Koska, miten....?

Huomenna olisi taas uuden postauksen julkaisupäivä, mutta koska huomenna teen 12 tunnin työpäivän, suotakoon minulle anteeksi, että julkaisen jo nyt.

Anonyymi numero jotain, joka on lueskellut näitä postauksiani, esitti kysymyksen, johon olen vastannut vain palasina. En ole itsellenikään tehnyt asiaa ihan selväksi, joten pohdinpa asiaa nyt kirjoittamalla siitä. Voi tulla pitkä ja sekava juttu, mutta eipä tässä ole viimeisten vuosien aikana paljon järjestystä muutenkaan ollut. Mikä asia sai minut huomaamaan oman elämäni arvon?

Olen tainnut useaan otteeseen viitata elämässäni tapahtuneisiin isoihin mullistuksiin, menetyksiin, kohtalon kolhaisuihin ja toisaalta onnellisiin käänteisiin, jolloin aurinko on paistanut pimeimpäänkin nurkkaan. Ehkä minun täytyy kirjoittaa pienimuotoinen elämänkerta ja kuinka mies on ollut niissä mukana. Ehkä tyydyn vain lyhyihin pätkiin, koska romaania en tästä viestistä tee. Ehkä se syntyy vähitellen.

Olin kahden pienen lapsen yksinhuoltaja tavatessani mieheni. Lasteni isä asetti tyttäreni ilmoittaessa tulostaan ehdon: joko vauva tai avioliitto. Olin halunnut toista lasta varttitunti esikoisen syntymän jälkeen, joten minulla ei ollut mitään vaikeuksia osoittaa miehelle ovea. Hän lähti lopullisesti kuukautta ennen tyttären syntymää. Minulla ei ollut taloudellisesti mitään ongelmia selvitä, eikä muutenkaan. Vanhempani olivat täytenä tukena joka suhteessa, ystäväni järjestelivät elämiään auttaakseen päivähoitoasioissa, oli rahaa matkustella ja nauttia elämästä. Eräänä kesäisenä iltana sitten mies istahti iltaolusella viereeni eikä siitä lähtenyt. Kävelimme koko yön ja kuulin hänen elämäntarinansa. Hyvin romanttista. Mies tutustui lapsiin ja kaikki sujui hyvin. Itse ajattelin, että tässä on kesäkolli, mutta ei sitten muuta. No, sitä kesää on kestänyt tähän asti, melkein 27 vuotta.

Alusta asti oli alkoholi sillä tavoin mukana, että vietimme paljon aikaa terasseilla tai kavereiden kanssa kuppiloissa. Mikään ei hälyttänyt, vaivasi ehkä joskus, mutta mies otti vielä varsin kohtuullisesti ja oli usein tavatessamme täysin ajokuntoinenkin. Ja niin ihanan romanttinen, rakastava, hellä ja näytti menevän mutkalle vain voidakseen pitää minut lähellään. Olin saanut sen verran pahasti siipeeni lasteni isältä, ja muutamasta romanssista nuoruudessani, että se rakastaminen ja rakastettuna oleminen tuntui uudelta ja uskomattoman ihanalta. Kyllä jokainen tietää ja muistaa, mitä se on, olla rakastettu, olla kukka kämmenellä. Tämä oli alku, suloinen ja lupaava, toivoa täynnä.

Sitten näitä pätkiä.

Mies oli ollut päivän laskettelemassa, mutta kunto ei kestänyt kotiin asti. Naapuri tuli kysymään, tarvitsenko apua kantamaan sammuneen miehen alaovelta sisään. (Tästä lukuisia eri variaatioita vuosien varrelta.)

Mies päätti järjestää ystävilleen kaurapuuroaamiaiskekkerit. Kaurapuuron silmänä tarjoiltiin kossua.

Kuopuksen syntymässä oli muutama kriittinen hetki, mutta sillä hetkellä ja siinä tilanteessa uskoin, mitä mies sanoi huolimatta kätilön huolestuneesta ilmeestä. Hyvin meni ja hieno poika syntyi, koska sen yhden kerran mitään arvelematta uskoin mieheni sanoja.

Seuraavana päivänä isä tuli jälleen katsomaan vauvaa. Niin humalassa, että vain istui ja tuijotti kyynelsilmin nyyttiä muutaman minuutin, ennen kuin huojahteli jälleen tiehensä. En tavoittanut häntä sairaalasta kertoakseni, koska kotiudun. Äitini ja vanhemmat lapseni hakivat meidät taksilla, mies ilmestyi kotiin sammumaan vasta seuraavana päivänä.

Uimahallikäynti isän ja pojan kesken päättyi ikävästi, kun halli olikin remontissa, mutta läheinen kuppila ei. Tarjoilija soitti minulle ja kävin hakemassa nelivuotiaan kotiin.

Mies päätti viettää vapaapäivän poikansa kanssa ja lähti kolmasluokkalaista vastaan kouluun. Matkalla tietysti muutamat kaljat ja kouluun ehtiessä piti jo ottaa tukea pihan lipputangosta, ja kun hätä yllätti, niin sopihan sitä siihen lorottaa poikamme luokkatovereiden tuijottaessa ympärillä.

Vanhempani kuolivat kahden kuukauden välein. Isäni hautajaisissa tapasin paljon entisiä ystäviäni, joiden kanssa menneiden muistelu kaatui siihen, että mieheni kiellosta huolimatta tunkeutui seuraan tarjoilemaan lisäkierroksia. Äitini kuoleman jälkeen olin valmis heittämään miehen täysin pihalle. Hautajaisista mies sai hyvän tekosyyn muka-surra ja muka-kaivata anoppiaan niin suuresti, että valehtelemalla sai anoppini ja tyttäreni välit täysin poikki. Saman vuoden lopussa anoppinikin jätti maallisen taivalluksen. Järjestin sinä vuonna kolmet hautajaiset. Aviomies hautasi oman surunsa veljensä kanssa tuoppiin. Minä surin lohduttamalla lapsiani.

Näitä voi kaivaa kuinka paljon tahansa. Yhtä lailla voin kaivaa hyviä, hauskoja, hienoja hetkiä suhteestamme. Nämä vain nousevat nyt pintaan, kun kysytään, mistä tuli se valaistuminen, että minun on lähdettävä. Miksi mikään näistä ei hälyttänyt tarpeeksi? Miksi en aikaisemmin pistänyt miestä mäkeen ja alkanut elää omaa elämääni? Miksi en nähnyt, mihin tämä kaikki johtaa?

En keksi enkä löydä mitään muuta vastausta kuin sen, että rakastin. Rakastin niin paljon ja niin syvästi, että kaikkien rakastavien ihmisten tavoin uskoin aina kyseessä olevan vain jokin ohimenevä vaihe ja että kun jokin asia tapahtuu, niin kaikki muuttuu ja jopa uskoin rakkauteni (tai rakkautemme) olevan se viimeinen tekijä, joka muuttaa mieheni juomisen mukavaan vanhuuteen käsi kädessä katselemaan valokuvia entisiltä ajoilta. Minkä johtopäätöksen tästä voisi tehdä? Olla rakastunut ja rakastaa on yhtä kuin olla äärimmäisen hölmö, tyhmä, typerä ja itsekäs. Allekirjoitan tämän, mutta silti en halua kieltää rakastamisen voimaa. Se voima vei minua näin pitkälle, paljon ohi sen pisteen, jossa olisi pitänyt sanoa tiukka EI ja pysyä siinä. Se voima olisi voinut olla positiivinen ja rakentava, se voima olisi voinut kantaa meidät monen vaikeuden yli, jos se olisi saanut arvoistaan vastakaikua mieheltäni. Nyt se toimi itseään, rakkautta vastaan ja minua vastaan. Tämä rakastaminen ja rakkaus melkein tuhosi minut niin kuin se melkein tuhosi perheenikin.

Taitaa tulla pitkä juttu …

Näihin kohta 27 vuoteen mahtuu useita kertoja, jolloin sain tarpeekseni ja ilmoitin, että nyt se on loppu. Pisin ja selkein ero oli silloin, kun asuntokuplamme hajosi – tosin täysin ilman meidän syytämme. Minä muutin kolmen lapsen kanssa omilleni, mies ensin kavereidensa sohvalle ja sitten omaan kaupungin asuntoon, josta sai muutaman vuoden kuluttua häädön maksamattomien vuokrien takia. Miksi hän tuli takaisin elämääni? Jäljellä oli se rakkaus, rakkaus. Luottamus oli aika vähissä, mutta tahto uskoa parempaan tallella. Asuimme erossa useamman vuoden, mutta suhde välillämme säilyi. Ei ollut kolmansia kummallakaan.

Takaisin mies tuli noyränä, pyysi koko perheeni, johon silloin jo kuului myös iäkäs äitini, paikalle ja kertoi ajatelleensa asioita ja tulleensa siihen tulokseen, etteivät hän ja alkoholi sovi yhteen. Mies sai muuttaa takaisin. Jonkin aikaa meni hyvin, mutta sitten tuli eräs ilta, joka rikkoi sen hauraan luottamuksen, jota monista känneistä huolimatta oli yritetty rakentaa. Mies sai merkkipäivänään ystäviltään lukuisia pulloja erittäin hyviä viskejä, konjakkeja jne. Kun ei yhden illan bileet ja koko yön kestänyt juopottelu riittänyt, piilotin pullot parempaa ja arvokkaampaa tilaisuutta varten. Mies päätti pistää kämpän remonttiin, jolloin kuopus soitti poliisin. Mies vietti seuraavan yön putkassa ja sai hyvän aiheen jokaisessa tulevassa riidassa kehottaa minua soittamaan virkavallan apuun.

Miksi menimme naimisiin? Olipa hyvä syy järjestää kunnon pirskeet ja suoraan sanoen ajattelin asiaa myös taloudelliselta kannalta. Ammatista johtuen mies todennäköisesti kuolee ennen minua ja avovaimona en saisi eläkettä. Sanoinkin, että nain hänet vain ja ainoastaan rahan takia. Naimisiin en mennyt rakkaudesta, en tosiaan.

Luulin joskus, että osaan arvostaa itseäni ja vaatia minulle kuuluvaa kunnioitusta. Toisaalta arvostin myös niitä piirteitä itsessäni, jotka sitten johdattivat minut ansaa. Pidän omasta sisustani, halustani kulkea tie ihan niin loppuun asti, että edessä on vain seinä. Pidän kyvystäni rakastaa ja antaa anteeksi, kerran toisensa jälkeen. Pidän haluttomuudestani nostaa suurta riitaa. Inhoan taipumustani sanoa: katsotaan nyt, ikään kuin muka ongelmat häviäisivät odottelemalla. Moni hankaluus tosin on saanut ratkaisun, kun olen malttanut katsoa, kuinka se kehittyy. Inhoan sitä, että helposti oletan läheisteni haluavan samoja asioita kuin minä ja tahtovan selvittää ongelmat samoilla keinoin kuin minä. Inhoan valmiita olettamuksia itsestäni ja kuitenkin teen niitä jatkuvasti toisista.

Luulen, että se taitekohta, jossa inho ylitti rakastamisen tapahtui viime syksynä, kun itkin miehelleni, että minulla on todella paha olla ja tahdon hänen tekevän jotain. Mies nauroi vasten naamaani, humalassa ja pilkallisesti. Siitä meni kuitenkin vielä jonkin aikaa, ennen kuin vain oivalsin kesken koirien iltalenkkiä, että hei! Näinhän se on, näinhän on toimittava, käännös ympäri ja irti koko paskasta. Se vain putosi mieleeni ja loppumatkan kävelin puhumalla ääneen, selittämällä itselleni asiat ihan toisesta suunnasta. Koko juttu tuli valmiina suustani ulos, kaikki itsekunnioituksesta, elämänlaadusta, selviämisestä, eroamisesta, käytännön asioista, tulevista hankaluuksista, ihan kaikki suloisena sekamelskana, josta koirat eivät ymmärtäneet yhtään mitään. Katselivat vain ihmeissään, kun narun toisessa päässä oleva kaksijalkainen puhui enemmän kuin ehti ja nauroi välillä ääneen tyhjillä kävelyteillä.

En osaa vastata kysymykseen, koska nämä ajatukset syntyivät, mutta näin ne tulivat tosiksi, kouriintuntuviksi, muotoutuivat selkeiksi sanoiksi ja toimintasuunnitelmiksi. Kuten jo aikaisemmin kerroin, se oli kuin valaistuminen, salamanisku jostain syvältä sisältäni.

Tätä oivallusta oli jo edeltänyt jälleen kerran syvä sukellus masennuksen mustuuteen. Sitä vahvisti tilanne, jossa kerroin miehelleni, että tammikuun loppuun mennessä oli saatava joulukuusta puuttunut 800 euroa vuokranantajalle ja miehen vakuuttelu, ettei hän anna tilanteen ajautua häätöuhkaan asti. Sillä hetkellä minulla ei ollut itselläni mitään mahdollisuuksia hoitaa asiaa, joten pakko oli jäädä katsomaan, hoitaako mies sen. Ei hoitanut, ja siinä meni sitten viimeinenkin luottamuksen ja uskon hiven, joka ehkä vielä oli. Pari päivää sen jälkeen jätin avioerohakemuksen.