Näin se vaan on

Nyt alkaa oikeasti jo hermostuttaa. Odotin tänään postia kuin kuuta nousevaa – tuli vain kutsu auton katsastukseen. Missä ihmeessä viipyy uusi osoitteeni? Päivästä toiseen kuljen ympyrää vasemman kantapääni kautta kunnes posti tulee ja sitten taas alan odottaa seuraavan päivän postia. Kaikki tämä pakkaustouhu tuntuu turhalta, tyhmältä. Inhoan tällaista veitsi kurkulla elämistä – kumpi tulee ensin, asunto vai häätö. Olen yksinkertaisesti liian vanha ja väsynyt tällaiseen.

Minun ikäiselläni ihmisellä pitäisi jo olla täysin vakiintuneet olot ja tasainen elämä edessä kohti rauhaisia eläkepäiviä. Muutama vuosi sitten jo kuvittelin, että näin olisi. Minulla oli kaksi mukavaa työpaikkaa, jotka kivasti täydensivät toisiaan ja joista saamillani tuloilla pystyin kantamaan oman osani yhteiseen talouteen. Oli asunto, jossa oli hyvin tilaa ja kivat naapurit. Osoite, jonka osasin unissanikin ulkoa, ympäristö, jossa koirat rakastivat temmeltää. Oli aviomies, jonka kanssa kuvittelin vanhenevani. ”Oli” on julma sana.

Mutta oli myös syvällä sisimmässä tietoisuus siitä, että parisuhteessa on suuri ongelma. En vain halunnut tai uskaltanut katsoa sitä suoraan kohti ja tunnustaa sen olemassaoloa. Oli yksinkertaisempaa uskoa, että kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu, että miehellä on vain menossa joku vaihe ja sen jälkeen. Oli helpompaa pettää itseään niin pitkälle kuin suinkin. Minulla oli silloinkin kolme lasta, jotka tosiasiassa olivat jokainen muuttaneet kotoa päästäkseen pois mieheni vaikutuspiiristä, lapsia, jotka eivät halunneet kuulua minun perheeseeni, koska siihen kuului juopotteleva mies. Jopa kuopus, mieheni ja minun yhteinen rakkauden hedelmä, kuten hän itse itseään nimitti häissämme, muutti omilleen, koska ”ei jaksanut katsoa faijan dokaamista”. Kuinka minua nyt hävettääkään, kuinka syvästi olenkaan tietoinen siitä, etten koskaan voi mitenkään hyvittää sitä, minkä he menettivät minun typeryyteni ja mieheni juomisen takia.

Mitä minulla on nyt? Ei tietoakaan asunnosta, vakituinen osa-aikatyö ja muutama keikkaluontoinen työsopimus, toimeentulo melkein sosiaalitoimiston varassa. Hermot todella kireällä, terveys heittelehtii, ei kovasti tulevaisuuden suunnitelmia. Taloudellisesti täydessä kuristusotteessa laskujen ja maksujen kanssa. Lasken, montako palaa näkkileipää päivässä voin syödä, kuinka pitkään odotan ennen kuin voin polttaa seuraavan savukkeen. Ei ole kovin hienoa elämää.

Eipä ole, ei, jos asioita arvioi ulkoisten seikkojen kannalta. Mutta minulla on jotain paljon arvokkaampaa kuin täysi jääkaappi tai tuhansia pankkitililläni. Minulla on vihdoinkin rauha ja tasapaino sisälläni – tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Tiesin sitä tehdessäni, että tästä tulee rankkaa ja että joudun kieltämään itseltäni paljon, mutta silti tiesin tekeväni oikein. Lapset ovat kaikki tulleet takaisin lähelleni, perheyhteys on jälleen läsnä. En ole enää yksinäinen kuten olin aikaisemmin miehen ollessa töissä. Minulle on jopa vähitellen kehitteillä nk. sosiaalinen elämä, tapaan ystäviä, käyn kylässä, oikeasti näen ympärilläni elämää ja olen osa sitä. Nälkäisenäkin voin nostaa pääni pystyyn ja olla ylpeä siitä, että vihdoinkin oivalsin ja että jostain sain rohkeutta lähteä tälle tielle. Mikään ei voi enää mennä huonommaksi kuin mikä tilanteeni oli. Näin se vaan on.