Hyvää ja huonoa

En tiedä, mistä alottaisin. On tapahtunut paljon, hyvää ja huonoa. Ja äärettömän surullista juuri tänään. Rakas vanha tyttökoirani nukkui pois, uinahti syliini ja liukui huomaamattomasti rajan taakse. Ikävä on suunnaton.

Kerroin aikaisemmin, että 22.9 on minulle merkityksellinen päivä. Aviomies oli taas jonkun blogin haamulukijan kautta tullut tietoiseksi tästä ja ilmoitti tekstarilla, ettei sinä päivänä ainakaan kannata vielä nostaa kantoja kattoon avioeron juhlistamiseksi. Siitä ei ole kyse, eikä avioerossa ole muutenkaan juhlimista. Kaiken jälkeenkin koen tämän suureksi epäonnistumiseksi eikä sille kohoteta maljoja.

Olen edelleen asunnoton, mutta muuttanut ystävieni luota viljapellon viereltä kaupunkimaisemaan vanhan uskotun ystäväni luokse. Vanhalle koiralle muutto taas uuteen paikkaan oli liikaa ja sen sisällä piileksinyt ilmeinen syöpä räjähti stressin vaikutuksesta niin pahaksi, että oli armeliaampaa päästää tyttö pois. Nyt on taas vähän aikaa hyvä olla, mutta ei pitkään. Tämä ei voi enää jatkua kauaa, minulla ei enää pää kestä. Kävin tänään lääkärissä ja jälleen kieltäydyin niin uni- kuin masennuslääkkeistäkin, sairaslomalle suostuin jäämään. Kahden viikon kuluttua uusintakäynti ja neljän viikon kuluttua vuosiloman pätkä. Jotenkin täytyy saada elämä takaisin hallintaan, vaikka ei kotia olekaan.

Tilanteeni on nyt kuitenkin parempi kuin vielä viikko sitten. Minäpä selitän.

Minulla on ollut äitini ”perintönä” vanha täti, jolle olen vuosien varrella pitänyt seuraa, kuljettanut lääkäreihin ja sairaaloihin, ajeluttanut ihan vain huvikseni ympäriinsä. Ei se täysin pyyteetöntä ollut, täti oli ruotsinkielinen ja hänen seuransa erittäin hyvää harjoitusta kielitaidolleni. Ja muutenkin tämä täti oli erittäin terävä päästään ja keskustelut aivan loistaviaa. Tämä täti kuoli viime maaliskuussa ja kesäkuussa minulle soitti hänen juristinsa, joka kutsui minut perunkirjoitukseen, koska minut oli mainittu testamentissa. Odotin korkeintaan kukkavaasia tai kirjaa, josta olimme paljon jutelleet. Ehkä puoli tusinaa hopealusikoita….

Perunkirjoituksessa oli hyvä, että istuin mukavasti. Minulle määrätty osuus oli parikymmentä tuhatta euroa verojen jälkeen. En oikein edes tajunnut asiaa ennen kuin monen laskutoimituksen jälkeen sain ynnättyä itseni lopultakin velattomaksi ihmiseksi, joka tulee saamaan luottotietonsa takaisin maksettuaan kaiken ulosottomiehelle ja perintätoimistoille. Pitkän mustan tunnelin päässä alkoi vilkuttaa pikkuinen tuikku. Tunneli vaan oli monta kuukautta pitkä, mutta viime tiistaina se sitten päättyi – oli perinnönjakotilaisuus ja seuraavana päivänä tililläni kävi käymässä enemmän rahaa, kuin mitä minulla koskaan on ollut.

Sanoin: kävi käymässä. Niinhän se valitettavasti oli, soittelin joka paikkaan ja pyysin sähköpostiini koottuna kaiken, mitä olen kenellekään velkaa. Ja sitten olen tänään aamusta varhaisesta naputtanut laskuja menemään tililtäni – ja samalla keventänyt olemistani huomattavasti. Kivet kirjaimellisesti ovat tippuneet niskastani ja vähitellen alan taas nostaa pääni pystyyn.

Käytännössä tämä todellakin tarkoittaa sitä, että minä voin kääntyä myös yksityisten vuokranantajien puoleen. Tähän astisena kantona kaskessa on ollut läheisriippuvainen suhteeni ulosottoon, mutta nyt se päättyy. Luottotietoni puhdistuvat – ja puhdistuvat todellisesti eivätkä vain sen kautta, että ulosottoa on riittänyt tarpeeksi kauan. On uskomattoman hieno tunne maksaa velkansa, se on puhdistavaa, kohottavaa ja jopa jotenkin sairaasti nautinnollista. Jos tyttöni ei olisi tänään lähtenyt, istuisin tässä tili jälleen melkein tyhjänä ja hekottelisin ääneen. Onneksi tänään oli tilillä rahaa, eläinlääkäri ja tuhkaus tulivat maksettua heti.

En jaksa kirjoittaa nyt enempää. Minulla ei tällä hetkellä ole omaa tietokonettani käytössä ja tämän koneen lainaaminen on hankalaa. Kirjoitan kyllä lisää, kunhan lisää asioita selkenee, ja kirjoitan myös jo tapahtuneista.