa. Ainakin hän on alkoholisti.

En ota häntä takaisin, en nyt enkä koskaan. Vaikka hän lähettelee katuvaisia viestejä ja yrittää herättää myötätuntoni, hän saa sanotuksi sitä perimmäistä syytä tähän kaikkeen. Hän sanoo olleensa itsekäs, pitäneensä minua itsestäänselvyytenä, luottaneensa siihen, että minä aina kuitenkin järjestän kaiken. Hän myöntää toimineensa äärimmäisen väärin minua kohtaan, hän valittelee olleensa liian keskittynyt omiin asioihinsa ja jättäneensä huomoitta minun tarpeeni. Hän sanoo elämänsä riippuvan minusta ja minun suhtautumisestani häneen, hän sanoo tekevänsä mitä tahansa, jotta välimme korjaantuisivat.

Mutta hän ei saa sanotuksi, että hän on juonut liikaa, että hänen elämäänsä on hallinnut alkoholi ja että hänen alkoholisminsa vaatii hoitoa. Alkoholi tai juominen on ollut ainoa asia, joka on johdattanut meidät koskaan riitelemään. Ja sitä hän ei ymmärrä tai ei tahdo ymmärtää. Ennen sen ymmärtämistä mitään ei ole tehtävissä. Eikä kyllä sen jälkeenkään, mitä meidän väleihimme tulee. Luottamuksesta ei ole mitään jäljellä enkä missään tapauksessa suostu palaamaan elämään, jossa vahdin tai tarkkailen hänen kaikkia liikkeitään, jossa en voi päästää häntä käymään missään ajattelematta sitä, missä kunnossa hän tulee takaisin. Minä en kerta kaikkiaan luota, en nyt enkä tulevaisuudessa. Ilman sitä ei myötätunto tai sääli rakenna yhtään mitään.

Näin ollen kulmillamme kummitus jatkaa kulkuaan, tekstittelyjään, pullojen keräämistään. Oivalluksen on tultava häneltä itseltään, hänellä on oltava rohkeutta kohdata todellisuus ilman minua, tai hänellä ei ole mitään. Sääli, hieno mies ihan hukkateillä.

Koska, miten....?

Huomenna olisi taas uuden postauksen julkaisupäivä, mutta koska huomenna teen 12 tunnin työpäivän, suotakoon minulle anteeksi, että julkaisen jo nyt.

Anonyymi numero jotain, joka on lueskellut näitä postauksiani, esitti kysymyksen, johon olen vastannut vain palasina. En ole itsellenikään tehnyt asiaa ihan selväksi, joten pohdinpa asiaa nyt kirjoittamalla siitä. Voi tulla pitkä ja sekava juttu, mutta eipä tässä ole viimeisten vuosien aikana paljon järjestystä muutenkaan ollut. Mikä asia sai minut huomaamaan oman elämäni arvon?

Olen tainnut useaan otteeseen viitata elämässäni tapahtuneisiin isoihin mullistuksiin, menetyksiin, kohtalon kolhaisuihin ja toisaalta onnellisiin käänteisiin, jolloin aurinko on paistanut pimeimpäänkin nurkkaan. Ehkä minun täytyy kirjoittaa pienimuotoinen elämänkerta ja kuinka mies on ollut niissä mukana. Ehkä tyydyn vain lyhyihin pätkiin, koska romaania en tästä viestistä tee. Ehkä se syntyy vähitellen.

Olin kahden pienen lapsen yksinhuoltaja tavatessani mieheni. Lasteni isä asetti tyttäreni ilmoittaessa tulostaan ehdon: joko vauva tai avioliitto. Olin halunnut toista lasta varttitunti esikoisen syntymän jälkeen, joten minulla ei ollut mitään vaikeuksia osoittaa miehelle ovea. Hän lähti lopullisesti kuukautta ennen tyttären syntymää. Minulla ei ollut taloudellisesti mitään ongelmia selvitä, eikä muutenkaan. Vanhempani olivat täytenä tukena joka suhteessa, ystäväni järjestelivät elämiään auttaakseen päivähoitoasioissa, oli rahaa matkustella ja nauttia elämästä. Eräänä kesäisenä iltana sitten mies istahti iltaolusella viereeni eikä siitä lähtenyt. Kävelimme koko yön ja kuulin hänen elämäntarinansa. Hyvin romanttista. Mies tutustui lapsiin ja kaikki sujui hyvin. Itse ajattelin, että tässä on kesäkolli, mutta ei sitten muuta. No, sitä kesää on kestänyt tähän asti, melkein 27 vuotta.

Alusta asti oli alkoholi sillä tavoin mukana, että vietimme paljon aikaa terasseilla tai kavereiden kanssa kuppiloissa. Mikään ei hälyttänyt, vaivasi ehkä joskus, mutta mies otti vielä varsin kohtuullisesti ja oli usein tavatessamme täysin ajokuntoinenkin. Ja niin ihanan romanttinen, rakastava, hellä ja näytti menevän mutkalle vain voidakseen pitää minut lähellään. Olin saanut sen verran pahasti siipeeni lasteni isältä, ja muutamasta romanssista nuoruudessani, että se rakastaminen ja rakastettuna oleminen tuntui uudelta ja uskomattoman ihanalta. Kyllä jokainen tietää ja muistaa, mitä se on, olla rakastettu, olla kukka kämmenellä. Tämä oli alku, suloinen ja lupaava, toivoa täynnä.

Sitten näitä pätkiä.

Mies oli ollut päivän laskettelemassa, mutta kunto ei kestänyt kotiin asti. Naapuri tuli kysymään, tarvitsenko apua kantamaan sammuneen miehen alaovelta sisään. (Tästä lukuisia eri variaatioita vuosien varrelta.)

Mies päätti järjestää ystävilleen kaurapuuroaamiaiskekkerit. Kaurapuuron silmänä tarjoiltiin kossua.

Kuopuksen syntymässä oli muutama kriittinen hetki, mutta sillä hetkellä ja siinä tilanteessa uskoin, mitä mies sanoi huolimatta kätilön huolestuneesta ilmeestä. Hyvin meni ja hieno poika syntyi, koska sen yhden kerran mitään arvelematta uskoin mieheni sanoja.

Seuraavana päivänä isä tuli jälleen katsomaan vauvaa. Niin humalassa, että vain istui ja tuijotti kyynelsilmin nyyttiä muutaman minuutin, ennen kuin huojahteli jälleen tiehensä. En tavoittanut häntä sairaalasta kertoakseni, koska kotiudun. Äitini ja vanhemmat lapseni hakivat meidät taksilla, mies ilmestyi kotiin sammumaan vasta seuraavana päivänä.

Uimahallikäynti isän ja pojan kesken päättyi ikävästi, kun halli olikin remontissa, mutta läheinen kuppila ei. Tarjoilija soitti minulle ja kävin hakemassa nelivuotiaan kotiin.

Mies päätti viettää vapaapäivän poikansa kanssa ja lähti kolmasluokkalaista vastaan kouluun. Matkalla tietysti muutamat kaljat ja kouluun ehtiessä piti jo ottaa tukea pihan lipputangosta, ja kun hätä yllätti, niin sopihan sitä siihen lorottaa poikamme luokkatovereiden tuijottaessa ympärillä.

Vanhempani kuolivat kahden kuukauden välein. Isäni hautajaisissa tapasin paljon entisiä ystäviäni, joiden kanssa menneiden muistelu kaatui siihen, että mieheni kiellosta huolimatta tunkeutui seuraan tarjoilemaan lisäkierroksia. Äitini kuoleman jälkeen olin valmis heittämään miehen täysin pihalle. Hautajaisista mies sai hyvän tekosyyn muka-surra ja muka-kaivata anoppiaan niin suuresti, että valehtelemalla sai anoppini ja tyttäreni välit täysin poikki. Saman vuoden lopussa anoppinikin jätti maallisen taivalluksen. Järjestin sinä vuonna kolmet hautajaiset. Aviomies hautasi oman surunsa veljensä kanssa tuoppiin. Minä surin lohduttamalla lapsiani.

Näitä voi kaivaa kuinka paljon tahansa. Yhtä lailla voin kaivaa hyviä, hauskoja, hienoja hetkiä suhteestamme. Nämä vain nousevat nyt pintaan, kun kysytään, mistä tuli se valaistuminen, että minun on lähdettävä. Miksi mikään näistä ei hälyttänyt tarpeeksi? Miksi en aikaisemmin pistänyt miestä mäkeen ja alkanut elää omaa elämääni? Miksi en nähnyt, mihin tämä kaikki johtaa?

En keksi enkä löydä mitään muuta vastausta kuin sen, että rakastin. Rakastin niin paljon ja niin syvästi, että kaikkien rakastavien ihmisten tavoin uskoin aina kyseessä olevan vain jokin ohimenevä vaihe ja että kun jokin asia tapahtuu, niin kaikki muuttuu ja jopa uskoin rakkauteni (tai rakkautemme) olevan se viimeinen tekijä, joka muuttaa mieheni juomisen mukavaan vanhuuteen käsi kädessä katselemaan valokuvia entisiltä ajoilta. Minkä johtopäätöksen tästä voisi tehdä? Olla rakastunut ja rakastaa on yhtä kuin olla äärimmäisen hölmö, tyhmä, typerä ja itsekäs. Allekirjoitan tämän, mutta silti en halua kieltää rakastamisen voimaa. Se voima vei minua näin pitkälle, paljon ohi sen pisteen, jossa olisi pitänyt sanoa tiukka EI ja pysyä siinä. Se voima olisi voinut olla positiivinen ja rakentava, se voima olisi voinut kantaa meidät monen vaikeuden yli, jos se olisi saanut arvoistaan vastakaikua mieheltäni. Nyt se toimi itseään, rakkautta vastaan ja minua vastaan. Tämä rakastaminen ja rakkaus melkein tuhosi minut niin kuin se melkein tuhosi perheenikin.

Taitaa tulla pitkä juttu …

Näihin kohta 27 vuoteen mahtuu useita kertoja, jolloin sain tarpeekseni ja ilmoitin, että nyt se on loppu. Pisin ja selkein ero oli silloin, kun asuntokuplamme hajosi – tosin täysin ilman meidän syytämme. Minä muutin kolmen lapsen kanssa omilleni, mies ensin kavereidensa sohvalle ja sitten omaan kaupungin asuntoon, josta sai muutaman vuoden kuluttua häädön maksamattomien vuokrien takia. Miksi hän tuli takaisin elämääni? Jäljellä oli se rakkaus, rakkaus. Luottamus oli aika vähissä, mutta tahto uskoa parempaan tallella. Asuimme erossa useamman vuoden, mutta suhde välillämme säilyi. Ei ollut kolmansia kummallakaan.

Takaisin mies tuli noyränä, pyysi koko perheeni, johon silloin jo kuului myös iäkäs äitini, paikalle ja kertoi ajatelleensa asioita ja tulleensa siihen tulokseen, etteivät hän ja alkoholi sovi yhteen. Mies sai muuttaa takaisin. Jonkin aikaa meni hyvin, mutta sitten tuli eräs ilta, joka rikkoi sen hauraan luottamuksen, jota monista känneistä huolimatta oli yritetty rakentaa. Mies sai merkkipäivänään ystäviltään lukuisia pulloja erittäin hyviä viskejä, konjakkeja jne. Kun ei yhden illan bileet ja koko yön kestänyt juopottelu riittänyt, piilotin pullot parempaa ja arvokkaampaa tilaisuutta varten. Mies päätti pistää kämpän remonttiin, jolloin kuopus soitti poliisin. Mies vietti seuraavan yön putkassa ja sai hyvän aiheen jokaisessa tulevassa riidassa kehottaa minua soittamaan virkavallan apuun.

Miksi menimme naimisiin? Olipa hyvä syy järjestää kunnon pirskeet ja suoraan sanoen ajattelin asiaa myös taloudelliselta kannalta. Ammatista johtuen mies todennäköisesti kuolee ennen minua ja avovaimona en saisi eläkettä. Sanoinkin, että nain hänet vain ja ainoastaan rahan takia. Naimisiin en mennyt rakkaudesta, en tosiaan.

Luulin joskus, että osaan arvostaa itseäni ja vaatia minulle kuuluvaa kunnioitusta. Toisaalta arvostin myös niitä piirteitä itsessäni, jotka sitten johdattivat minut ansaa. Pidän omasta sisustani, halustani kulkea tie ihan niin loppuun asti, että edessä on vain seinä. Pidän kyvystäni rakastaa ja antaa anteeksi, kerran toisensa jälkeen. Pidän haluttomuudestani nostaa suurta riitaa. Inhoan taipumustani sanoa: katsotaan nyt, ikään kuin muka ongelmat häviäisivät odottelemalla. Moni hankaluus tosin on saanut ratkaisun, kun olen malttanut katsoa, kuinka se kehittyy. Inhoan sitä, että helposti oletan läheisteni haluavan samoja asioita kuin minä ja tahtovan selvittää ongelmat samoilla keinoin kuin minä. Inhoan valmiita olettamuksia itsestäni ja kuitenkin teen niitä jatkuvasti toisista.

Luulen, että se taitekohta, jossa inho ylitti rakastamisen tapahtui viime syksynä, kun itkin miehelleni, että minulla on todella paha olla ja tahdon hänen tekevän jotain. Mies nauroi vasten naamaani, humalassa ja pilkallisesti. Siitä meni kuitenkin vielä jonkin aikaa, ennen kuin vain oivalsin kesken koirien iltalenkkiä, että hei! Näinhän se on, näinhän on toimittava, käännös ympäri ja irti koko paskasta. Se vain putosi mieleeni ja loppumatkan kävelin puhumalla ääneen, selittämällä itselleni asiat ihan toisesta suunnasta. Koko juttu tuli valmiina suustani ulos, kaikki itsekunnioituksesta, elämänlaadusta, selviämisestä, eroamisesta, käytännön asioista, tulevista hankaluuksista, ihan kaikki suloisena sekamelskana, josta koirat eivät ymmärtäneet yhtään mitään. Katselivat vain ihmeissään, kun narun toisessa päässä oleva kaksijalkainen puhui enemmän kuin ehti ja nauroi välillä ääneen tyhjillä kävelyteillä.

En osaa vastata kysymykseen, koska nämä ajatukset syntyivät, mutta näin ne tulivat tosiksi, kouriintuntuviksi, muotoutuivat selkeiksi sanoiksi ja toimintasuunnitelmiksi. Kuten jo aikaisemmin kerroin, se oli kuin valaistuminen, salamanisku jostain syvältä sisältäni.

Tätä oivallusta oli jo edeltänyt jälleen kerran syvä sukellus masennuksen mustuuteen. Sitä vahvisti tilanne, jossa kerroin miehelleni, että tammikuun loppuun mennessä oli saatava joulukuusta puuttunut 800 euroa vuokranantajalle ja miehen vakuuttelu, ettei hän anna tilanteen ajautua häätöuhkaan asti. Sillä hetkellä minulla ei ollut itselläni mitään mahdollisuuksia hoitaa asiaa, joten pakko oli jäädä katsomaan, hoitaako mies sen. Ei hoitanut, ja siinä meni sitten viimeinenkin luottamuksen ja uskon hiven, joka ehkä vielä oli. Pari päivää sen jälkeen jätin avioerohakemuksen.

Selvityspäivä

Eilinen oli selvityspäivä, jälleen yksi monien joukossa. Mutta taas selveni asioita sekä asunnosta että avioerosta – ja varmuuden vuoksi siitä tulevasta häädöstäkin. Lisäksi selvisi, mikä aviomiestä oikein vaivaa ja miksi hän käyttäytyy, kuten käyttäytyy. Ja sekin selvisi, mitä tulen tekemään kaiken vapaa-aikani kesäkuun loppuun. Ja se, että jatkokoulutuskurssi on peruttu tai oikeammin siirretty hamaan tulevaisuuteen. Että olipa selvä päivä, joka suhteessa.

Heti aamusta soitin kaupungille ja kysyin asuntohakemukseni tilannetta. Oli hyvä, että soitin, koska sain puhelimitse korjattua muutamia kohtia. Nostettiin vuokrakattoa 675 euroon ja laajennettiin hakualuetta. Ainakin puhelimeen vastanneen naisihmisen mukaan tilanteeni parani heti huomattavasti. Toinen ongelmakohta oli asunnontarpeen kiireellisyys, eli siis koska todella joudun lähtemään täältä. Selitin, että koska vuokrasopimus on mieheni nimissä, myös kaikki asiaa koskevat kirjeet ovat tulleet hänelle, enkä minä voi avata toisen postia (vaikka tunnustan, että mieli on useasti tehnyt). En siis tiedä, missä mennään, paitsi että haastemies jätti käydessään yhteydenottopyyntölapun, joka koski huoneenvuokra-asiaa, joten käräjille asia on mennyt. Tämän vahvisti myös vuokranantaja asiaa kysellessäni. En siis voi antaa tässä vaiheessa tarkkaa päivää, mutta lähellä se on. Kolmas kohta, jota onneksi älysin kysäistä, oli se, oliko sosiaalitoimistosta tullut minulle luvattu puolto. Ei ollut. Joten seuraava tekeminen oli muistuttaa sosiaalityöntekijää asiasta sähköpostitse.

No, asuntoasiasta selvisi sekin, ettei nyt ihan ensi viikolla kannata yrittää hypnotisoida postiluukkua tiputtamaan asuntotarjousta, vaan tuijottaa intensiivisesti puhelinta, johon tulee tekstiviesti, että asuntotarjous on sähköpostissa. Auttaisikohan, jos laittaisin kahdet silmälasit päällekkäin?

Sosiaalityöntekijän sähköpostin jälkeen soitin käräjäoikeuteen. Selitin asiani jälleen kerran, että en tiedä, missä mennään ja millä aikataululla, ja etten voi kajota toisen henkilön postiin. Kerroin myös, että mies on ollut omilla teillään yli kaksi kuukautta, eikä välttämättä ole itsekään ihan perillä asioista. Kanslisti kertoi, että yksipuolinen häätötuomio on annettu 5.5. ja loppu riippuu sitten häädön hakijasta. Vuokranantajalta aikaisemmin saamani tiedon perusteella asia siirretään perintätoimistolle ja sieltä edelleen ulosottoon, josta sitten vouti käärii hihansa ja ryhtyy muuttomieheksi. Aikaa siis on parhaimmillaankin parisen viikkoa, ehkä kuukausi.

Seuraavaksi siis tiedustelu numero kolme vuokranantajalle. Kyllästyvät varmaan minuun.

Avioerosta varmistin vielä päivämäärät ja menettelytavat. Elokuun 25. heti puolen yön jälkeen voin lähettää sähköpostilla hakemuksen avioerosta. Sen jälkeen menee aikaa siihen, että asia annetaan tiedoksi miehelleni, joka tietysti jälleen pakoilee. Asia voidaan antaa tiedoksi myös puhelimitse, minkä jälkeen hänellä on kaksi viikkoa aikaa esittää vastineensa. Ja sen jälkeen tuomitaan avioero. Aika hauskasti sanottu muuten, minulle tuomitaan vapaus.

Mikä aviomiestä vaivaa, miksi hän ei ole töissä, miksi hän on jättänyt koko aktiivisen järjestötoimintansa ja lukuisat luottamustehtävänsä, miksi hän on siirtänyt elämänsä kokonaan tämän asunnon ulkopuolelle? Eräs ystävä järjestöpuolelta oli kysellyt kuulumisia, johon mies oli vastannut olevansa lakossa. Lakossa???? Mies ei kuulu muuhun liittoon kuin avioon, joten hänellä ei ole liiton tukea lakkoonsa. Ainakaan siihen, että lakko on syynä töiden tekemättömyyteen. Lakko on myös melko olematon käsite jättäytyä järjestötoiminnan ulkopuolelle ja jättää luottamustehtävänsä hoitamatta. Ja vielä sitä suuremmalla syyllä, kun kertoo tästä lakkoilustaan vasta kysyttäessä kolmen kuukauden laiminlyöntien jälkeen. Olisi voinut edes kohteliaisuudesta kertoa kavereille, että hei, hoitakaa te hommat jos kiinnostaa, minä en nyt ole käytettävissä. Toisaalta tämä on erittäin hyvä keino varmistaa, ettei vastaisuudessakaan tule rasitetuksi mokomilla toimilla. Avioliitosta voi toki mennä lakkoon, minäkin menin. Eikä siihen tarvita liittoa tai muuta pohtimaan toimien oikeutusta.

Miehen levittämän jutun mukaan minulla ei ole vapaa-ajan ongelmia uuden poikaystäväni kanssa. Uusi poikaystävä? Miehen mukaan minulla ja hänen pomollaan on suhde. No toki, ystäviä ollaan. Mutta eipä minulla oikeastikaan ole vapaa-ajan ongelmia, kävin tutustumassa urakkaluontoiseen kesätyöhöni, joka auttaa talouttani. Siltä osin hyvä juttu. Kokonaisuudessaan jälleen tilannettani selventävä päivä, paitsi että tuo poikaystäväjuttu kuulostaa tosi hämärältä. Mieheni pomokin nauroi ääneen kertoessaan kuulemaansa ja taustalla nauroi yhtä iloisesti hänen vaimonsa.

Järjestyy ....

Olen usein sanonut, että asioilla on tapana järjestyä. Usko mokomaan lausahdukseen on viime aikoina horjunut pahasti, mutta tänään alkaa taas näyttää siltä, ettei uskoni sittenkään joudu häpeään. Jotkut asiat näyttävät pitävän tapanaan järjestyä, ainakin kun niiden eteen tekee jotain.

Kävin lääkärillä, joka ei kirjoittanut lisää sairaslomaa. Verenpaineeni on laskenut liki normaaliksi ja pitkään kiukutelleeseen olkapäähänkin löytyi syy. Jonnekin luiden väliin on kasvanut kalkkikiteitä, yli puoli senttiä halkaisijaltaan, ja tohtori määräsi kiteet oitis murskattaviksi. Ei ole kuulemma niin paha toimenpide kuin miltä kuulostaa, paikallispuudutuksessa ja puoli tuntia. Hyvä hyvä hyvä! Operaatiota seuraavan päivän, jonka pitäisi olla sairaslomapäivä, istun jatkokoulutuksessa, mikä taas puolestaan avaa tien tilapäistöille silloin sun tällöin tarpeen vaatiessa. Hyvä juttu. Ja kaiken kukkuraksi pääsen vihdoin huomenna aloittamaan urakkaduunin, josta sovin jo reilu kuukausi sitten. Pelkkä sopimushan ei vielä tarkoita ansioita, mutta huominen kyllä.

Vapise, laskukasa! Minä vielä nitistän sinut, kutistan olemattomiin ja kertakaikkiaan hävitän pois pöydältäni ja mielestäni!

Huomaan, että mielialani on vieläkin hyvin herkkä vaihteluille. Eilen kuulin muutaman epäystävällisen sanan ja vajosin mykkään surkeuteen huolimatta siitä, että tarkoitus oli viettää poikieni yhteistä syntymäpäivää. Vaati todella hurjasti ponnisteluja pitää naama jollain tavalla edes peruslukemilla ja hymyileminen oli aivan ylivoimaista. Illalla kotona koirat olivat tietysti innoissaan, mutta iltakävely jäi kurjan sään takia hyvin lyhyeksi. Päätä särki niin, ettei uni tullut. Kaikki vain parin sanan takia. Tämä päivä alkoi samoissa merkeissä, mutta lääkäri ja pari puhelua nosti tunnelmat taas aivan pilviin. Mielihyvän adrenaliinipurkauksen voimalla kävin vihdoin ilmoittautumassa koulutukseen ja lopuksi vielä muistin käydä kiristämässä kesärenkaat autossa. Aivan loistava päivä!

Yritän jatkuvasti katsoa itseäni ulkoapäin, tarkkailla ja huomata, mikä asia vaikuttaa milläkin tavalla. Tunnistan jo masennukseni eri vaiheet, osaan hieman ennakoida ja varautua, joten pudotus ei aina ole tuskallisen kova. Silti putoan ja kiipeän, putoan ja kiipeän. Mutta samalla näen sen tapahtuvan, osa minusta on ulkopuolella itseäni joko taputtamassa myötätuntoisesti olkapäälle tai tsemppaamassa. Kuitenkaan sitä ulkopuolista itseäni eivät nämä heilahdukset paljoa kosketa, se jää kylmäksi ja koskemattomaksi. Luulen, että en kuitenkaan haluaisi tämän ulkopuolisen itseni ottavan suurempaa osaa elämästäni. Haluan kokea elämäni ja tuntea sen tarjoamat ilot ja surut, olla läsnä huolimatta siitä, että toisinaan tekee niin kipeää, että haluan lopettaa kaiken. Ulkopuolella oleva minä ei koe kipua mutta katselee sitä, ei naura eikä iloitse mutta kuulee sen, ei pakahdu onnesta eikä murheesta – vain tarkkailee ja korkeintaan arvioi, kuinka sisäpuolinen minä selviää tilanteesta.

Ulkopuolelle meneminen lienee jonkinlainen pakopaikka sekin, jotakin älyllisempää ja analyyttisempaa kuin tunnemyrskyissä ajelehtiminen. En koe syyllisyyttä siitä, että pakenen enkä anna kaiken vain velloa ylitseni. En näe sitä rohkeuden tai sisun puutteena, se on vain pakko. Pakko olla jotain, jossa hengittää. Parempi on olla pakopaikka, jossa järki pysyy mukana kuin pakopaikka pilleripurkista. Ainakin minulle.

Nimimerkki

Nimimerkkini Eleftheria on ehkä ihmetyttänyt joitakin lukijoitani. Kerronpa siitä nyt vähän.

Kreikan kielessä sana eleftheros tarkoittaa vapaata ja eleftheria vapautta. Eleftheria on suvultaan feminiini, mikä herättää mielenkiintoisia pohdintoja vapauden naisellisesta aspektista. Yleensäkin kielet, joissa substantiiveilla on eri suku, ovat hieman normaalia kielioppia syvemmän tutkistelun arvoisia. Kreikan kielessä vapaus, perhe, valta, ylpeys ja arvokkuus ovat kaikki feminiinejä. Samoin ovat sanat elämä, rakkaus ja ilo. Ja vielä sanat rauha, mielenrauha ja tasapaino. Kuinka päin näitä sanoja ja käsitteitä haluaakin pyöritellä, jotakin jännittävää on siinä, että ne ovat kielen kehittyessä tuhansien vuosien aikana kääntyneet selkeästi naisesta ja naisen ominaisuuksista kumpuaviksi. Miksi? Siinäpä selvitettävää jollekin kielitieteilijä-filosofille. Minä en ole sellainen, vaikka kovasti toivoisin olevani.

Jokainen Kreikassa käynyt on ainakin kerran kävellyt Venizeloksen aukiolla tai nähnyt Venizeloksen patsaan. Kyseisen herra Venizeloksen etunimi oli Eleftherios eli substantiivin vapaus maskuliininen muoto. Eleftherios Kyriakos Venizelos syntyi vuonna 1864 Kreetalla ja kohosi pian kotisaarensa merkittävimmäksi poliitikoksi. Ura johti Kreikan mantereelle ja lopulta koko maan pääministeriksi vuonna 1910. Venizelos oli viime vuosisadan alun tärkein kreikkalaisen yhteiskunnan uudistaja ja sovittelija, ja on monen kreetalaisen suussa saanut arvonimen ”nykyaikaisen demokratian isä”.

Kreetan saarella ja kreetalaisilla on tärkeä sija sydämessäni, vähäinen kielitaitoni on kotoisin sieltä. En olisi voinut löytää parempaa nimimerkkiä kuin kreikankielinen sana, joka samalla on kunnioitetun miehen nimen naisellinen muoto. Ehkä olen alitajuisesti hakenut nimimerkistä itselleni tukea ja vahvuutta toteuttaa oman elämäni uudistukset tai ehkä nimimerkin valinta on kaipuuta niihin aikoihin, jolloin kaikista murheista vapaana vaeltelin Kreetan aurinkoisilla vuorilla. Ehkä nimimerkki on unelmaa paluusta nuoruuteen viisaampana ja kokeneempana. En tiedä, mutta yritän kasvaa nimimerkkini arvoiseksi.

Näin se vaan on

Nyt alkaa oikeasti jo hermostuttaa. Odotin tänään postia kuin kuuta nousevaa – tuli vain kutsu auton katsastukseen. Missä ihmeessä viipyy uusi osoitteeni? Päivästä toiseen kuljen ympyrää vasemman kantapääni kautta kunnes posti tulee ja sitten taas alan odottaa seuraavan päivän postia. Kaikki tämä pakkaustouhu tuntuu turhalta, tyhmältä. Inhoan tällaista veitsi kurkulla elämistä – kumpi tulee ensin, asunto vai häätö. Olen yksinkertaisesti liian vanha ja väsynyt tällaiseen.

Minun ikäiselläni ihmisellä pitäisi jo olla täysin vakiintuneet olot ja tasainen elämä edessä kohti rauhaisia eläkepäiviä. Muutama vuosi sitten jo kuvittelin, että näin olisi. Minulla oli kaksi mukavaa työpaikkaa, jotka kivasti täydensivät toisiaan ja joista saamillani tuloilla pystyin kantamaan oman osani yhteiseen talouteen. Oli asunto, jossa oli hyvin tilaa ja kivat naapurit. Osoite, jonka osasin unissanikin ulkoa, ympäristö, jossa koirat rakastivat temmeltää. Oli aviomies, jonka kanssa kuvittelin vanhenevani. ”Oli” on julma sana.

Mutta oli myös syvällä sisimmässä tietoisuus siitä, että parisuhteessa on suuri ongelma. En vain halunnut tai uskaltanut katsoa sitä suoraan kohti ja tunnustaa sen olemassaoloa. Oli yksinkertaisempaa uskoa, että kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu, että miehellä on vain menossa joku vaihe ja sen jälkeen. Oli helpompaa pettää itseään niin pitkälle kuin suinkin. Minulla oli silloinkin kolme lasta, jotka tosiasiassa olivat jokainen muuttaneet kotoa päästäkseen pois mieheni vaikutuspiiristä, lapsia, jotka eivät halunneet kuulua minun perheeseeni, koska siihen kuului juopotteleva mies. Jopa kuopus, mieheni ja minun yhteinen rakkauden hedelmä, kuten hän itse itseään nimitti häissämme, muutti omilleen, koska ”ei jaksanut katsoa faijan dokaamista”. Kuinka minua nyt hävettääkään, kuinka syvästi olenkaan tietoinen siitä, etten koskaan voi mitenkään hyvittää sitä, minkä he menettivät minun typeryyteni ja mieheni juomisen takia.

Mitä minulla on nyt? Ei tietoakaan asunnosta, vakituinen osa-aikatyö ja muutama keikkaluontoinen työsopimus, toimeentulo melkein sosiaalitoimiston varassa. Hermot todella kireällä, terveys heittelehtii, ei kovasti tulevaisuuden suunnitelmia. Taloudellisesti täydessä kuristusotteessa laskujen ja maksujen kanssa. Lasken, montako palaa näkkileipää päivässä voin syödä, kuinka pitkään odotan ennen kuin voin polttaa seuraavan savukkeen. Ei ole kovin hienoa elämää.

Eipä ole, ei, jos asioita arvioi ulkoisten seikkojen kannalta. Mutta minulla on jotain paljon arvokkaampaa kuin täysi jääkaappi tai tuhansia pankkitililläni. Minulla on vihdoinkin rauha ja tasapaino sisälläni – tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Tiesin sitä tehdessäni, että tästä tulee rankkaa ja että joudun kieltämään itseltäni paljon, mutta silti tiesin tekeväni oikein. Lapset ovat kaikki tulleet takaisin lähelleni, perheyhteys on jälleen läsnä. En ole enää yksinäinen kuten olin aikaisemmin miehen ollessa töissä. Minulle on jopa vähitellen kehitteillä nk. sosiaalinen elämä, tapaan ystäviä, käyn kylässä, oikeasti näen ympärilläni elämää ja olen osa sitä. Nälkäisenäkin voin nostaa pääni pystyyn ja olla ylpeä siitä, että vihdoinkin oivalsin ja että jostain sain rohkeutta lähteä tälle tielle. Mikään ei voi enää mennä huonommaksi kuin mikä tilanteeni oli. Näin se vaan on.

Kiukusta raivoon

Aviomies jatkaa tekstittelyjään. Kimmoke tähän viestinvaihtoon taisi olla vahingossa tapahtunut pikainen ohikävely paikallisen supermarketin pullonpalautusautomaatilla. Mies näytti varsin surkealta, tukka ja parta ylikasvaneet, verkkarit kulahtaneet ja fleece niin likainen, etten koskisi tikullakaan. Kasvoilla oli pöllämystynyt, yllätetty ilme, muuten väsyneen ja ehkä krapulaisen näköiset. En jäänyt tuijottelemaan. Miehellä oli melkein täysi jätesäkillinen automaatin kitaan laitettavaksi.

Pian tämän jälkeen alkoi taas teksittely, kuinka hän hengenpitimikseen kerää tölkkejä. Kehotin menemään töihin ja järjestämään asiansa, jotta ei ympäristöystävällisestä harrastuksesta tarvitse tehdä elinkeinoa. Ja jälleen blaablaata entiseen paluusta, kuinka häntä on lyöty rätillä vasten naamaa, kuinka hän on aina luottanut vain minuun ja kuinka kaikki riippuu minusta. Kehotin kääntymään kriisipalvelun puoleen. Keskustelu päättyi tällä kertaa epämääräiseen lupaukseen siitä, että minulla tulisi olemaan leskenä paremmat edut kuin eronneena. En ole oikein varma, onko kyseessä uhkailu vai kiristys. Olipa kumpi tahansa, päätös hänen elämästään on hänen. Ei minun.

Kiukkuni miehen lapsellisesta rutinasta alkaa kasvaa raivon mittoihin. Muistan hänen alkuvuodesta istuneen masentuneena sängyn laidalla valittamassa, kuinka hän näkee, mitä on valumassa hänen käsiensä läpi. En tuntenut hiukkastakaan myötätuntoa vaan odotin jotain elettä tai sanaa, joka ilmaisisi, että hän aikoo tehdä asialle jotain. Hän tekikin, puki päälleen ja lähti hakemaan jälleen uuden humalan. Sillähän sitä asiat korjataan. Muistikuva saa minut raivostumaan, mutta sekä hänelle että itselleni. Mikä löysä, selkärangaton, vastuuntunnoton miehenkuvatus! Ja minä, yhtä selkärangaton lepsu kerran toisensa jälkeen uskomassa, että käänne parempaan tapahtuu, että uhkaus lähtemisestä saa hänet näkemään, kuinka vakava tämän parisuhteen tila tosiasiassa on. Tämä on kaikkineen niin äärettömän typerää, niin naurettavaa, niin murheellista. Älytöntä tilaisuuksien hukkaan heittämistä, tuhlausta, antaa-mennä-meininkiä. Ja minkä takia? Siksi, että on muka sairas, on muka masentunut, on muka sitä sun tätä – siksi, että ei osaa sanoa EI. Ja sitten kun toinen oppii, niin ollaan niin loukkaantunutta ja lyötyä ja onnetonta ja riippuvaista ja täyttä vauvaa. Minä sanon nyt EI. Paluuta ei ole, luottamusta, turvallisuutta, uskoa tai toivoa ei ole. Minun puoleltani rakkautta ei ole. EI. Sana, joka miehen olisi pitänyt sanoa vuosia sitten.

Onneksi en osaa yksikseni raivota heittelemällä esineitä tai rikkomalla tavaroita. Tämä kämppä olisi niin tuhannen päreinä, jos osaisin. Minä vain puhun yksikseni peilille, kirjoitan ja paiskelen viimeisiä kirjoja laatikoihin. Raivon nostattaman adrenaliinin voimalla nostelen ylipainavia laatikoita pinoon ja kuuraan niitä nurkkia, joihin en enää tässä asunnossa mene. Kannan jätesäkillisittäin roinaa joko kierrätykseen tai roskiin. Teen itsestäni vielä valmiimman lähtöön. Raivoan siitäkin, että on viikonloppu, eikä tule postia, joka kertoisi uuden osoitteeni. Ja siitä, että ulkona sataa enkä pääse koirien kanssa rauhoittumaan kävelylle. Ja siitä, etten voi soittaa ystävälleni ja hänen kanssaan manata kaikkia maailman miehiä maanrakoon.

Surusta kiukkuun

Viime sunnuntai-iltana sain erittäin huolestuttavan viestin ja sille tiistaina jatkoa, rakas ystävä nuoruusvuosiltani hävisi taistelunsa sairautta vastaan. Suuri suru kaatoi hatarasti pystyssä olevan maailmani ja itkin, itkin. Auringonpaisteesta huolimatta tiistai oli hyytävän kylmä päivä.

En ole koskaan ollut kovin hyvä suremaan, en nytkään. Yritän painaa surun ja itkun sisälleni ja etsiä korvaavaa tunnetta, joka olisi yhtä voimakas. Kiukku nostaa päätään. Kiukku on hyvä kohdistaa poissaolevaan, joten nyt kiroan mieheni alimpaan helvettiin. Sähkölaskussa on satanen turhaa, kiitos mieheni viime joulukuussa ohittaman laskun. Sähköt menivät poikki ja avattiin samana päivänä ja maksut näistä toimenpiteistä on nyt maksettava. Sille sataselle olisi niiiiiiiiiiiin paljon muutakin, tärkeämpää käyttöä. Minä siis aloitan kiukuttelun tästä, otan minkä tahansa seuraavaksi päähän pälkähtävän asian uudeksi aiheeksi, ja jatkan kiukun ja raivon kehittelyä ja kasvattamista sellaisiin mittoihin, että ne hukuttavat surun ja ikävän niin syvälle, ettei minun enää tarvitse itkeä.

Tämä ei ole viisasta, minun pitäisi surra avoimesti ja lujaa, antaa sattua oikein kunnolla, parkua ääneen ja valittaa. Ei ole viisasta säilöä surua, mutta en taida nyt jaksaa antaa sen repiä minua. Vihaisuudesta ja kiukuttelusta saan sitä käyttövoimaa, jolla pakkaan kirjahyllyn sisältöä tai kuuraan kaappeja. Raivo on tehokas polttoaine, mutta pitkän päälle sekin on pahasta. Olen yrittänyt puhua ulos niitä menetyksiä, joita olen kokenut viime vuosien aikana, mutta en ole oikein osannut. Minulla on paljon patoutunutta ja käsittelemätöntä surua, johon en rohkene tarttua. Miehen aiheuttama paha mieli ja pettymykset ovat helpompia kohteita, koska en ole niiden takia murheellinen vaan vihainen. Puran siis niitä tunteita, koska ne eivät tee kipeää, ne eivät itketä. Niistä saa voimaa, niiden avulla jaksaa.

Tyttäreni ja muutama ystäväni ovat sanojensa mukaan vakavasti huolissaan minusta. Minun tulisi ehdottomasti hakea ammattiapua saadakseni paineitani purettua. No, verenpainettani purkavat pillerit, muut paineet helpottavat uuden asunnon myötä. Tämä odottaminen käy totisesti hermoille. En oikein ymmärrä, mitä ammattiapua minun pitäisi saada lisää. Olen käynyt työterveyspsykologin juttusilla useammankin kerran, mutta en ole varma saamastani avusta. Tuntuu jotenkin kovin tyhmältä purkaa syvimpiä tuntojaan ihmiselle, joka ei tunne minua, ei historiaani, ei tapojani eikä kokemuksiani. Jotta ongelmien purkamisessa olisi jotain järkeä, sitä ei pitäisi aloittaa oman ajatus- ja kokemusmaailman esittelyllä ja asiaan liittyvien erilaisten tapahtumaketjujen kertomisella. Apu ei ole apu, jos sitä ei saa ilman taustojen tutkimista. Olen hyvin skeptinen ulkopuoliseen apuun nähden. Toisaalta en mitenkään halua rasittaa läheisiäni omilla ongelmillani, en halua heidän alkavan ajatella, että luulen maailman pyörivän vain minun napani ympärillä. Jään puun ja kuoren väliin, ei ole muuta mahdollisuutta, kuin pitää mölyt mahassa ja pähkäillä ne ajan myötä itsekseen selviksi.

Tai kirjoittaa blogia.