Aamukahvilla

Aamukahvilla Tukholmassa. Tämä on "kulkutautini" toiseksi viimeinen kohde, kauan odotettu päivä nuoruusaikaisen ystäväni ja hänen poikansa, kummipoikani kanssa. En tiedä, mitä haluan tältä päivältä minulle joskus niin tutussa kaupungissa, mutta tiedän varmasti, että saan paljon enemmän ja yöllä ajaessani lentokentältä kotiin sydämeni on täynnä hymyä ja halauksia. Ja muistoja, haluan käydä tapaamassa myös kahta täällä edesmennyttä rakasta ihmistä. Mikäs siinä, niinä vuosina, kun vietin lähes joka toisen viikonlopun täällä filosofoimassa punaviinin äärellä, olin hyvin nuori ja hyvin onnellinen. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, minne asettuisin, mitä tekisin, kenet vielä kohtaisin ja mitä sitten tapahtuisi. Niistä vuosista voi hyvin ammentaa nyt, kun olen jälleen vapaa ja vailla muita velvoitteita kuin ne, jotka itse asetan itselleni.
Olen vähän häpeissäni siitä, että viime kirjoituksesta on kulunut hirmu pitkä aika. En puolustele, mutta kerron, että arki laskeutui aivastellen ylleni yhdessä lentokoneen kanssa. Onneksi oli vielä viikko lomaa, joka meni kotia laittaessa, viimeisiä pahvilaatikkoja purkaessa, kirjahyllyn rakentamisen kanssa taistellessa ja tietysti aivan infernaalisessa flunssassa. Nyt on melkein kaikki maalailut maalattu, melkein kaikki kalusteet paikoillaan, melkein kaikki ylimääräinen pakkausmateriaali häivytetty ja melkein kaikki hankinnat tehty. Varsin hauska tilanne tämä "melkein". Ensimmäinen työviikko olikin sitten todella viikko, viisi päivää töitä ja kaksi päivää koulutusta. Ja pää täynnä märkää tavaraa, jokainen rööri tukossa ja kaktus kurkussa. Viime viikosta en olisi selvinnyt ilman ihania naapurin tyttöjä, jotka ottivat huolekseen koiran ulkoiluttamisen pitkien työpäivieni aikana.
 Josta pääsenkin sujuvasti seuraavaan asiaan, kotiini. (Sana koti maistuu kesämansikkaakin makeammalta!) Muutin hieman valmiiksi puolustuskannalla, hieman epäilevänä ja hieman uhmakkaana. En tiennyt, mitä odottaa, minkälaisia naapureita saisin, missä kohtaa tulisi ensimmäinen kahnaus - ja koskisiko se koiraani. Varauduin siihen, että niin hyvin ei mene kuin toivoisi ja että jostain kohdasta tulee napinaa. En voi väittää olevani pettynyt vaan iloisesti yllättynyt. Koira toimi omana hurmaavan höpsönä itsenään loistavana jäänsärkijänä ja minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi pihayhteisöön. Ainoa murheenaihe oli se, että lähdin Turkkiin samana päivänä kun pihalla oli syystalkoot. Useampikin naapuri tuumi, että siinä olisi makkaraa grillatessa ollut hauska tutustua, mutta ehdimme kyllä myöhemminkin. Ja hyvin olemme ehtineet. Uudet kasvot aloittavat hymyilemällä, että sinulla taitaa olla se hauska koira, sitten kätellään ja jutellaan.
.... Tuli tauko kirjoittamiseen, tapaamisaika koitti.Nyt istun jälleen lentokoneessa, odotan matkustajien asettumista paikoillleen ja lähtöä. Rakastan lentämistä ja lentokoneita. Viime kesänä asuin ystävieni luona lähellä lentokenttää ja katselin koneiden nousuja ja laskuja. Oi niitä hetkiä kun jommassa kummassa päässä kenttää satuin autolla kohtamaan lentokoneen, mikä tunne kumartua autossa, etteivät lentokoneen laskutelineet tekisi uutta jakausta. Olen lapsellisen innoissani jokaisesta noususta ja laskeutumisesta.

Viimeinen ilta

Viimeinen ilta, istun sängyllä ja odottelen unisuutta. Herätys on varattu kello puoli kolmeksi yöllä. Aamun sarastaessa palaamme Suomeen ja pari tuntia siitä eteenpäin saan kaivatun kasvojenpesun koiraltani.

Tämä loma on ollut parasta, mitä minulle saattoi tapahtua. Olen rentoutunut, rauhoittunut ja vapautunut. Ilman mitään kummempia syväluotaavia itseanalyyseja ovat ajatukset avartuneet ja tunteet tasoittuneet. Vain kerran tämän viikon aikana pääsi pieni kaiho hiipimään mieleen. Olimme käyneet vuorilla syömässä ja aikamme kaupungin valoja ihasteltuamme laskeuduimme rantaan. Meri aaltoili hiljaa hiekalle ja kuu oli täysi. Ihan vahingossa huomasin, että olisin mielelläni nojannut jonkun rintaan ja tuntenut lämpimän halauksen ympärilläni. Sain hävitettyä kaipauksen ennen kuin se ehti pidemmälle. Muistot ovat hyvä keino karkottaa haikeutta.

En ole huolissani mistään, asiat ja elämäni ovat ainakin juuri tällä hetkellä täysin hallinnassani. Minulla on koti ja töitä, koira ja muutama kultaakin kalliimpi ystävä. Minulla ei ole syytä etsiä murheen aiheita enkä aio edes yrittää. Olen voimaantunut, mikä on hirveä sana, mutta kuvaava ja tosi. Tunnen itseni jälleen vahvaksi, tunnen kasvaneeni niin suureksi, että nyt minä vuorostani pystyn tukemaan ja auttamaan jokaista, joka jollain tarpeella kääntyy puoleeni. En ole parantunut eivätkä sisäiset haavat ole edes arpeutuneet, mutta olen niin voimakkaasti tiellä omaan itseeni, että tiedän riittäväni myös toisille. Kun muistan, mikä onneton puolikuollut rääpäle olin vielä vuosi sitten, en tahdo tunnistaa itseäni. Olen jälleen elossa, ja hurjasti elossa.

En tiedä, olenko enää naimisissa eli kerronko aviomiehestä vai ex-aviomiehestä. En ole nähnyt postilaatikkoani (jonka päällä on vain minun nimeni) viikkoon enkä kyllä voi pahemmin kehua sitä kaivanneenikaan. Ehkä sieltä huomenna löytyy kirje, jossa kerrotaan avioliiton päättyneen. Ehkä aviomies/ex-aviomies on jo oman kirjeensä saanut ja tietää olevansa eronnut mies. Tällä viikolla ei mokomalla muodollisuudella ole ollut mitään väliä. Olen tuntenut itseni vapaaksi, olen lentänyt korkealla ja aurinko on kimaltanut levitetyissä siivissäni. Miksi ei, olen vapaa sanoi siviilisääty ihan mitä tahansa.

Mies lähetti tänään kiukkuisen tekstarin, jossa ehdottomasti kielsi minua rääpimästä asioitaan blogilla. Jos kirjoitan omista tunteistani ja omasta elämästäni, johon hänellä nyt jostain kummallisesta syystä on oma osuutensa, hän saa minun puolestani seisoa vaikka päällään, mutta minähän kirjoitan mitä haluan. Mies ei edelleenkään sano itse lukeneensa tätä blogia vaan kuittailee minulle sen perusteella, mitä hänelle kerrotaan. Sehän se luotettavinta tietoa onkin. Niinpä. Minä kirjoitan itsestäni ja vain itsestäni, hänet mainitsen, jos se asiayhteyteen sopii. Olen vain huomannut että mitä pidemmälle aika kuluu, sitä vähemmän haluan edes ajatella häntä. Elämä menee nyt niin vauhdikkaasti eteenpäin, että en ehdi märehtiä vanhoja. Olen takaisin virrassa, en räpistele vastaan.

Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä nousu ei kestä ikuisesti, että vaikeuksia on vastassa ja että tulen toisenkin kerran tuntemaan yksinäisyyttä ja masennusta, mutta sitähän elämä on. Ylämäkiä ja alamäkiä, ja niin kuuluu ollakin. Nyt olen kiipeämässä huipulle jos en jo ole siellä ja juuri nyt vain nautin tunteesta. Minulla on niin paljon iloa elämässäni, niin paljon hyvyyttä ja aurinkoa varastoituneena, että kestän kyllä kotimaan pimeän syksyn. Kestinhän sen viime vuonnakin ilman suuntaa ja ilman tarkoitusta, vain pahan sisun ja tottumuksen voimalla. Eikä sitä pahaa sisuakaan ollut. Oli vain pakko hengittää, kunnes sekin pakko melkein törmäsi seinään. Nyt on toisin, kun on käynyt niin syvällä kuin minä kävin, tuntuu, ettei mikään enää kaada. Huojuttaa voi, mutta enää en kaadu.

Olen onnekas.

Loma

Tämä päivitys tulee – jos luoja suo ja tekniikka pelaa – lämpimästä, ystävällisestä Antalyasta. Päätin jo kauan sitten, että maanpakolaisuuteni päättyy tähän viikkoon etelässä. Olen lomalla viikon tyttäreni kanssa, parempaa seuraa on vaikea kuvitella.

Nyt voin sanoa, että olen ulkoisesti palannut oikeille raiteille. Minulla on oma koti, oma osoite ja oven päällä oma nimeni. Sisällä suloisessa sekamelskassa ovat omat tavarani odottamassa suurta kodinsisustusinspiraatiota ja apuvoimia suurten kalusteiden mallaamisessa juuri oikeille paikoilleen. Muuton pahin vaihe on kuitenkin ohi, nukun omassa sängyssäni ja mahdun kulkemaan paikasta toiseen. Koirapieni on jo monta yötä nukahtanut jalkoihini ja herännyt pää tyynylläni. Työt alkavat parin viikon kuluttua, jos ei pahasti kipeytynyt olkapääni keksi uusia juonia. Minulla on odottamassa vain yksi lasku, jonka eräpäivä on joulukuussa, sitä en ole maksanut. Muuten pöytäni on täysin puhdas. En muista, koska viimeksi on ollut näin. 

Mitä sisässäni tapahtuu ja mitä sinne kuuluu, on toinen asia. Siitä on tarkoitus yrittää ottaa selvää tämän viikon aikana, vaikka aika vakuuttunut olen siitä, että koko sisikunnan kartoitus ja siivous on hyvin pitkän ajan projekti enkä ehkä sittenkään selviä siitä ilman apua. Olen oikealla tiellä ja olen selvittänyt kaikkein pahimman. Olen selättänyt synkimmän masennukseni ja olen palannut täysillä elämään. Nautin elämästäni, rakastan elämääni. Juuri nyt mikään ei paina mieltä, ei edes sielun syövereiden suursiivous, tunnen itseni riittävän vahvaksi ja rohkeaksi tekemään senkin.

Tiedän, että aviomies tulee vielä kummittelemaan ajatuksissani pitkään. Tiedän, että tämä ei ole ohi, vaikka luulenkin avioeropapereiden odottavan minua kotona postilaatikossa (jonka päällä on vain minun nimeni). Mies on tehnyt muutaman yrityksen taloudellisesti hyötyä saamastani perinnöstä. Tiedän, että juridisesti hänellä ei ole mitään oikeutta siihen, ei euroonkaan, ja luulisin hänenkin sen tietävän. Silti hän kertoi ottavansa yhteyttä asianajajaan ja lähetti terveisiä, että perästä kuuluu. No, ei ole kuulunut ennen kuin tuli tekstiviesti, jossa mies mainitsi uhranneensa 500 euroa auton kesärenkaisiin ja jatkoi toteamalla, että tulipa vuosien varrella v***lle hintaa. Mies osaa satuttaa ja loukata pahasti, kun haluaa. Toisaalta on ehkä hyvä, että hän lähettää näitä viestejä. Etäännyn helpommin, irtaudun lopullisemmin ja pääsen paremmin uuden elämäni alkuun ilman pienintäkään riskiä kaipauksesta tai katumuksesta.

En halua pohtia häntä juuri nyt. Ilta on hämärtynyt, ulkoa tulee hotellihuoneeseeni herkullisia tuoksuja. Tänä iltana nautimme illallisen kanssa pullon hyvää viiniä ja sitten vain nukumme rentoutuneina ja hyväntuulisina. 

Olen lomalla. Olen onnellinen. Olen onnekas.

Sunnuntaiaamu

Kello on puoli seitsemän aamulla, on hyvin hiljaista, mutta minua ei nukuta. Olen varmaan liian innoissani, koska jokainen täällä uudessa kodissani nukuttu yö on ollut katkonainen. Minulla on ihanan pehmoinen patja keskellä makuuhuoneen lattiaa, puhtaat lakanat ja rakas koiruus jaloissani, mutta uni ei vain tule ja tultuaan ei pysy. Unikuvat ovat sekavia ja vaihtelevat lapsuudenmaisemista siihen tuskalliseen hetkeen, jolloin kiharainen vanhukseni nukkui sylissäni pois.
Luulen, että kyse on jostain alitajuisesta purkautumisesta. Tiedän, että minulla on paljon selvitettäviä asioita mieleni sopukoissa, paljon surtavaa ja paljon rakennettavaa. Vaikka olenkin pureksinut avioliittoani ja yrittänyt saada asioihin tolkkua, kahdenkymmenenseitsemän vuoden yhteinen historia kulkee mukanani koko lopun elämääni. Kannan sitä miestä sydämessäni enkä ehkä koskaan tule menemään tästä kuluneesta vuodesta ns. yli. Outoa kyllä, hänestä en näe unia.
Huomenna tulee muuttokuorma.Koko asunto on kertaalleen maalattu ja tänään vedetään vielä toinen kerros, jotta makuuhuoneen harmaasta tulee tasainen ja olohuoneen valkoisesta puhtaan sijasta häikäisevä. Saan ruokapöydän keittiöön, jotta oikealla kahvinkeittimellä keitettyä kahvia ei enää tarvitse juoda seisaaltaan. Saan television paikoilleen eikä uutisia tarvitse enää etsiskellä tabletilta.
Olen onnekas ja kiitollinen. Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden apuun olen voinut luottaa, nyt viimeisimpänä historian hämäristä nousi kaveri, jolla on hyppysissään taito väkertää lamppuja kattoon olivatpa ne sokeripalallisia tai eivät, ja koko viikonloppu budjetoituna minun remonttiini. Koko vaikean talven ja kevään ja kesän rinnallani kulkenut ystävä pakkasi eilen omien murheidensa keskeltä tyttärensä mukaan ja tulivat luokseni heiluttamaan maalaustelaa. Tänään tulevat tyttäreni, vävyni ja poikani antamaan viimeisen silauksen. Olen onnekas.
Kävin välillä ulkoiluttamassa koiran ja tutustumassa jälleen uuteen ilmansuuntaan. En tiedä, kumpi on parempaa, uusien polkujen löytäminen vai tutussa ja turvallisessa ympäristössä viihtyminen. Viime tammikuusta alkaen olen tenhyt melkein pelkästään uusien polkujen raivausta, mutta ilmeisesti intoa siihen riittää vielä. Nyt olen tullut perille, en ehkä lopullisesti, mutta pitkäksi aikaa ainakin. Olen kotona.

Koti

Minulla on oma koti. Ja koirallani. Kävin iltapäivällä allekirjoittamassa vuokrasopimuksen ja sain avaimet käteeni. Iso parveke lempeästi iltapäiväaurinkoon, kunnollisen kokoiset olo- ja makuuhuone, keittiö ja siellä liesi. Liesi on erityisen tärkeä tyttärenpojalleni, joka tietää, että kun vähän aikaa sihauttelen ja suhauttelen lieden viereeässä, hän saa eteensä ison läjän ohukaisia.Ajatus ei nyt pysy kasassa, mutta kerroinpahan siitä, kuten lupasin. MINULLA ON OMA KOTI.

"Where do I begin ..."

Hiukan soveltaen: ”Where do I begin to tell the story of how great a life can be ….

Vihdoinkin, vihdoinkin on tulossa se päivä, jolloin allekirjoitan vuokrasopimuksen. Se päivä on ensi maanantai kello 14. On aivan sama, sataako silloin räntää ja onko lämpötila pakkasen puolella – minulle silloin paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja koko luomakunta hymyilee kanssani. Tämä yli neljä kuukautta kestänyt maanpakolaisuus tulee päätökseensä, ja minä ja koiranpoika saamme oman kodin. Oven päälle tulee vain minun sukunimeni ja lisäkilpi ”Varokaa koiraa”. Koirassa ei ole muuta pelkäämistä kuin märät pusut.

En todella tiedä, mistä aloittaisin tapahtumien kertomisen. Olen ollut anteeksiantamattoman laiska ja saamaton blogini päivittämisessä, mutta toisaalta olen nyt parisen viikkoa käynyt sellaisilla kierroksilla, että en olisi saanut mitään järkevää sanotuksi. Saattaa hyvin olla, ettei se onnistu nytkään. Anteeksi sekoilu ja asiasta toiseen pomppiminen. Ajatus tekee kummallisia loikkia, kun mieli on hyvä ja keveä.

Olen odottanut kaupungilta jotain tietoa asunnosta, olen soitellut ja varmistellut, ettei hakemuksesta todellakaan puutu mitään asiaa edistävää, olen jakanut lisätietoa tilanteesta ja kertonut, että alkaa olla vähän viileää yöpyä autossa, kun ystävien sohvat on kulutettu loppuun. Olen varmistanut moneen kertaan, että sosiaalitoimiston puolto on mukana hakemuksessa ja että olen erittäin kiireellinen asunnontarvitsija. Turhaan. Minulle sopivia asuntoja ei ole vapautumassa ja jonossa on monta muutakin yhtä kiireellistä. Minun on ollut pakko asettaa vuokrakatto suhteellisen matalalle.

Koska kaupungilta ei apua eikä asuntoa kuulu, olen laittanut sanan kiertämään kaikille tutuille ja tuntemattomille, että täällä olisi kaikki velkansa maksanut kunniallinen ja kunnollinen melkein raitis naisihminen koiransa kanssa valmis muuttamaan minkälaiseen murjuun tahansa. Olen hakenut yksityiseltä puolelta tosiasiassa liian kalliita asuntoja, olen asettunut jos johonkin jonoon kodin saadakseni.

Vihdoin tärppäsi, tosin naapurikaupungista, mutta väliäkö sillä, kun auto kulkee ja tie on suhteellisen suora. Työmatka ei ole pidempi kuin mitä se olisi, jos olisin saanut kaupungin asunnon jostain pohjoislaidalta. Vuokra alittaa kaupungille asettamani rajan, vaikka siihen lisätään vielä vesimaksu ja auton sähkötolppapaikka. Neliöitä asunnossani on huikeat 60, joten varastoon pakatut kalusteet mahtuvat hyvin. Parvekekin on, joten ei tarvitse lähteä pihalle joka kerta, kun tupakantuska iskee.

Oi, olen niin iloinen, etten tiedä miten päin pyörisin ympyrää. Olen malttamaton, olen kärsimätön, en tahdo pysyä paikoillani, en millään jaksa odottaa maanantaihin.

Asunnon piti alunperin vapautua tämän viikon maanantaina, joten olisin päässyt muuttamaan sisään jo tiistaina, mutta edellinen asukas haluaa siivota asunnon kunnolla ja siksi hän palauttaa omat avaimensa vasta ensi maanantaina. Ja sopimuksen allekirjoituksen ja takuuvuokran maksamisen jälkeen minä saan ne avaimet. Voi herranjestas – ikiomat avaimet ihan ikiomaan kotiini! (Menee kohta ylikierroksille, anteeksi!)

Yritän malttaa ja kuluttaa aikaa. Tuijotan asunnon pohjapiirrosta ja sijoittelen kalusteitani kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kuvittelen näkymää olohuoneen ikkunasta tai makuuhuoneen ikkunasta, jonka eteen käytännön pakosta sijoitan kirjoitus-/työpöytäni. Kirjakaappi tuohon noin tai sitten vastakkaiselle seinälle. Sänky peräseinälle tai poikittain, yöpöydäksi pikkulipasto ja sen päälle kunnon lukulamppu. Vai olisiko sittenkin parempi, jos laittaisin lipaston kirjoituspöydän viereen lisätilaksi? Mielessäni kuuraan komeroita, jotta voin sijoittaa niihin tarkkaan harkitut ja valitut vaatekappaleeni jätesäkeistä, jotka vielä pullistelevat varastokomerossa. Aion olla armoton ja viedä ainakin puolet kierrätykseen. Tai ehkä peräti innostun ja varaan viikoksi itsepalvelukirppispaikan ja lyön rahoiksi.

Lähdin maaseudulta ystävieni luota pienen sanaharkan jälkeen myöhään illalla ilman pienintäkään tietoa siitä, minne menisin. Pakkasin koirat auton takapenkille ja ajoin ympäri vuorokauden auki olevalle huoltoasemalle. Meille kävi niin kuin odottaa saattoi. Sanotaanhan, että tuore kala ja yövieraat alkavat haista kolmantena päivänä, saati sitten kolmen kuukauden jälkeen. En tiedä, miten ystävyytemme käy pitkällä aikavälillä. Nyt on aika pitää taukoa ja olla vaiti. En halua riidellä enkä sanoa mitään, jota joskus katuisin.

Huoltoasemalta hain kahvia ja ison mukillisen vettä koirille. Ne asettuivat takapenkille nukkumaan ikään kuin yöajelu olisi maailman luonnollisin asia. Minä itkin, sydänjuuriani myöten sattuneena, mutta silti erittäin tietoisena siitä, että muulla tavalla en olisi voinut toimia ja samalla säilyttää itsekunnioitukseni rippeitä. Sisälläni asuu jokin outo uppiniskaisuus, jonka voimin voin toisinaan tehdä älyttömiltäkin näyttäviä ratkaisuja. Sama uhma ajaa minua katsomaan itseäni kriittisesti ja etsimään mistä tahansa tilanteesta ulospääsyn siten, että en menetä malttiani enkä käyttäydy niin huonosti, että hävettäisi. Sen uhman voimalla päätin, että jos en mitään keksi, niin nukun autossa ja mietin aamulla, minne menisin.

Selasin puhelintani ja siellähän se numero odotteli soittamistaan. Isäni vanha luotettu ystävä, joka on yhtä lailla minun vanha luotettu ystäväni. Soitin ja kysyin suoraan, saanko tulla yöksi koirineni. Totta kai! Ystävä ei oikein ymmärrä koiria, mutta pitää niistä. Sohvalle laitettiin lakanat ja sitten juteltiin pitkälle yöhön. Olin tervetullut. Ja olen edelleen maanantaihin asti. Eikä ystävyytemme ole ilmeisesti tämän melkein neliviikkoisen visiittini vuoksi vieläkään vaarassa, koskapa olemme alkaneet jutella mahdollisesta parin viikon kiertomatkasta Turkissa ensi keväänä. En tosin ole välien mahdollista pilaantumista pelännytkään, ystäväni ei ole sen kaltainen. On pakko sanoa, että olen onnekas ystävieni suhteen.

Seuraavana aamuna ajoin takaisin ilman koiria. Ystävieni makuuhuoneen ovi oli kiinni, joten siellä nukuttiin. Keräsin vaatteeni ja tavarat, jotka mahtuivat sovinnolla autoon. Koirien ruokasäkki ja vesikuppi, työvaatteet. Muut tavarani pakkasin tiukaksi läjäksi, jotka noutaisin myöhemmin. Kukaan ei herännyt käyntiini.

Olin jo varannut eläinlääkärin vanhemmalle koiralleni, mutta tilanne paheni nopeasti ja surullinen päätös piti tehdä heti. En vieläkään ymmärrä, kuinka selviän siitä. Kaipaan vanhaa, melkein sokeaa dementoitunutta hölmöä koiraa niin, että vatsaan sattuu. Nuori kaahottimeni tosin auttaa omalla tavallaan. Se nukkuu jaloissani ja tarkkailee jokaista liikettäni. Se suukottelee joka paikkaa, mikä vain on paljaana ja todella vahtii minua. Mikäs siinä, otan sen mukaan joka paikkaan.

Reilu viikko lähtöni jälkeen tuli tekstiviesti, jossa kysyttiin, koska haen loput tavarani. Kävin vuokraamassa uuden pienen varastokomeron ja lähdin vuokrapakulla esikoiseni kanssa hakemaan tavaroita. Juttelin talon isännän kanssa, eikä välillämme tuntunut olevan mitään erityisen vihamielistä. Perään tuli uusi tekstari, että jotain oli unohtunut. Kun seuraavana päivänä kävin hakemassa ne, oli jo minulla tiedossa, että saan asunnon. Talon isännältä tuli todellinen karhunhalaus ja iso pusu! Ystävyyteemme on rikkumaton. Tunnen itseni edelleen hyvin onnekkaaksi.

Koirillani on ollut käytössä komento ”kotiinkotiin”, mikä tarkoittaa, että suunta otetaan kohti kotiovea eli tänä kesänä ystävieni piha-aidan kulkuaukkoa tai nyt tämän ystäväni alaovea. Tai siis näin oli tarkoitus, mutta tosiasiassa koirille kotiinkotiin merkitsee sitä, että kuonot käännettiin kohti autoa. On todella surkeata, että koirille koti tarkoittaa autoa.

Mutta nyt siihen tulee muutos! Jos olisi mahdollista, opettaisin nuoren koirani lukemaan ja kertoisin sille, että ”varokaa koiraa” on yhtä kuin koti. Ehkä se oppii sen muutenkin ajan kuluessa.

Hyvää ja huonoa

En tiedä, mistä alottaisin. On tapahtunut paljon, hyvää ja huonoa. Ja äärettömän surullista juuri tänään. Rakas vanha tyttökoirani nukkui pois, uinahti syliini ja liukui huomaamattomasti rajan taakse. Ikävä on suunnaton.

Kerroin aikaisemmin, että 22.9 on minulle merkityksellinen päivä. Aviomies oli taas jonkun blogin haamulukijan kautta tullut tietoiseksi tästä ja ilmoitti tekstarilla, ettei sinä päivänä ainakaan kannata vielä nostaa kantoja kattoon avioeron juhlistamiseksi. Siitä ei ole kyse, eikä avioerossa ole muutenkaan juhlimista. Kaiken jälkeenkin koen tämän suureksi epäonnistumiseksi eikä sille kohoteta maljoja.

Olen edelleen asunnoton, mutta muuttanut ystävieni luota viljapellon viereltä kaupunkimaisemaan vanhan uskotun ystäväni luokse. Vanhalle koiralle muutto taas uuteen paikkaan oli liikaa ja sen sisällä piileksinyt ilmeinen syöpä räjähti stressin vaikutuksesta niin pahaksi, että oli armeliaampaa päästää tyttö pois. Nyt on taas vähän aikaa hyvä olla, mutta ei pitkään. Tämä ei voi enää jatkua kauaa, minulla ei enää pää kestä. Kävin tänään lääkärissä ja jälleen kieltäydyin niin uni- kuin masennuslääkkeistäkin, sairaslomalle suostuin jäämään. Kahden viikon kuluttua uusintakäynti ja neljän viikon kuluttua vuosiloman pätkä. Jotenkin täytyy saada elämä takaisin hallintaan, vaikka ei kotia olekaan.

Tilanteeni on nyt kuitenkin parempi kuin vielä viikko sitten. Minäpä selitän.

Minulla on ollut äitini ”perintönä” vanha täti, jolle olen vuosien varrella pitänyt seuraa, kuljettanut lääkäreihin ja sairaaloihin, ajeluttanut ihan vain huvikseni ympäriinsä. Ei se täysin pyyteetöntä ollut, täti oli ruotsinkielinen ja hänen seuransa erittäin hyvää harjoitusta kielitaidolleni. Ja muutenkin tämä täti oli erittäin terävä päästään ja keskustelut aivan loistaviaa. Tämä täti kuoli viime maaliskuussa ja kesäkuussa minulle soitti hänen juristinsa, joka kutsui minut perunkirjoitukseen, koska minut oli mainittu testamentissa. Odotin korkeintaan kukkavaasia tai kirjaa, josta olimme paljon jutelleet. Ehkä puoli tusinaa hopealusikoita….

Perunkirjoituksessa oli hyvä, että istuin mukavasti. Minulle määrätty osuus oli parikymmentä tuhatta euroa verojen jälkeen. En oikein edes tajunnut asiaa ennen kuin monen laskutoimituksen jälkeen sain ynnättyä itseni lopultakin velattomaksi ihmiseksi, joka tulee saamaan luottotietonsa takaisin maksettuaan kaiken ulosottomiehelle ja perintätoimistoille. Pitkän mustan tunnelin päässä alkoi vilkuttaa pikkuinen tuikku. Tunneli vaan oli monta kuukautta pitkä, mutta viime tiistaina se sitten päättyi – oli perinnönjakotilaisuus ja seuraavana päivänä tililläni kävi käymässä enemmän rahaa, kuin mitä minulla koskaan on ollut.

Sanoin: kävi käymässä. Niinhän se valitettavasti oli, soittelin joka paikkaan ja pyysin sähköpostiini koottuna kaiken, mitä olen kenellekään velkaa. Ja sitten olen tänään aamusta varhaisesta naputtanut laskuja menemään tililtäni – ja samalla keventänyt olemistani huomattavasti. Kivet kirjaimellisesti ovat tippuneet niskastani ja vähitellen alan taas nostaa pääni pystyyn.

Käytännössä tämä todellakin tarkoittaa sitä, että minä voin kääntyä myös yksityisten vuokranantajien puoleen. Tähän astisena kantona kaskessa on ollut läheisriippuvainen suhteeni ulosottoon, mutta nyt se päättyy. Luottotietoni puhdistuvat – ja puhdistuvat todellisesti eivätkä vain sen kautta, että ulosottoa on riittänyt tarpeeksi kauan. On uskomattoman hieno tunne maksaa velkansa, se on puhdistavaa, kohottavaa ja jopa jotenkin sairaasti nautinnollista. Jos tyttöni ei olisi tänään lähtenyt, istuisin tässä tili jälleen melkein tyhjänä ja hekottelisin ääneen. Onneksi tänään oli tilillä rahaa, eläinlääkäri ja tuhkaus tulivat maksettua heti.

En jaksa kirjoittaa nyt enempää. Minulla ei tällä hetkellä ole omaa tietokonettani käytössä ja tämän koneen lainaaminen on hankalaa. Kirjoitan kyllä lisää, kunhan lisää asioita selkenee, ja kirjoitan myös jo tapahtuneista.

II-hakemus

Torstai-iltana mieheltä tuli tekstiviestillä kysymys, milloin haastemies ottaa yhteyttä. Avioeron II-hakemus oli valmiina koneellani lopullista päiväystä vaille. Oivallukseni jälkeinen kirkkaus sai varjon, mutta solmun aukeamisen jälkeen ei enää ollut mitään syytä pitkittää asiaa. Olin saanut takaisin sen selkeyden ja varmuuden, jolla olin toiminut siihen asti, että tämä tekstittely miehen kanssa oli alkanut. On myönnettävä, että muutamaan kertaan olin epäröinyt ja halunnut sittenkin viivyttää lopullista eroa. Olin kävellyt juuri siihen ansaan, josta varoitin itseäni. Olin alkanut haluta sittenkin uskoa ja toivoa, ja siinä samalla kadottanut tajun omasta tilastani. Ystäväni suora puhe ja oma väläykseni puhdistivat samentuneen näköni, ja nyt oli tie jälleen suora ja sileä, avoinna minun kulkea.

Oma tilani, fyysinen tilani muistutti minua rajusti siitä, mihin olin luisumassa. Tekstarikysymys sai aikaan fyysisesti pahan olon. Lähdin koirien kanssa lenkille ja koko matkan voin huonommin ja huonommin. Takaisin tultuani jalat eivät enää tahtoneet kantaa eikä henki kulkea. Tunnistin oireet. Vastasin tekstiviestiin, että vien II-hakemuksen seuraavana päivänä ja parin minuutin kuluttua oloni parani kuin taikaiskusta. Flow palasi ja rupesin rehjaamaan koirien kanssa. Ne eivät oikein ymmärtäneet muuta kuin että kivaa, leikitään!

Perjantaina sitten kävin ystäväni luona tulostamassa hakemuksen kahtena kappaleena ja vein sen allekirjoitettuna käräjäoikeuteen. Ystäväni sanoi hyvin kauniisti, että on onnellinen saadessaan taas katsella minua sillä tavoin valoisana ja itsevarmana kuin mitä olin ollut noin kuukausi sitten. Taantumani oli jäänyt taakse ja hän näki minussa jälleen rohkeutta ja voimaa. Käräjäoikeudesta menin käymään tyttäreni luona ja hukutin lapsukaiset märkiin pusuihin. Lopulta päädyin kuopukseni kanssa syömään ja kahville. Sisällä kupli ilo siitä, että olin jälleen kiivennyt erään esteen yli, vaikka tiedänkin, että se vielä lopullisuudessaan itkettää minua. Kuopus halasi minua lujasti, koska ”sä nyt vaan näytit siltä” ja ilmoitti, että hänet pitäisi useamminkin kutsua sumpille.

Ostin punaiset kumisaappaat, koska keltaisia en löytänyt oikeassa koossa. Eipä haittaa, vaikka kuinka sataisi, koirat pääsevät lenkilleen!

Eilisestä, lauantai-illasta lähtien on sama fyysinen paha olo yrittänyt tulla takaisin. Mieheltä nimittäin tuli toinen tekstari, jossa hän esittää retorisen kysymyksen, miksei hän mahda jaksaa yhtään mitään, ei syödä ei nukkua ei mennä töihin. Retoriseen kysymykseen ei ole tapana vastata, joten en vastaa, vaikka tiedän hänen haluavan keskustella. En jaksa enää jauhaa samoja asioita, en halua lukea tekstareista viestejä hänen mielialoistaan ja pyrkimyksistään, en jaksa kiinnostua siitä, mitä joku on sanonut jostain häneen liittyvästä. Kaikkein vähiten haluan kuulla, millaisesta miehestä (jonkun muun mielestä) olen luopumassa. Kyllä minä tiedän, jumalauta. 27 vuoden kokemuksella minä kyllä ihan varmasti tiedän!

Minulla on tälläkin hetkellä paha olo, rinnasta ahdistaa. En usko, että kyseessä on puhtaasti somaattinen oire vaan ennemminkin kehoni reagoi siihen, että jälleen torjun yrityksen tulla syyllistetyksi miehen voinnista ja tuntemuksista. Sitähän hän yritti sanoa, että on vajoamassa takaisin masennukseensa, koskapa minä todellakin nyt ilmoitin vieväni II-hakemuksen käsiteltäväksi. Hänen mukaansa kun kaikki, mitä hän on itsensä hyväksi tehnyt, on johtunut vain toivosta paremmasta tulevaisuudesta yhdessä minun kanssani, uskosta siihen ja pohjattomasta rakkaudesta, joka kestää ikuisesti. Minä nyt sitten olen heittämässä tämän kaiken pois, joten hän sitten masentuu uudelleen. Ja se on minun syyni.

Huomenna alkaa taas työ, parin viikon pätkä vuosilomaa on pidetty. Tulee kiire viikko, kesäduuni tarjoaa pari keikkaa ja talviaikainenkin keikkatyöni käynnistyy. Mukavaa, se tietää rahaa ja rahalla saa vaikka mitä. Vaikka jääkaapin täytettä ja menovettä autoon.

Flow

Kaksi päivää olen tuntenut lentäväni. Heräsin eilen hymyillen ja hymyillen ajelin töihin. Koko parituntisen urakan ajan vain hymyilin ja samaa hymyilyä jatkoin kotimatkalla. Toissapäiväinen iso väläys ja sen jälkeinen ajattelun ja pienempien oivallusten ryöppy teki hyvää, niin hyvää. Tunnen edelleen lentäväni, korkealla lempeiden ilmavirtojen kannattamana.

Olo on samanlainen kuin joskus teininä. Olen rakastunut. Oi, olen niin rakastunut – itseeni ja omaan elämääni. Minua peilistä katsoo se nainen, josta joskus pidin hyvin paljon. Rakastin elämäniloa, tulevaisuudenuskoa, kykyä nähdä harmien ja vaikeuksien yli ja taakse, voimaa kannatella suuria tunteita ja elää ne. Joskus olin hyvin rohkea ja tunsin itseni hyvin vahvaksi, joskus ennen olin kaikkea sitä, mitä olin pienestä pitäen halunnut olla. Joskus ennen minulla oli voimaa olla vapaa, voimaa ottaa vastuu vapaudestani ja voimaa tehdä velvollisuuteni.

Vähitellen se kaikkosi jonnekin ja viime talvena aloin lopulta inhota sitä masentunutta, surullista, väsynyttä, alistunutta, kauhuissaan olevaa henkilöä, joka oli unohtanut, kuinka nousta seisomaan, oikaista ryhti ja katsoa luottavaisesti eteenpäin. Viime talvena olin jo melkein luovuttanut. Olin melkein kuollut,

Kun sitten iltakävelyllä jysähti, aloin elää uudelleen. Ja nyt, nyt rakastan elämääni. Toissapäivästä alkoi eräänlainen ”flow”, asioiden sujuminen kuin leikiten. Eilen olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa, olisin kohdannut sen hymyillen ja rohkeasti – olisin ottanut vastaan kaiken, hoitanut asiat ja ollut tyytyväinen itseeni. No, mitään poikkeuksellista ei tapahtunut, mutta olisin todella, jos. Sama jatkuu.

Olen kantanut sisälläni suurta solmua, joka on ollut tukkeena itse asiassa melkein kaikkeen. En ole tahtonut katsoa sitä ja siksi olen järjestelmällisesti suunnilleen kieltänyt sen olemassaolon. Olen rakentanut ympärilleni häkin, jotta tuo solmu ei saisi vedettyä mukaan kiristyviin onkaloihinsa. Toki olen avannut itselleni uusia polkuja ja avartanut näköalojani, mutta aina on tuo solmu ollut tiellä. Tämä solmu on ollut mukanani vuosia, se on vähitellen kasvanut ja tiukentanut otettaan, kunnes se oli lopullisesti kuristaa minut viime talvena. En toiminut rationaalisesti kieltäessäni sen kokonaan. Minun olisi pitänyt muistaa mummiltani saama ohje, kuinka karkottaa pelottavat möröt ja muut pimeän luomat kauhistavat otukset. Mummi neuvoi kääntymään päin, katsomaan suoraan kohti ja lähestymään sen sijaan, että vain päättömästi juoksee pakoon. Minä en katsonut, minä suljin silmäni ja vain toivoin sen katoavan jonnekin.

Minulla nämä suuret oivallukset ja tärkeät väläykset eivät tule mietinnän tai pohdinnan tuloksena. Ne vain jysähtävät yhtäkkiä ja varoittamatta. Toissapäivänä muutamat ystäväni sanat jäivät soimaan ja ilmeisesti avasivat luukut oivallukselle. Olisin varmasti voinut viettää viikkotolkulla aikaa ja kuluttaa kengänpohjia koirien kanssa, ja vain pyöritellä asioita mielessäni pääsemättä mihinkään. Minulla täytyy välähtää, muuten ei asioihin tule selvyyttä. Iso välähdys avasi solmun ja sen mukana sitten avautui monta pienempää. Helposti, vaivatta, sujuvasti ja kauniisti. Tokihan tämän kesän yksinolo ja rauhoittuminen ovat edesauttaneet asiaa, mutta solmu ei niillä keinoin auennut.

Kerroin eilen ystävälleni, että lennän, että on hyvä mieli ja että olen täynnä energiaa. Aivan totta, päässä pursuaa hurjasti uusia ideoita – sitten kun sen oman kodin saan – pienet pakolliset asiat sujuvat eikä mikään tunnu menevän pieleen. Ystäväni kysyi, mitä olen oikein nappaillut. Elämää, solmutonta elämää, ystäväni!

Nyt alan tosissani odottaa asioiden järjestymistä. Syyskuu on menossa ja sen aikana ratkeaa moni asia. Ensimmäinen viesti, jota odotan on sosiaalitoimiston myönteinen päätös toimeentulotukihakemuukseeni, seuraavaksi Kelan positiivista kannanottoa päivärahoihini. Ja sitten vielä se koti... oma koti.

Keskustelu

Luojan kiitos tervejärkisestä ystävästä, jolla on kanttia sanoa päin naamaa asioita, jotka itse kokee kiusallisina tai vastenmielisinä, ja joita ei millään halua kohdata! Ja ystävästä, joka on ällöttävyyteen asti oikeassa. Arrgh! Olen kiitollinen, että hän on, kuuntelee, väittelee, vastustaa ja osuu naulan kantaan kipeissä asioissa pelkäämättä, että loukkaannun tai suutun.

Mikään ei niin hyvin selvitä asioita tai avaa solmuja kuin keskustelu. Vietin tänään mukavan aamupäivän ystäväni terassilla litkimällä litratolkulla kahvia ja puhumalla. Juttu kulki tietysti avioerooni ja mieheeni. Ystäväni toi esiin monelta eri kannalta, että ehkä en ole vielä valmis eroamaan, enkä toisaalta valmis jatkamaan avioliittoani. Perustelin viivyttelyäni sillä, että ehkä mieheni tarvitsee tukeani päästäkseen oman toipumisensa alkuun, johon ystäväni vastasi nauramalla ääneen. Minun oli pakko myöntää, että lopullisen hakemuksen lähettäminen on kaikesta huolimatta kova paikka.

Ero on, kuten sanotaan, pieni kuolema. Kuoleman kohtaaminen on jotenkin helpompaa juuri sen lopullisuuden vuoksi. Tiedän hyvin kokemuksesta, että kuolema on tuskallinen kokemus viereltä seurattuna, ja menetyksen käsitteleminen ja sureminen ovat pitkiä prosesseja, jotka kirjaimellisesti mullistavat omaa maailmaa. Sitä perusteellisemmin mitä läheisemmän ihmisen kuolema on korjannut. Kuolema katkaisee mahdollisuudet korjata tehtyjä virheitä ja lopettaa kaikki oletukset siitä, mitä vielä voisi olla. Kuolema on täyskäännös ilman, että enää voi katsoa taaksepäin.

Ero on toinen juttu, ei yhtään vähemmän kipeä eikä yhtään pienempi menetys tai kevyemmällä surulla käsiteltävä asia. Erossa se toinen jää olemaan, ei enää rinnalla, mutta olemassa, tavoitettavissa, nähtävissä, koettavissa, kosketettavissa. Vaikka kuinka raastava ja rikkimennyt suhde olisikin, eron jälkeen jää aina mahdollisuus – ja ihmeitä tapahtuu. Vaikka eroon päätyisi syvää vihaa tuntien ja viha jatkaisi elämäänsä eron jälkeenkin, vihan kohde on edelleen olemassa. Viha tai katkeruus ei ole viisasta, mutta ne ovat olemassa. Erossa joutuu käsittelemään samoja teemoja kuin kuoleman tapahtuessa, joutuu väistämättä erittelemään tunteitaan ja järkiperäisesti selvittämään oman toimintansa perusteita.

Keskustelu antoi minulle uutta puhtia panna asioitani jälleen kerran uuteen järjestykseen. Minun on pohdittava ja punnittava avioero vanhanaikaisen ohjelmointitavan mukaisesti: Lähetänkö erohakemuksen? Jos kyllä, niin mitä sitten? Jos en, niin mitä sitten? Jos lähetän, niin muuttuuko elämäni paremmaksi vai huonommaksi? Jos en lähetä, niin …. Ongelman ratkaisu lähtee ongelman jakamisesta pienempiin osiin siten, että jokaiseen mutkaan voi vastata vain kyllä tai ei. Ei välimuotoja. Ystäväni mukaan en voi oikaista missään kohdassa, en voi loikata toimintaan ennen perustelua päätöstä.

Kesken kaiken minulla välähti. On eräs asia, jonka olen säännönmukaisesti lakaissut maton alle, jota olen kieltäytynyt ajattelemasta, jota en ole sanonut itselleni ääneen, koska en ole halunnut sen olevan totta. Se on totta, se istuu syvällä sisimmässäni, murjottaa paikallaan eikä suostu muuttumaan olemattomaksi ja painumaan tiehensä. Oivalsin, että jättämällä sen huomiotta ja olemalla kiinnittämättä siihen mitään huomiota, olen vain ruokkinut ja kasvattanut sitä, juurruttanut sen tiukemmin kiinni. Oivalsin samalla, että sitä päin kääntyminen, sen olemassaolon myöntäminen ja suoraan sille puhumalla en häviä mitään. Siinä ei ole mitään pelättävää, että katsoo sisimpäänsä ja tutkii sitä sen kiusallisimmistakin kohdista. Jos itseä kohtaan pelkää olla rehellinen, kuinka voi olla rehellinen muille.

Keskustelu katkesi hetkeksi, koska pöllämystyin omasta oivalluksestani niin, että hukkasin aiheen. Minua vain rupesi hymyilyttämään. Ystäväni kysyi, mitä tapahtui, mutta en hänellekään kertonut muuta kuin, että minulla välähti. Se oli kuulemma näkynyt päällekin.

Luulen, että tuo oivallus oli iso askel kohti sitä valmistumista, mitä ystäväni peräsi minulta ennen kuin voin lähettää II-hakemuksen. Minun ajattelussani ja omasta mielestäni niin selkeässä logiikassa on ollut iso kauneusvirhe, joka on saanut koko asian ontumaan. Oivallukseni tasapainottaa kuvaa ja kunhan saan sen työstettyä itselleni selväksi, voin uudelleen käsitellä kysymystä erotako-vaiko-eikö-erotako. Päätös sinänsä on jo tehty enkä peräydy siitä, mutta tahdon sen perustelujen olevan yhtä aukottomia ja kaikenkattavia kuin ne perustelut, joilla koko prosessiin lähdin. En tahdo jättää yhtään aukkoa tai reikää, josta epäilys voisi luikerrella mieleeni.

Puhuimme paljosta muustakin, vanhempieni kuolemien jättämästä ja osittain edelleen suremattomasta surusta, työstressistä, koirani loppuunkuluvasta ajasta, ja kesken kaiken pompahti esiin idea. Tai oikeastaan IDEA. Meillä on ystäväni kanssa kummallinen taito vaihtaa puheenaihetta silmänräpäyksessä ja muuttaa keskustelun sävyä tummanpuhuvasta todelliseen ilotulitukseen. Niin nytkin, muutaman minuutin kuluttua olimme jo luoneet uudet urat oman yrityksemme saatua vähintään vienninedistämispalkinnon ja kutsun euroviisuihin. Tai jonnekin.

Hyvä päivä, hyvä keskustelu, hyvä oivallus. Nyt vain toimeen, on paljon pientä tekemistä, eikä mikään niistä tekemisistä ole sitä vetkuttelua, jota ystäväni sanoo minun harrastavan. Kyse ei todellakaan ole vetkuttelusta, vaan sen oikean hyvän ja hedelmällisen mielentilan luomista, jossa kaikki sujuu ja onnistuu. Ensimmäinen teko on ottaa II-hakemus koneelta muistitikulle.

Tapahtumatonta

Tämä tapahtumattomuus on tappavaa. Kaupunki ei osoita minulle asuntoa – en tiedä, miksi. Olen töissäkäyvä – tosin pienipalkkainen ja osa-aikainen, tervejärkinen – siitä on melkein lääkärinlausunto – päihteetön ja pilleritön – verenpainelääkkeitä ei lasketa – kunniallinen ja kiltti ihminen. Tupakoin vain ulkona, en käytä juurikaan alkoholia (tänä vuonna ei pisaraakaan), en harrasta mitään kovaäänistä tai muutenkaan häiritsevää. En ymmärrä. Tässä maailmassa ei voi olla loputtomasti yhtä hyviä asukaskandidaatteja kuin minä, mutta ilmeisesti ne kaikki ovat samassa jonossa minun edelläni. Masentavaa.

Sosiaalityöntekijäni soitti, vihdoinkin. Enhän ole odottanut sitäkään puhelua kuin kaksi ja puoli kuukautta. Vauhtia asiaan ilmeisesti sai se, että jätin toimeentulotukihakemuksen irtaimistovarastoni vuokrista. Lähetin sähköpostin työntekijälle ja kysäisin samalla, miten olisi pieni apu sekä lääkkeisiini että uusiin silmälaseihin. Samaan aikaan tuli tietysti sosiaalitoimistolta lisäselvityspyyntö toimeentulotukihakemukseen. Jäin vähän ihmettelemään, eikö heillä jo ole tiedossa esimerkiksi vireilläoleva avioeroni.

Niin. Se avioero. Kuusi kuukautta on kulunut, toissapäivänä olisin voinut lähettää lopullisen hakemuksen, mutta jätin lähettämättä. Se on kyllä valmiina koneellani vain lähetystä vaille. Miksi? Onko sittenkin vaikeata lopullisesti päästää irti? Onko kuitenkin jossain tunne-elämäni sekamelskassa joku irrallinen ja irrationaalinen rakkauden siemen tallella? Ei. Ei kummastakaan syystä.

Aviomies pommittaa nykyisin päivittäin tekstareilla, joilla hän vakuuttaa suurta rakkauttaan ja kuolematonta haluaan viettää loppuelämänsä minun kanssani. En epäile kumpaakaan, minä vain en halua samoja asioita. Hän kertoo hoitavansa itseään ja selvittelevänsä ammattiauttajien kanssa niitä solmuja, jotka veivät hänet siihen itsetuhoiseen juomiskierteeseen, joka johti tähän. Hän sanoo tekevänsä sen kaiken vain minun takiani ja minun olemassaoloni olevan hänen paras ja ainoa motivaattorinsa parantumisen ohdakkeisella polulla.

Ei se noin mene, mutta hänen on oivallettava se ihan itse. Olen tapaillut häntä muutaman kerran ja hänessä alkaa jälleen näkyä pilkahduksia siitä ihastuttavasta miehestä, joka hän joskus oli. Ehkä sillä on vaikutusta, että hänen täytyy vastaanottokodissa majaillakseen puhaltaa puhtaat nollat aamuin illoin. Jostain syystä en jaksa iloita siitä, että tässäkin suhteessa olen ollut oikeassa – juominen pilasi miehen ja raitistuminen tekee hyvää. Hän ei ikinä toivu entiselleen, jos hän pitää minua jonakin päämääränä tai palkintona taistelustaan. Hänen on otettava itsensä ja oma hyvinvointinsa ykköseksi listalleen ja pudotettava minut jonnekin muualle. Pojankin takia tervehtyminen on tärkeämpää kuin menetetty parisuhde. Se parisuhde on mennyttä, se ei enää palaa, vaikka vähän viivyttäisinkin avioeroa.

Mutta jos hänelle potkii lisävauhtia se, että hän yrittää saada toivottomaksi tietämänsä suhteen uudelleen toimimaan, miksi en sitä hänelle soisi. Minulta se ei ole pois, hänelle siitä voi olla iso apu, ainakin aluksi. Paluuta ei ole, sen hän tietää. Ja toivottavasti myös sisimmässään ymmärtää. Toisaalta olen ehkä yrittämässä jotain täysin mahdotonta eli saada avioliiton päättymään ystävyyteen. En tiedä, tuleeko siitä mitään, tuskin.

Olen jo muutamaan otteeseen epämääräisesti viitannut suunnitelmiin tulevaisuuteni varalle. En aio vieläkään avata näitä suunnitelmia sen enempää, kerron vain, että niiden toteutuminen viivästyy vielä ainakin kuukauden. (Kun se aika on, tämä blogi luultavasti repeää isoista kirjaimista, pitkistä selostuksista ja sekavista tekemisistä.) Kerroin ystävilleni, että joudun vielä kuukauden verran lainaamaan heidän sohvaansa. Vastaus oli se, että he vuokrasivat minulle oman parkkipaikan. Ei tarvinnut sanoa sen enempää. Voin olla rauhassa.

Minulla on jälleen suuri suru tulossa. Vanha rakas koirani on kärsinyt helteistä niin pahasti, että aivan lähiaikoina joudun tekemään päätöksen, joka särkee sydämeni. Tyttöseni kävelee vaikeasti, väsähtää pienestäkin ulkoilusta, ei jaksa oikein syödä eikä leikkiä. Se on niin dementoitunut, ettei aina tunnista nimeään tai ymmärrä, mitä vesikupilla pitäisi tehdä. Se on parina yönä valittanut unissaan, mutta ei ole herännyt tönäisyyn. Nyt kun säät suosivat paremmin sydänvikaisia vanhuksia, tyttöseni yrittää vähän piristyä. Se on muutaman kerran houkutellut toisen koirani leikkiin, mutta sitten hengästynyt ja paneutunut nukkumaan. Yli kolmentoista vuoden uskollinen ystävyys on tulossa päätökseen, viimeistään silloin, kun tulevaisuuden viritelmäni alkavat laueta. Nyt vietän aikaani sen kanssa, rapsuttelen ja paijailen, juttelen mukavia ja vain rakastan sitä.

Ja odotan, että jotain tapahtuisi, että aika kuluisi, että kuukausi hujahtaisi ohi. Että pääsisin kotiin. Omaan kotiin.

Syksyä kohti

Viikkojen kuluessa alkaa kärsimättömyys kasvaa. Minulla ei sinänsä ole mitään hätää, voin olla ja asua ja viihtyä ja tehdä töitäni, eikä minulla ole ulkoista kiirettä muuttaa täältä pois. Silti oleminen toisen kodissa ja oma varsin kapea elämiseni alkaa käydä hermoille. Malttaminen ja odottaminen eivät ole vahvimpia puoliani, mutta toisaalta tämä kesä pakollisena paikallaan pysymisenä on ollut hyvää harjoitusta ja luonnetta kasvattava kokemus. Oikeasti on pakko etsiä hopeareunusta tästäkin asunnottomuuden, kodittomuuden pilvestä. Jos tämä vielä pitkään jatkuu, minusta tulee rauhallisen (?) odottamisen mestari.

Jossain vaiheessa muutto tulee eteen, väistämättä. Täältä ei ole paljoa muutettavaa, pari ikea-kassillista vaatetta, pyykkikorillinen kirppareilta mukaan tarttunutta tavaraa uuteen kotiini, alennusmyynnistä ostettu pikkuriikkinen laatikosto alusvaatteille, ompelukone ja kesän aikana perimäni pieni kirjoituspöytä, joka on todellinen tilaihme. Tavarat mahtuvat pieneen autooni, mutta koirat täytyy viedä jonnekin siksi aikaa. Eiköhän se onnistu toiselle ystävälleni, jossa on myös koira leikkikaveriksi. Pääni pursuaa suunnitelmia ja pakollinen toimettomuus raivostuttaa. Toisaalta moni suunnitelma on muuttunut ja järkeistynyt, kun olen kelaillut eri vaihtoehtoja paremman tekemisen puutteessa.

Niin ihana asia, kuin omaan kotiin muuttaminen onkin, sillä on oma hieman pelottava varjonsa. Vanhempi koirani, yli 14-vuotias dementoitunut ja harmaantunut rakkaani, on vieläkin aivan sekaisin uudesta ympäristöstä. Se on asettunut olemaan, koska toinen koirani ja minä olemme suurimman osan aikaa paikalla. Sillä on oltava koko ajan vähintään näköyhteys toiseen meistä, mieluiten kosketus. Vanhaan päähän ei enää mahdu muuta kuin me vakituisen elinkumppanit, meistä se hakee turvaa. Jos minä ja nuorempi koira olemme pihalla kun vanha neiti herää uniltaan, se aloittaa vinkunalla etsimisen. Kuinka se tulee sopeutumaan jälleen uuteen kotiin? Kuinka sen kalkkeutuneisiin aivoihin saa mahtumaan ajatuksen, että täällä ollaan ja tänne jäädään? Että tämä on myös sen koti ihan siinä kuin minun ja nuoremman koltiaisenkin? Sen huonossa kunnossa oleva sydän voi olla todella kovilla ja aikaa kotiutumiseen tulee kulumaan paljon. Toivottavasti sen jäljellä oleva aika riittää.

Viikot ovat vierineet niin, että toisinaan olen kadottanut ajantajun ja päivät. Kalenterista huomaan, että oho, toissapäivänä piti tehdä tuo ja tämän tekeminen onkin jo huomenna. Puhelin hälyttää kovaan ääneen, kun jokin pakkojuttu lähestyy. Aika oli tulla juhannuksen jälkeen pitkäksi, kun keikkatyö loppui. Onneksi sain kaivettua esiin vanhan rakkaan harrastukseni, käsityöt. Ostin halvimman mahdollisen ompelukoneen ja pengoin kangaskaupan tilkkulaarin mullin mallin. Netistä on löytynyt vaikka mitä jännää ja aika alkoi kulua nopeammin. Oman käden jälki on terapeuttista katsottavaa, omien taitojen elvyttäminen ja mielikuvituksen hedelmien siirtäminen kankaaseen on särkevää mieltä lääkitsevää ja eheyttävää. Pikkusia tarvikkeita, patalappuja, neulatyynyjä, kauppakasseja, kenkäpusseja tarvitsee aina. Niitä olen väkertänyt niin, että kavereillekin riittää. Miksei pari patakintaita konkreettiseksi kiitokseksi tulevasta muuttoavusta?

Tänään on tiistai. Tiedän sen varmasti siitä, että kolkutteleva omatuntoni näiden kirjoitusten suhteen on ihan hiljaa. Vaihteeksi. Huomenna menen elvyttämään vanhaa ammattitaitoani, jotta vihdoin voin ottaa vastaan jo kesän alussa tarjotun työpaikan. Se tulee kummasti avittamaan taloudellista selviytymistäni, samoin toinen keikkatyöni, joka käynnistyy syksyn tullen. Minulla ei ole mitään hätää, eikä tule olemaankaan, kunhan vain pidän itsestäni huolta. Miksi en pitäisi? Uusi elämä alkamassa, uusia haasteita ja kesän aikana kerättyä tervettä järkeä ja hyvää jaksamista. Aika kuluu ja jokainen päivä on nyt minun edukseni.

Maanpaossa

Kutsun tätä aikaa, minkä vietän ystävieni olohuoneessa vieraspatjalla, maanpakolaisuudeksi. Monella tavalla voin samaistua ihmisiin, joilla ei ole omaa kotia, ei kotimaata, ei tarkkaa tietoa omasta turvastaan, ei osoitetta, jota voi sanoa omakseen. Ei välttämättä mitään omaa. Minulla sentään on omaa, tosin ei paljoa käytössäni, mutta jotain täällä ”vieraalla maallakin”. Minulla on koirat, kaksi ihanaa karvaista olentoa, joille minä olen maailmankaikkeuden keskipiste. Niiden katseet, niiden tarve olla lähelläni ja niiden vilpitön ilo jokaisella tapaamisella on kuin kaiku tärkeästä sanasta – koti. Muuten olen melko irrallani, ajelehdin mukavasti autolla työn ja vieraspatjan väliä, tai kuljeskelen kavereiden luona tai ajelen ihan huvikseni rannalle uittamaan ja juoksuttamaan koiria.

Lääkäri on joka kerran käydessäni ehdottanut sairaslomalle jääntiä, koska verenpainelukemani ovat aika hirmuiset ja olkapääni kiukuttelee koko ajan vähän pahemmin. En halua lomalle, tahdon, että minulla on edes jokin järjestys elämässäni, joitakin pakkoja ja aikatauluja, jokin kiinnekohta. Sairasloma olisi tässä kohtaa pahinta mahdollista.

Olen jo aikaisemmin maininnut suunnitelmista syksylle, ja ne alkavat näyttää jotensakin toteuttamiskelpoisilta. En kerro tarkemmin ennen kuin suunnitelmat ovat niin sanotusti betonissa. Nyt on kyse enää muutamasta viikosta, ei enää epämääräisestä ajasta ”sitten joskus kun saan oman asunnon”. Tulen saamaan oman, ei asuntoa, vaan kodin. Kunhan vain aikaa kuluu vielä hetki ja kunhan muutamat asiat järjestyvät. Järjestyminen ei ole minusta riippuvaista eikä sen tiellä enää näytä olevan esteitä. Kunhan vain malttaisin ja onhan se maltettava, koska asioita en voi nopeuttaa.

Koti on tärkeämpi asia kuin ikinä uskoinkaan. Talvella, kun tajusin, että häätö tulee, minulta todellakin katosi maa jalkojen alta. Vanhempieni kuollessa muutama vuosi sitten tunsin seisovani rotkon reunalla ilman, että kukaan seisoi takanani. Siellä oli vain suunnaton musta syvyys, jonne olisin voinut pudota. Ymmärsin, että tämä haara sukuani ja perhettäni on nyt minun varassani, ei ollut enää ketään minusta taaksepäin seuraavaa. Minä olin se taaksepäin viimeinen lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Hienosti tai juhlavasti sanoen perinteiden ja muistojen taakka laskeutui kokonaan minun harteilleni, en voinut enää delegoida sitä kenellekään. Onneksi lapseni eivät ole kovasti museoituneita, he elävät tätä päivää toki kantaen mukanaan kaikkea sitä hyvää ja vahvaa, jota ovat saaneet isovanhemmiltaan. Minun pitäisi olla se hyvän ja vahvan, pitkäkestoisen perhetarinan kertoja heidän lapsilleen. Se tuntui silloin suurelta taakalta, joka kallisti minua kohti mustaa rotkoa. Nyt se on helpottanut ja tilalle on tullut pieni hihittelevä matriarkan poikanen. En tiedä, ehkä sen kuuluukin mennä näin, kun aikuisena menettää vanhempansa.

Kotini on ollut minun turvasatamani. Se oli sitä vielä silloinkin, kun jouduimme muuttamaan miehen nimiin vuokrattuun kaksioon pois rivitalosta ja sen ihanan aurinkoiselta pihalta. Koti on se paikka, jossa voin seisoa vaikka alasti päälläni ja ihmetellä, kuinka tiskivuori kasvaa ylösalaisin ja puhallella villakoiria takaisin sänkyjen alle. Kotini on linnani, se on totta, olkoon se koti kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Minun linnani, jonne voin telkeytyä ja kuvitella, ettei pahaa maailmaa olekaan. Paitsi että koti on tietty paikka, se on myös tunnelma ja mahdollisuus. Tunnelma tulee tutuista, rakkaista esineistä, joita voin koskettaa. Se syntyy kirjakaapista, jonka alahyllyllä on aina ollut ja tulee koko elinikäni olemaan muutama äitini isän vanha kirja ja jonka sivukaappien hienoja lasiovia olen pienestä pitäen oppinut varomaan. Se syntyy omasta Mörkö-mukistani, koska siitä kahvi maistuu kaikkein parhaimmalta. Se syntyy yltiöromanttisista ruusulakanoistani, joita olen käyttänyt vain erittäin tärkeinä öinä. Mahdollisuus avautuu sen myötä, että voin avata oveni ja ottaa ystäväni vastaan ja osoittaa vieraanvaraisuutta. Ja siitä, että oman kotini suojiin voin aina ottaa lapseni ja läheiseni, jotka suojaa tarvitsevat. Mahdollisuus antaa omastani ja samalla saada hyvän tunteen siitä, että voin antaa.

Kun tiesin, että koti menisi alta enkä voisi mitenkään sitä estää, luulin todellakin elämäni päättyvän siihen. Minulta menisi jotain niin perustärkeätä, ettei eläminen enää tuntunut mahdolliselta. Koti oli kirjaimellisesti paikka, johon mahtuivat omat jalanjälkeni ja jossa niiden kuuluisi olla. Minulta ei järkkynyt vain perusturvallisuus tai sosiaalinen status – minulta hävisi maa jalkojen alta ja tunsin syöksyväni siihen mustaan syvyyteen, jossa ei enää edes isä tai äiti olisi ottamassa koppia. Ei ollut ketään eikä mitään. Vain huikea tyhjyys.

Ihmisenä olen sen verran sosiaalinen eläin, että tunsin kotini menettämisen myötä kadottavani myös yhteydenpidon ystäviini. Niin ei onneksi käynyt, mutta yhteydenpito kyllä muutti muotoaan. Enimmäkseen juttelen facebookissa tai tapaan ystäviä kahviloissa tai kävelyillä. Syynä on tietysti myös se, että tämä vieraspatjani on monen kymmenen kilometrin päässä entisistä kotinurkistani. Ja se, että vaikka tämä on koti, tämä ei ole minun kotini enkä niin ollen voi kutsua ketään kylään. En kutsu omia ystäviäni vieraaseen kotiin.

Nyt minua ei saa ymmärtää väärin. Minulla ei ole pienintäkään valittamista tästä koko kesän kestäneestä maanpakolaisuudesta, päinvastoin. Minulla on ollut hieno kesä, koska tämä irrallisuus ja kaukanaoleminen ovat avanneet minulle aivan uusia tapoja ajatella asioita. Olen oppinut arvostamaan ennen niin itsestään selviä asioita, olen joutunut pohtimaan tavallista arkipäivää ilman valmiita tai totuttuja malleja. Olen alkanut rauhoittua ja huomata, ettei elämä loppunutkaan. Se vain muuttaa muotoaan ja jatkaa kukoistustaan. Niin minäkin. Kai. Toivottavasti. Viimeistään syksyllä.

Olipa kerran tosisatu

Olipa kerran kesä, sellainen hyvä vanhanaikainen kunnon kesä, jolloin aurinko paistoi joka päivä ja sade tuli yöllä tehdäkseen jokaisen aamun raikkaaksi ja vehreäksi. Oli äiti ja oli tytär, kummallakin syntymäpäivä kesällä, äidillä vähän yli neljäskymmenes, tytöllä kolmastoista. Oli ihana kesä, ainoa laatuaan.

Noihin aikoihin koulut loppuivat aina toukokuun lopussa. Tänä vuonna kevätjuhla oli tavallista juhlallisempi, sillä äiti ja tyttö olivat muuttamassa pikkukaupunkiin. Äiti oli saanut uuden työpaikan, pienemmän palkan, mutta ison työsuhdeasunnon. Oma koti oli vuokrattu pois ja muuttokuorma oli valmiina koulun pihalla odottamassa tyttöä ja yli yhdeksän keskiarvoista todistusta. Äiti odotteli muuttoauton luona koiran kanssa.

Matka meni ahtaasti mutta hauskasti ja pian auto kaartoikin uuden kotitalon eteen. Äiti kävi hakemassa avaimet asuntoon konttorilta, jossa häntä odotti kutsu uuden johtajansa luokse. Tyttö tanssahteli edestakaisin koiran kanssa, kurkisteli nurkan taakse, etsi katseellaan ikäisiään lapsia, katsoi kauppojen ikkunoista sisään ja päätti viihtyä hyvin. Muuttokuorma olisi pian purettu, koska uusi koti olisi valmiiksi kalustettu, vain henkilökohtaiset tavarat muuttivat mukana.

Äiti palasi johtajan luota ilman avaimia. Hänen ilmeensä oli hyvin vakava, kun hän kiipesi autoon ja kehotti ajamaan takaisin. Johtaja oli mitään syytä ilmoittamatta purkanut vasta tehdyn työsopimuksen, kirjoittanut shekin kuukauden palkalle ja toivottanut hyvää kesän jatkoa. Tyttö tunsi valtavan pettymyksen nousevan kyynelinä, mutta ponnisteli ollakseen näyttämättä tunteitaan. Äitikään ei itkenyt, oli vain aivan kivettynyt koko matkan takaisin isoon kaupunkiin. Tällä kertaa vain ei ollut osoitetta eikä kotia, johon palata.

Ajettiin vanhojen ystävien luokse ja tyttö odotti kiltisti autossa sen aikaa, kun äiti kävi selvittämässä tilannetta. Pian ystäväperheen tytär tulikin ulos koiran kanssa ja tytöt lähtivät yhdessä kävelylle. Kun he palasivat, ei muuttoautoa enää näkynyt. Tavarat oli kannettu ystävien luokse ja olohuoneen sohva vedetty valmiiksi auki, jotta siitä saisi vieraspedin. Perhe oli lähdössä kuukaudeksi maalle ja he jättivät mielellään kotinsa tytön ja äidin suojaksi.

Seuraavana aamuna perheen lähdettyä äiti ja tytär kävelivät entiseen kotiinsa ja juttelivat sinne juuri muuttaneen pariskunnan kanssa. Äiti selitti tilanteen ja tehty vuokrasopimus purettiin saman tien siten, että parikunta muuttaisi viimeistään viikkoa ennen koulujen alkua. Edessä oli kesä ystäväperheen kodissa. Äiti laski rahansa ja totesi, että kuukauden palkalla olisi elettävä kunnes uusi työpaikka löytyisi. Sitä taas ei oikein voinut edes etsiä ilman omaa kotia, jonne taas pääsisi vasta syksyn alussa.

Jos äitiä pelottikin tuleva kesä, hän ei sitä näyttänyt. Tyttö ei ehkä aivan ymmärtänyt tilannetta, mutta toki sen, että edessä oli poikkeuksellinen aika, joka vaatisi häneltäkin paljon. Ei tulisi olemaan rahaa jäätelöön eikä uimalapäiviin, ei tivoliin eikä herkutteluun torilla. Koska äitiä ei pelottanut, vaikka tyttö tiesi, että pelotti kuitenkin, päätti tyttö, ettei häntäkään arveluttaisi eikä hän tulisi kertaakaan koko kesän aikana pyytämään mitään eikä kiukuttelemaan, jos jäisi jotain vaille. Tyttö sanoi sen äidilleen ja äiti vastasi, että siinä tapauksessa heillä ei tulisi olemaan mitään hätää vaan he tulisivat viettämään hienon ja hauskan kesän kaksistaan.

Niin kauan kuin rahaa riitti, he ajelivat raitiovaunuilla ympäri kaupunkia, söivät säästäväisesti mutta hyvin ja viettivät paljon aikaa kävellen pitkin rantoja tai vain lojumalla uimarannoilla. Toisinaan he kävivät tytön isovanhempien luona, jossa vanha isoisä joka kerta raivosi äidille, että tämän pitäisi haastaa johtaja oikeuteen ja vaatia suuria korvauksia turhasta muutosta ja muista kuluista ja vaikeuksista, joita tilanne aiheutti. Äiti kuunteli, mutta päätti kuitenkin olla riitelemättä. Lakimiehenä isoisä laati toinen toistaan kipakampia haasteita, mutta äiti ei suostunut laittamaan nimeään niiden alle. Tyttö oli hiljaa ylpeä äidistään ja päätti entistä tiukemmin olla valittamatta mistään, mitä kesän aikana tapahtuisi. Isoäiti päivitteli monisanaisesti ja kattoi ruokapöytään ylimääräiset lautaset. Koirallekin löytyi aina vatsan täytettä, vaikka koira isovanhempien mielestä olikin aivan turha rasite.

Ennen pitkää tuli päivä, jolloin rahaa ei enää riittänyt bussilippuun eikä kunnolliseen ruokaan. Äiti ja tyttö tiesivät, että isoäidillä olisi kaksi paikkaa vapaana ruokapöydässä eikä päivällinen loppuisi kesken. He päättivät kävellä. Mikäs siinä, auringonpaisteessa kiireettä jalkaa toisen eteen koko kymmenen kilometrin matkan kaupungin läpi. Koira nautiskeli pitkästä kävelystä ja juttelu syveni keskusteluksi. Äiti ja tytär tulivat lähelle toisiaan, enemmän kuin vain äiti ja tytär. Kun vatsat olivat täynnä ja kahvit juotu, ja jälleen kerran äiti oli kieltänyt isoisää aloittamasta oikeusjuttua, lähtivät he paluumatkalle. He kävelivät hieman toista tietä, koira sai uusia hajuja nuuskittavakseen. Kävelyihin kului useita tunteja päivässä, mutta niiden aikana ehti hyvin puhua asiat halki, koskivat ne sitten koulua, politiikkaa, uskontoa, työtä, tulevaisuutta tai ihan mitä tahansa. Äiti puhui tytölleen kuin aikuiselle ja pian tyttö kiipesi samalle tasolle, eikä keskustelu enää vajonnut pikkulapselle lepertelyyn. Eikä vajonnut enää koskaan sen kesän jälkeen.

Isoäiti tiesi, että hänen luokseen tultiin syömään, koska rahaa ruokaan ei ollut, ja että äiti ja tytär kulkivat kävellen. Eräänä päivänä hän kysyi äidiltä suoraan, kävelivätkö he huvin vuoksi vai siksi, että rahaa ei ollut. Äiti vastasi, että kumpikin syy oli totta. Isoäiti tarjoutui lainaamaan rahaa, ainakin bussimatkoja varten. Äiti kiitti, mutta sanoi lapsilisäpäivän tulevan pian ja heidän kyllä selviävän siihen asti, jos he vain voisivat käydä päivittäin syömässä. Isoäiti vaati lupauksen, että äiti ei päästäisi tilannetta aivan pennittömyyteen asti vaan puhuisi sitä ennen. Äiti lupasi.

Helteisenä heinäkuun päivänä äiti ja tyttö päättivät viettää tytön syntymäpäivää jälleen uimarannalla. He kävelivät siltaa pitkin saareen ja vaihtoivat uimapuvut päälleen pensaiden suojassa. Koira jäi sinne läähättämään kun äiti ja tytär oikaisivat hiekalle nautiskelemaan. He miettivät pitkään, voisivatko kuluttaa viimeiset markat synttärijäätelöihin, mutta kumpikaan ei viitsinyt lähteä kioskille. Noina vuosina oli vielä kuljeskelevia kauppiaita, jotka tulivat myymään tavaroitaan melkein mihin vain. Tuolle rannalle tuli sinä päivänä siististi pukuun pukeutunut mies, jolla oli solmio niin tiukalla, että mies näytti tukehtuvan. Miehen salkussa oli nippu esitteitä erilaisista kirjasarjoista, tietosanakirjoista, kotimaan kuvateoksista ja kuuluisien kirjailijoiden kootuista teoksista. Mies pysähtyi äidin ja tyttären viereen, esitteli itsensä ja kysyi, olisivatko he ehkä kiinnostuneita tutustumaan näihin tuotteisiin. Äiti nousi istumaan ja kysyi tyttäreltään, haluaisiko tämä ehkä kirjan syntymäpäivälahjaksi. Tai ehkä kokonaisen kirjasarjan. Aikansa esitteitä selattuaan tyttö valitsi Shakespearen kootut teokset, 11 osaa nahkakansissa. Äiti teki tilauksen.

Illalla heitä odotti ystäväperhe, jonka loma oli loppunut ja joka oli palannut maalta takaisin kaupunkiin. Pari päivää elettiin yhdessä, mutta oli ilmeistä, että tilaa oli liian vähän ja että äidin ja tyttären oli lähdettävä. He muuttivat parin korttelin päähän toisen tuttavapariskunnan kotiin näiden ulkomaanmatkan ajaksi. Oleminen oli aikaista hankalampaa, koska asumisen vastineeksi heidän tuli huolehtia kolmesta kissasta, joista jokainen inhosi koiraa. Äiti, tytär ja koira viettivät entistä enemmän aikaa ulkona, jotta kissat saisivat rauhassa hallita kotiaan. Heidän kotinsahan se oli.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin oma koti oli jälleen tyhjä väliaikaisista asukkaistaan. Äiti ja tytär muuttivat takaisin kotiin, istuivat koko illan lattialla kynttilän valossa ja kertasivat kesää. Sitten laitettiin koti entiselleen ja tyttö kaivoi pahvilaatikosta koulutarvikkeensa. Hänellä oli edessään paluu entiseen kouluunsa, minne hän tosiasiassa meni hyvin mielellään. Äiti kävi joka aamu lainaamassa naapurilta sanomalehden ja ryhtyi tarmokkaasti etsimään työtä. Ennen kuin sopiva paikka löytyi, hän sai puhelun entisen työpaikkansa toimitusjohtajan sihteeriltä. Tämä oli jättämässä paikkansa ja toimitusjohtaja oli käskenyt kysyä, josko äiti olisi halukas tulemaan takaisin uuteen tehtävään ja paremmalla palkalla. Äiti oli halukas ja aloitti työt samana päivänä kuin tytär meni kouluun.

Koira ei viihtynyt yksin, vaikka olikin taas tutussa paikassa. Se istui päivät ovella ja vinkui surullisena, kunnes joku tuli oven taakse ja jutteli hetken postiluukun kautta. Eräänä päivänä alakerrassa asuva iäkäs täti pysäytti tytön tämän tullessa koulusta ja ilmoitti, ettei hän enää sietänyt koiran vinkumista. Koira oli tuotava hänelle aamu-ulkoilun jälkeen, jotta hänelläkin olisi seuraa ja syy lähteä ulos liikkumaan. Kaikki olivat tyytyväisiä, ehkä enimmin koira, joka yksinäisen tädin makupalojen seurauksena piankin lihoi.

Kesän aikana tyttö oppi olemaan valittamatta, olemaan kärsivällinen ja olemaan iloinen niistä asioista, jotka olivat käden ulottuvilla kunhan niitä vain älyäisi katsoa. Äiti oppi luottamaan tyttäreensä ja oppi luottamaan itseensä. Hän oppi olemaan pelkäämättä tulevaisuutta ja ymmärsi, että huolimatta aikuisista keskusteluista tyttären kanssa äitiys oli kuitenkin enemmän kuin ystävyys. Hän kysyi tyttäreltään, oliko tämä tuntenut turvattomuutta tai pelkoa kesän aikana, ja tytär oli vastannut hymyillen, että ei. Hän tiesi tyttären puhuvan totta.

….........

Minulla oli hieno äiti, eikö!

Paskapuhetta

Luottamuksen ja ystävyyden rapauttaminen on loppujen lopuksi kovin helppoa. Annan esimerkin eilisillalta ja tältä aamulta. Mieheni keskustelutavassa tämä ei ole mitenkään uusi asia, joten sen ei olisi pitänyt yllättää. Ei se yllättänytkään, mutta satutti samalla tavoin kuin ennenkin.

Eilen illalla mieheni kertoi tavanneensa peräti kolme entistä naapuriamme, naispuolisia kaikki, jotka ovat seuranneet tätä blogia. Mies kertoi näiden ihmetelleen minun miestä parjaavaa kirjoitteluani ja yksi heistä oli sanonut suoraan minun valehtelevan. Mies kertoi puolustaneensa minua ja sanoneensa, että minä vain päästelen blogilla höyryjä. Lisäsulkaa hattuunsa mies haki panottamalla sitä, että hän itse ei ole lukenut blogiani. Vastasin miehelle, että blogissa on olemassa kommenttikenttä, johon voi halutessaan nimettömänäkin jättää viestin minulle.

Minulta meni yö pipariksi pohtiessani tätä ihmeellistä höttöä, jota mies tarjoilee minulle. Luottamusta ei moinen tiedottaminen lisää, päinvastoin. Tietenkin on hyvä, että tiedän blogiani luettavan ja mielelläni otan vastaan kommentteja ja mielipiteitä. Eräs syy siihen, että kirjoitan, on se, että haluankin herättää keskustelua ja haluan kertoa tätä tarinaa heille, joilla ehkä on samanlaisia kokemuksia. Ehkä voin jopa hieman kannustaa niitä naisia – ja miksei tietysti miehiäkin – joilla ei omasta puolestaan ole riittävästi voimia tai keinoja parantaa omaa oloaan. Tämä kuulostaa tietysti erittäin omahyväiseltä ja tekopyhältä, mutta olen saanut kommentteja, joiden mukaan näin on tapahtunut. Jos edes joku kokee jonkinlaista kohtalonyhteyttä kanssani ja tuntee saavansa edes pientä lohtua, olen tyytyväinen. Yhtä lailla olen tyytyväinen, jos joku kritisoi ajatuksiani ja tuntemusteni erittelyä, koska kritiikin ja eriävien mielipiteiden kautta syntyy aina uutta. Keskustelu on mielestäni paras tapa viedä asioita eteenpäin ja avata uusia näkökulmia. Ihan niin vilkasta ei keskustelu ja kommentointi ole ollut, kuin olen toivonut, mutta on siihen syynä sekin, että kesän aikana olen laiskistunut kirjoittamaan. Oma virheeni.

Mies on viime aikoina ollut hyvin aktiivinen minun suuntaani. Hän sanoo tekevänsä suurta täyskäännöstä elämässään ja nyt ymmärtävänsä kaikki ne virheet, jotka sotkivat yhteisen taipaleemme. Hän sanoo rakastavansa minua ja toivoo kovasti, että en kolmen viikon kuluttua (enää kolme viikkoa jäljellä kuudesta kuukaudesta!!!) hakisi lopullista avioeroa. Hänen mielestään avioero tarkoittaa myös ihmissuhteen loppua, vaikka olen sanonut, että aina tulemme olemaan poikamme kautta sidoksissa toisiimme. Uskon kyllä hänen rakastavan minua sen ohella, että hän tarvitsee minua. Asiassa on vain se iso mutta, että kovasti kaipaamani suoraan puhuminen ei vieläkään onnistu. Ei oikein onnistu minultakaan, vaikka niin haluaisin. Minun on jostain syystä hempompi kirjoittaa kuin sanoa päin naamaa. Ehkä kirjoittaessa tulee harkinneeksi tarkemmin eikä syyttä suotta loukanneeksi enemmän kuin on pakko. En halua loukata, en halua edes olla epäkohtelias, mutta tiedän, että tulistuessani suustani pääse sellaisia sammakoita, joita en mitenkään saa takaisin. Eikä minulta nyt riitä energiaa anteeksipyyntöihin, jotka voin välttää.

Olen jäänyt siihen käsitykseen, että naapurustoomme minulle jäi ystäviä. Olen tapaillut joitakuita heistä muuttomme jälkeen, istunut iltaa ja ulkoiluttanut koiria. Samalla on juteltu ja kertoiltu kuulumisia, olen kertonut blogistani ja sanonut, että sieltä voi lukea enemmän, kun en ole jaksanut alkaa selittää ikäviä asioita. On ollut hauskempaa vain rupatella ja viettää yhteistä aikaa. Mieheni eilisiltainen viesti laski ison varjon tämän kaiken päälle, luottamus ja iloisuus entisistä naapureista katosi. En ehdottomasti pidä miestäni minään totuuden torvena, liian monta kertaa on totuus ollut toisenlainen kuin miksi mies on sen kuvannut. Liioittelu ja maalailu sopii politiikkaan, mutta ei rehelliseen keskusteluun puolisoitten välillä. Jälleenkään en tiedä, kuinka paljon miehen puheissa on totta, montako entistä naapuria hän on tavannut ja mitä hän on heiltä kuullut ja mitä vastannut. Vai onko hän tavannut ketään heistä.

En halua ajatella pahaa ystävistäni. Siksi tekstasin aamulla miehelle, että hänen tapansa kertoilla epämääräisesti vihjaillen ja ilman nimiä, on äärimmäisen inhottava ja herättää epäluottamusta koko entistä naapurustoa kohtaan. Pahimmillaan se johtaa siihen, että herännyt epäluulo rikkoo sellaisenkin ystävyyden, joka on ollut aitoa ja vilpitöntä. Miehen vastaus oli odotettu: Hän vaikenee nimistä koska asianomaiset ovat sitä itse pyytäneet. Ja että hän oli pitkään harkinnut, kertooko asiasta ollenkaan minulle. Toisin sanoen hän kertoo minulle jonkun sanoneen jotakin, mutta alkuperäisellä sanojalla ei itsellään ole ns. munaa sanoa minulle suoraan mitä ajattelee, hän siis juoruaa ja levittää jonkun sanomisia ja samalla suojelee sanojaa. Miten tähän tulisi suhtautua? Mitä minun pitää ajatella nk. ystävistäni, jotka puhuvat minulle yhtä ja miehelle toista? Mistä minä tiedän, kehen ystävääni voin jatkossakin luottaa ja kenelle voin jutella ilman, että mietin onko juuri hän se, joka väittää minun valehtelevan? Tai onko sellaista henkilöä ylipäänsä olemassakaan? Kuten sanottu, olen saanut miehen kiinni selkeistä sepitteistä aikaisemminkin.

En kovin paljoa välitä siitä, mitä minusta ajatellaan, mutta haluan tietää sen. En halua luottaa sellaisiin, jotka ovat valmiita puukottamaan minua selkään ja käyttämään kertomiani asioita minua vastaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku on eri mieltä kanssani tai jos joku ei pidä ajatuksistani tai käyttäytymisestäni. En halua suhtautua epäillen jokaiseen, en halua sekoittaa ystäviäni ”vihollisiini”. Jälkimmäisistä selviän välttämällä heitä ja olemalla välittämättä heistä, jos ei avoin dialogi onnistu. Tämä ei kerro kovin paljoa hyvästä itsetunnostani, mutta se on tärkeä askel kohti sitä. Minulla on omat tapani ja oma tieni, jolla haparoin eteenpäin, eikä arvostelu tai pahat puheet niitä kovasti horjuta. Samalla tavoin yritän parhaani mukaan sallia toisten elää omaa elämäänsä omalla tavallaan. Juoruilu ja selkeiden epätotuuksien levittäminen on juuri sitä höttöä, josta olen aina halunnut päästä eroon. Ja kaikkein pahinta on valheiden laittaminen jonkun toisen suuhun.

Mies ei todellakaan saa minulta kiitosta tästä episodista. Nimettömänä pysyminen on sellaista puskista huutelua, että se on alapuolella kaiken arvostelun eikä mitenkään hyväksi kenellekään. Lisään tämän tapahtuman ja nuo viestit siihen jonoon, jossa jo ovat ne paskapuheet, joilla mies onnistui sotkemaan tyttäreni ja äitinsä välit muutama vuosi sitten. Silloin kyse oli tekstiviesteistä, joita tyttäreni muka oli lähettänyt, mutta jotka hän oli ”poistanut” puhelimestaan. Kummallisia, pahantahtoisia ja valheellisia väitteitä, joiden todistusaineisto on poistettu. Mitä arvoa niillä on? Ei mitään, silkkaa sontaa. Samaa sontaa on tämä yritys horjuttaa minua, rohkeuttani kirjoittaa ja kerätä palasiani rakentaakseni uutta elämää. Ei onnistu.

Rakastamisesta

Kuinkahan paljon on kirjoitettu rakastamisesta ja rakastamisen vaikeudesta? Ihan varmasti hyvin paljon, yhtä varmasti paljon asiaa ja paljon totta. Jokainen on sen kokenut, kukaan ei ole selvinnyt helpolla. Yksinäinen kirjoittaa rakastamisen kohteen puutteesta ja vaikeudesta kestää sitä, parisuhteessa elävä liiasta, liian vähästä tai vääränlaisesta rakastamisesta, rakastumisen suuressa huumassa podetaan unettomuutta tai vatsavaivoja. Rakastaminen ei ole koskaan vain vaaleanpunaista höttöä, jossa onnesta huokaillaan oikealle ja vasemmalle eikä mikään koskaan mene pieleen tai satu.

Rakastamisen on sanottu olevan enemmän tahdon kuin tunteen asia. Pelkän tunteen varaan jäänyt rakastaminen on melko pehmeällä pohjalla. Tunteet ailahtelevat, niitä voi loukata, niillä voi leikitellä. Tahto rakastaa on tahtoa toimia rakastavasti, rakastamisen vaatimalla tavalla, tahtoa ylläpitää, kasvattaa ja ravita rakastamisen tunnetta. Tahdolla ei kuitenaan voi loputtomasti pakottaa tunteitaan, rakkauttaan, joka ehkä on hoidosta ja hoivasta huolimatta nuivahtamassa. Rakastaminen on tasapainoa jossain siinä tuntemattomuudessa, jota on niin tieteen kuin taiteenkin keinoin tutkittu kautta ihmiskunnan historian.

Minun rakastamiseni kuivui kertakaikkiaan kasaan hyvästä tahdosta ja yrityksestä huolimatta. Sitä on verrattu taloon, jota on hoidettava, koska muuten sekin lahoaa. Kun talo on täynnä termiittejä ja kaatuu pelkästä puhalluksesta, mitä tehdään? Kun talon alla oleva peruskallio hajoaa hiekaksi, jäädäänkö paikalleen? Eikö ole aika muuttaa, kun kotina toiminut talo on muuttunut hengenvaaralliseksi raunioksi? Näin kävi, jätteistä ei ole edes juhannuskokkoon. Olen kerännyt kimpsuni ja kampsuni ja kävellyt tieheni. Muuta ei ollut tehtävissä. Rakkaus oli hiipunut olemattomiin, lakannut olemasta, kuollut.

Mieheni sanoo edelleen rakastavansa minua. Ihmettelenpä, mikä on rakkautta hänen mielessään. Onko se sitä kumppanuutta ja halua jakaa elämän kaikki mutkat, jota minä kaipasin vielä rakastaessani häntä? Onko se intohimoa ja fyysistä ikävää toisen syliin? Varmaankin. Onko se luottamusta siihen, että minä tuen ja autan häntä kaikissa hänen pyrkimyksissään? Tietysti on. Onko se todellista halua tutustua minuun, ajatuksiini, mielenkiinnon kohteisiini syvemmin ja tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin? En usko, hänhän jo luulee tuntevansa minut, lukevansa kuin avointa kirjaa. Onko se kunnioitusta minua kohtaan? Ehkä. Ja sitten mutkikkaasti: Onko se kunnioitusta minua kohtaan kunnioittamalla omaa itseä? Oivaltaako hän edes sitä? Vai tarvitseeko hän vain jonkun poijun, johon kiinnittyä, jotta saisi oman ajelehtimisensa loppumaan? Todennäköisesti.

Minä en halua olla tarvittu. En halua olla poiju tai kainalosauva tai kipsi katkenneessa jalassa. En halua olla vähimmässäkään määrin vastuussa mistään, mikä liittyy mieheni elämään. Minulla on riittävästi siinä, että saan oman elämäni ojennukseen ja pystyn kantamaan vastuun itsestäni. Ettäkö jakaisin sitä vastuuta, ettäkö joku muu huolehtisi minun puolestani jostain? Ettäkö luottaisin niin paljon, että jättäisin edes palasen elämääni jonkun toisen käsiin. Ehei, ei enää.

Taaksepäin katsoen minulta on ilmeisesti aina puuttunut eräs tärkeä ominaisuus, joka myös määrittää rakastamista. En ole osannut tai uskaltanut täysin heittäytyä toisen syliin. En ole koskaan niin täysin luottanut yhteenkään suhteeseen, ettenkö olisi pitänyt jotain varasuunnitelmaa tai pakoreittiä avoinna. En ole sallinut itseni olla huolehtimatta ja kantamatta viimeistä vastuuta omasta ja lasteni elämästä. En ole varma, tarkoittaako tämä sitä, että en ole osannut oikein rakastaa. Eikö rakastamisen pitäisi olla parhaimmillaan silmät kiinni sukeltamista tuntemattomaan ja luottamista siihen, että se toinen ottaa kiinni ja kantaa pahan paikan yli? Ehkä sen pitäisi, mutta minä en ole sitä tehnyt. Minulla on aina täytynyt olla maa omien jalkojeni alla ja oma turvani ulkopuolella hyvänkin parisuhteen. Viime kädessä se luottamus ja turva on aina ollut minussa itsessäni, omissa päätöksissäni ja omissa valinnoissani. Minä en ole heittäytyjä, nojaaja, syliin kiipeäjä, silmien sulkija. Onko se sitä, mitä nyt sanotaan minun vahvuudekseni? Vai onko se tosiassa ollut vain heikkoutta ja rohkeuden puutetta? Sotkeudun tähän ajatukseen.

Ja vielä jatkaakseni heittäytymisestä, onko tämä jääräpäinen omasta itsestäni kiinni pitäminen ollut se ominaisuus, johon mieheni on vuosien ajan takertunut ja josta hän on hakenut omaa turvaansa? Olenko minä näin ollen antanut miehelleni tilaa toteuttaa omia heikkouksiaan? Olenko minä vienyt häneltä itsekunnioituksen sillä, että viime kädessä se olen ollut aina minä, joka on järjestänyt asiat ja kestänyt todella pahojakin karikkoja? Että minä olen tähän asti aina kiivennyt loukkauksien ja kaiken muun paskan yli, mitä hän on tielle kasannut? Hyi helvetti!

Olenko minä taas kerran kasaamassa syyllisyyttä omaan niskaani? Onko tämä suhteen loppuminen sen syytä, että minä olen sellainen kuin olen? Pitäisikö minun olla toisenlainen, pehmeämpi, antautuvampi, heikompi, tarvitsevampi? Olisiko minun pitänyt suhteen ja avioliiton aikana muuttua sellaiseksi sen sijaan, että kasvoin vain entistä itseriittoisemmaksi ja omapäisemmäksi? Olenko minä tehnyt tässä kohtaa väärin? Minunko syytäni sittenkin kaikki?

Minulla on ollut syyni toimia niin kuin olen. Minulla on ollut kolme lasta, joiden elämästä, kasvatuksesta ja turvallisuudesta olen kantanut vastuun lähes yksin. Miten olisin voinut huolehtia heistä, ja muutaman vuoden ajan myös äidistäni, jos en olisi rakentanut kotia ja elämää itseni ja omien ratkaisujeni varaan? Vai onko tuo vain kunniallisuuden ja velvollisuudentunnon verhoon piilotettu tekosyy olla itsekäs ja itsekeskeinen? Missä on raja pakon ja tahdon välillä?

Ehkä minun on todellakin aika luovuttaa, sanoa vain, että en jaksa. En jaksa rakastaa kaikkine rakastamisen mukanaan tuomine rasitteineen. En jaksa ottaa vastuuta rakastamisen kohteesta. En jaksa alkaa opetella uudelleen rakastamista, jonka jo luulin osaavani. En jaksa pohtia kaikkia niitä asioita, jotka menivät päin mäntyä. En jaksa eritellä ja analysoida palasiksi jokaista yksityiskohtaa ja jokaista päätöstä, jonka olen tehnyt. En jaksa olla syyllinen omaan itseeni. En jaksa hakea oikeutusta sille, että kaikesta huolimatta olen säilyttänyt jonkinlaisen itsekunnioituksen ja omanarvontunnon. Ehkä minä tässä suhteessa todellakin vihdoin luovutan. Tai sitten en. Se ei ole minun luonnossani.

Painolastit

Täytän tänä kesänä 59 vuotta. Se on aika paljon, mutta ei kuitenkaan vielä niin paljoa, että jäisin paikoilleni odottamaan eläkettä ja omia hautajaisiani. Eläkettä odotan, kyllä, vielä 5-6 vuotta, ehkä pidempäänkin. Tämä määrä vuosia on myös niin paljon, että monet pikkuvelvoitteet voi huoleti jättää taakseen – kuten lasten tekemisen, mutta juuri sopivasti, jotta voi poimia seuraavalta sukupolvelta rusinat pullasta, nauttia ja iloita lastenlasten seurasta, hassutella, hullutella ja iloisesti rikkoa kaikkia vanhempien sääntöjä. Tämän ikäisenä voi odottaa saavansa osakseen tiettyä kunnioitusta ja toisaalta voi oikeasti tuntea itsensä nuoremmaksi nuorten ihmisten seurassa. Juuri tässä iässä ikä jää vain numeroksi ja sellaisena varsin merkityksettömäksi. Sanonnan mukaan ihminen on juuri niin vanha kuin minkälaiseksi itsensä tuntee. No, minä en tunne vastaavani stereotypiaa 59-vuotiaasta naisesta.

Kriittinen tarkastelu kokovartalopeilin edessä nakusillani ei puolestaan tue omia tuntemuksiani. Vielä viime kesänä syntymäpäivänäni housut istuivat piukasti pepusta ja paita oli vähän kireällä rintojen ympärillä. Syksyn mittaan housut alkoivat lököttää ja lempifarkkuni vaativat vyötä pysyäkseen paikoillaan. Paidatkin löystyivät ja rintaliivien tursuilu katosi jonnekin. Olen laihtunut melkein 20 kiloa ja se näkyy. Vaatteet päällä tulos on ilahduttava, mutta nakusillaan ei. Rinnat roikkuvat melkein napaan asti, vatsanahka on kurttuinen valuma ja reisien ihosta voisi huoletta poistaa kolmanneksen. Limpun kokoisista käsivarsista on jäljellä huimasti heilahtelevat allit. Peppuani verrattiin vielä vuosi sitten J-Lon peppuun, nyt se on litteä ja muodoton, vain ihoa isoilla poimuilla. Surullista, en enää ikinä näyttäydy missään vähissä vaatteissa.

Iän ja ulkomuodon pohdiskelu sinänsä ei ole kovin syvällistä tai tärkeää, mutta minun kohdallani se on osa sitä perusteellista muutosta, joka elämässäni on tapahtumassa. Haluan vihdoin asettaa kaikki palaset oikeille paikoilleen, jotta minusta tulisi jollain tavoin eheä kokonaisuus. Olen koko ikäni ollut palasia sitä ja palasia tätä. Yhteen suuntaan olen ollut jonkinmoinen äiti, toiseen suuntaan tytär, pariin otteeseen olen yrittänyt kovasti olla sekä vaimo että kumppani. Olen tehnyt töitä erilaisissa ympäristöissä vekkihameisesta valtion virkamiehestä boheemiin vapaaseen toimittajaan. Olen pukeutunut virka-asuihin ja toisaalta pitänyt aamutakkia työvaatteena. Olen säntäillyt suuntaan jos toiseenkin sellaisella vauhdilla, että oma itse on jäänyt jalkoihin.

Ja oman itsen mukana hukassa on ollut oma tyyli niin kotona kuin vaatekaapissakin. Toki osaan erottaa perintönä kulkevan täystammikaluston Ikean lastulevyhökötyksistä, mutta aina on ollut jokin syy jättää oman maun mukainen kalustaminen tarkoituksenmukaisen tai edullisemman ratkaisun tieltä. On ollut joko liian ahdas asunto, lasten tarpeet, rahapula tai vain yksinkertaisesti väsymys keskittyä. Vanhempieni vielä eläessä oli myös huomioitava heidän vaatimuksensa kunnioittaa vanhoja esineitä, joista jokaiseen liittyi jokin tarina. Sisaruksiani eivät nämä museoesineet kiinnostaneet, joten niiden vaaliminen jäi minulle.

Minulla kesti monta vuotta oivaltaa, että voin todellakin tehdä näiden vanhojen tavaroiden kanssa, mitä haluan. Ne ovat minun ja voin kunnioittaa niitä muokkaamalla niistä oman makuni mukaisia ja omaa makuani ja tarpeitani vastaavia. Minun ei enää tarvitse kuunnella ketään eikä tarvitse enää pelätä loukkaavani kenenkään tunteita. Nyt on aika tavaran taipua minun kokonaisuuteeni eikä päinvastoin. Tämäkin oivallus avasi tietä eteenpäin. En halua sälyttää lapsilleni perinnöksi samaa läjää omia muistojani kuin minkä itse perin vanhemmiltani. Minulle oli aikanaan iso ja kipeä asia selata äitini vanhat valokuva-albumit läpi ja hävittää kuvat entisistä tyttöporukoista tai työkavereista, joista en tuntenut ketään. Ne olivat äidilleni tärkeitä ja rakkaita muistoja, minulle ne eivät sanoneet mitään. Jokainen sukupolvi rakentaa omaa maailmaansa ja on hyväksyttävä se, että seuraavalle polvelle minun maailmani voi näyttäytyä kummallisena tai epäkelpona. Luulen, että vanhempani olisivat tukenani tässä ajatuksessa, koskapa kumpikaan ei ole valokuvien tai muiden muistoesineiden hävittämisen tapahtuessa tullut kummittelemaan.

Avioliiton ja yhteiselämän vielä ollessa voimissaan ”oman” kotini rakentamista hankaloitti tietysti sekin, että mieheni toi mukanaan oman elämänsä ja omat tavaransa. Anoppini kuoltua päällemme vyöryi vielä hänenkin lapsuusmuistonsa ja itse asiassa koko suvun kaikki museointia vaativat härpäkkeet. Tietysti ne ansaitsivat samaa kunnioittavaa kohtelua kuin minun tavarani. Jälleen yhteensovittamista ja kompromissejä. Koti oli kokoelma tuttuja ja tuntemattomia muistoja, perinteitä ja tavaroita maustettuna välttämättömillä kalusteilla ilman mitään yhtenäistä tyyliä, joka olisi kuvastanut kumpaakaan meistä.

Ei enää! Nyt olen vihdoinkin tilanteessa, jossa voin ilman mitään tuskia tai tunteita heittää pois kaiken historiallisen painolastin, joka ei ole minulle itselleni henkilökohtaisesti tärkeätä. Kunhan joskus sen oman kodin saan ja kunhan joskus alan siellä laittaa tavaroita paikoilleen, siellä tulee olemaan vain sellaista, mikä on täysin minun itseni näköistä ja oloista, vain sellaista, johon minulla itselläni on jokin mukava suhde ja josta itse pidän. Se tarkoittaa oman mummini poljettavaa ompelukonetta, jolla olen ihan pienenä ommellut nukenvaatteita ja toisaalta se tarkoittaa perintöpeiliä, jonka kolhiintuneet tummiksi petsatut kehykset maalaan railakkaasti 2000-luvulle. Jos lapseni paheksuvat ja kauhistelevat, niin siinähän paheksuvat. Itse teen parhaani pitääkseni suuni kiinni heidän kotiensa suhteen ja samaa edellytän heiltä. Liki kuusikymppisenä minulla on oikeus, lupa ja mahdollisuus vihdoin tehdä ympäristöstäni oman makuni mukainen.

Peilistä katsovalle naiselle teen, minkä voin. Sullon hytisevät ihopoimuni tiukkoihin farkkuihin ja huojahtelen korkeakantaisilla sandaaleilla keinuttaen sitä ruumiinosaa, jota joskus kutsuin pepuksi. Etsin joka päivä uutta harmaata hiusta hellittäväkseni. Minulle saa ihan vapaasti hymyillä, ja tiukkapipo tyttäreni saa huomauttaa, jos hänestä alkaa tuntua nololta kulkea kanssani kaupungilla. Minä alan vähitellen olla ihan oma itseni, kauan kateissa ollut piilohippi kurkistelee kurttujen alta ja iloitsee.