Surusta kiukkuun

Viime sunnuntai-iltana sain erittäin huolestuttavan viestin ja sille tiistaina jatkoa, rakas ystävä nuoruusvuosiltani hävisi taistelunsa sairautta vastaan. Suuri suru kaatoi hatarasti pystyssä olevan maailmani ja itkin, itkin. Auringonpaisteesta huolimatta tiistai oli hyytävän kylmä päivä.

En ole koskaan ollut kovin hyvä suremaan, en nytkään. Yritän painaa surun ja itkun sisälleni ja etsiä korvaavaa tunnetta, joka olisi yhtä voimakas. Kiukku nostaa päätään. Kiukku on hyvä kohdistaa poissaolevaan, joten nyt kiroan mieheni alimpaan helvettiin. Sähkölaskussa on satanen turhaa, kiitos mieheni viime joulukuussa ohittaman laskun. Sähköt menivät poikki ja avattiin samana päivänä ja maksut näistä toimenpiteistä on nyt maksettava. Sille sataselle olisi niiiiiiiiiiiin paljon muutakin, tärkeämpää käyttöä. Minä siis aloitan kiukuttelun tästä, otan minkä tahansa seuraavaksi päähän pälkähtävän asian uudeksi aiheeksi, ja jatkan kiukun ja raivon kehittelyä ja kasvattamista sellaisiin mittoihin, että ne hukuttavat surun ja ikävän niin syvälle, ettei minun enää tarvitse itkeä.

Tämä ei ole viisasta, minun pitäisi surra avoimesti ja lujaa, antaa sattua oikein kunnolla, parkua ääneen ja valittaa. Ei ole viisasta säilöä surua, mutta en taida nyt jaksaa antaa sen repiä minua. Vihaisuudesta ja kiukuttelusta saan sitä käyttövoimaa, jolla pakkaan kirjahyllyn sisältöä tai kuuraan kaappeja. Raivo on tehokas polttoaine, mutta pitkän päälle sekin on pahasta. Olen yrittänyt puhua ulos niitä menetyksiä, joita olen kokenut viime vuosien aikana, mutta en ole oikein osannut. Minulla on paljon patoutunutta ja käsittelemätöntä surua, johon en rohkene tarttua. Miehen aiheuttama paha mieli ja pettymykset ovat helpompia kohteita, koska en ole niiden takia murheellinen vaan vihainen. Puran siis niitä tunteita, koska ne eivät tee kipeää, ne eivät itketä. Niistä saa voimaa, niiden avulla jaksaa.

Tyttäreni ja muutama ystäväni ovat sanojensa mukaan vakavasti huolissaan minusta. Minun tulisi ehdottomasti hakea ammattiapua saadakseni paineitani purettua. No, verenpainettani purkavat pillerit, muut paineet helpottavat uuden asunnon myötä. Tämä odottaminen käy totisesti hermoille. En oikein ymmärrä, mitä ammattiapua minun pitäisi saada lisää. Olen käynyt työterveyspsykologin juttusilla useammankin kerran, mutta en ole varma saamastani avusta. Tuntuu jotenkin kovin tyhmältä purkaa syvimpiä tuntojaan ihmiselle, joka ei tunne minua, ei historiaani, ei tapojani eikä kokemuksiani. Jotta ongelmien purkamisessa olisi jotain järkeä, sitä ei pitäisi aloittaa oman ajatus- ja kokemusmaailman esittelyllä ja asiaan liittyvien erilaisten tapahtumaketjujen kertomisella. Apu ei ole apu, jos sitä ei saa ilman taustojen tutkimista. Olen hyvin skeptinen ulkopuoliseen apuun nähden. Toisaalta en mitenkään halua rasittaa läheisiäni omilla ongelmillani, en halua heidän alkavan ajatella, että luulen maailman pyörivän vain minun napani ympärillä. Jään puun ja kuoren väliin, ei ole muuta mahdollisuutta, kuin pitää mölyt mahassa ja pähkäillä ne ajan myötä itsekseen selviksi.

Tai kirjoittaa blogia.