Viimeinen ilta

Viimeinen ilta, istun sängyllä ja odottelen unisuutta. Herätys on varattu kello puoli kolmeksi yöllä. Aamun sarastaessa palaamme Suomeen ja pari tuntia siitä eteenpäin saan kaivatun kasvojenpesun koiraltani.

Tämä loma on ollut parasta, mitä minulle saattoi tapahtua. Olen rentoutunut, rauhoittunut ja vapautunut. Ilman mitään kummempia syväluotaavia itseanalyyseja ovat ajatukset avartuneet ja tunteet tasoittuneet. Vain kerran tämän viikon aikana pääsi pieni kaiho hiipimään mieleen. Olimme käyneet vuorilla syömässä ja aikamme kaupungin valoja ihasteltuamme laskeuduimme rantaan. Meri aaltoili hiljaa hiekalle ja kuu oli täysi. Ihan vahingossa huomasin, että olisin mielelläni nojannut jonkun rintaan ja tuntenut lämpimän halauksen ympärilläni. Sain hävitettyä kaipauksen ennen kuin se ehti pidemmälle. Muistot ovat hyvä keino karkottaa haikeutta.

En ole huolissani mistään, asiat ja elämäni ovat ainakin juuri tällä hetkellä täysin hallinnassani. Minulla on koti ja töitä, koira ja muutama kultaakin kalliimpi ystävä. Minulla ei ole syytä etsiä murheen aiheita enkä aio edes yrittää. Olen voimaantunut, mikä on hirveä sana, mutta kuvaava ja tosi. Tunnen itseni jälleen vahvaksi, tunnen kasvaneeni niin suureksi, että nyt minä vuorostani pystyn tukemaan ja auttamaan jokaista, joka jollain tarpeella kääntyy puoleeni. En ole parantunut eivätkä sisäiset haavat ole edes arpeutuneet, mutta olen niin voimakkaasti tiellä omaan itseeni, että tiedän riittäväni myös toisille. Kun muistan, mikä onneton puolikuollut rääpäle olin vielä vuosi sitten, en tahdo tunnistaa itseäni. Olen jälleen elossa, ja hurjasti elossa.

En tiedä, olenko enää naimisissa eli kerronko aviomiehestä vai ex-aviomiehestä. En ole nähnyt postilaatikkoani (jonka päällä on vain minun nimeni) viikkoon enkä kyllä voi pahemmin kehua sitä kaivanneenikaan. Ehkä sieltä huomenna löytyy kirje, jossa kerrotaan avioliiton päättyneen. Ehkä aviomies/ex-aviomies on jo oman kirjeensä saanut ja tietää olevansa eronnut mies. Tällä viikolla ei mokomalla muodollisuudella ole ollut mitään väliä. Olen tuntenut itseni vapaaksi, olen lentänyt korkealla ja aurinko on kimaltanut levitetyissä siivissäni. Miksi ei, olen vapaa sanoi siviilisääty ihan mitä tahansa.

Mies lähetti tänään kiukkuisen tekstarin, jossa ehdottomasti kielsi minua rääpimästä asioitaan blogilla. Jos kirjoitan omista tunteistani ja omasta elämästäni, johon hänellä nyt jostain kummallisesta syystä on oma osuutensa, hän saa minun puolestani seisoa vaikka päällään, mutta minähän kirjoitan mitä haluan. Mies ei edelleenkään sano itse lukeneensa tätä blogia vaan kuittailee minulle sen perusteella, mitä hänelle kerrotaan. Sehän se luotettavinta tietoa onkin. Niinpä. Minä kirjoitan itsestäni ja vain itsestäni, hänet mainitsen, jos se asiayhteyteen sopii. Olen vain huomannut että mitä pidemmälle aika kuluu, sitä vähemmän haluan edes ajatella häntä. Elämä menee nyt niin vauhdikkaasti eteenpäin, että en ehdi märehtiä vanhoja. Olen takaisin virrassa, en räpistele vastaan.

Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä nousu ei kestä ikuisesti, että vaikeuksia on vastassa ja että tulen toisenkin kerran tuntemaan yksinäisyyttä ja masennusta, mutta sitähän elämä on. Ylämäkiä ja alamäkiä, ja niin kuuluu ollakin. Nyt olen kiipeämässä huipulle jos en jo ole siellä ja juuri nyt vain nautin tunteesta. Minulla on niin paljon iloa elämässäni, niin paljon hyvyyttä ja aurinkoa varastoituneena, että kestän kyllä kotimaan pimeän syksyn. Kestinhän sen viime vuonnakin ilman suuntaa ja ilman tarkoitusta, vain pahan sisun ja tottumuksen voimalla. Eikä sitä pahaa sisuakaan ollut. Oli vain pakko hengittää, kunnes sekin pakko melkein törmäsi seinään. Nyt on toisin, kun on käynyt niin syvällä kuin minä kävin, tuntuu, ettei mikään enää kaada. Huojuttaa voi, mutta enää en kaadu.

Olen onnekas.

Loma

Tämä päivitys tulee – jos luoja suo ja tekniikka pelaa – lämpimästä, ystävällisestä Antalyasta. Päätin jo kauan sitten, että maanpakolaisuuteni päättyy tähän viikkoon etelässä. Olen lomalla viikon tyttäreni kanssa, parempaa seuraa on vaikea kuvitella.

Nyt voin sanoa, että olen ulkoisesti palannut oikeille raiteille. Minulla on oma koti, oma osoite ja oven päällä oma nimeni. Sisällä suloisessa sekamelskassa ovat omat tavarani odottamassa suurta kodinsisustusinspiraatiota ja apuvoimia suurten kalusteiden mallaamisessa juuri oikeille paikoilleen. Muuton pahin vaihe on kuitenkin ohi, nukun omassa sängyssäni ja mahdun kulkemaan paikasta toiseen. Koirapieni on jo monta yötä nukahtanut jalkoihini ja herännyt pää tyynylläni. Työt alkavat parin viikon kuluttua, jos ei pahasti kipeytynyt olkapääni keksi uusia juonia. Minulla on odottamassa vain yksi lasku, jonka eräpäivä on joulukuussa, sitä en ole maksanut. Muuten pöytäni on täysin puhdas. En muista, koska viimeksi on ollut näin. 

Mitä sisässäni tapahtuu ja mitä sinne kuuluu, on toinen asia. Siitä on tarkoitus yrittää ottaa selvää tämän viikon aikana, vaikka aika vakuuttunut olen siitä, että koko sisikunnan kartoitus ja siivous on hyvin pitkän ajan projekti enkä ehkä sittenkään selviä siitä ilman apua. Olen oikealla tiellä ja olen selvittänyt kaikkein pahimman. Olen selättänyt synkimmän masennukseni ja olen palannut täysillä elämään. Nautin elämästäni, rakastan elämääni. Juuri nyt mikään ei paina mieltä, ei edes sielun syövereiden suursiivous, tunnen itseni riittävän vahvaksi ja rohkeaksi tekemään senkin.

Tiedän, että aviomies tulee vielä kummittelemaan ajatuksissani pitkään. Tiedän, että tämä ei ole ohi, vaikka luulenkin avioeropapereiden odottavan minua kotona postilaatikossa (jonka päällä on vain minun nimeni). Mies on tehnyt muutaman yrityksen taloudellisesti hyötyä saamastani perinnöstä. Tiedän, että juridisesti hänellä ei ole mitään oikeutta siihen, ei euroonkaan, ja luulisin hänenkin sen tietävän. Silti hän kertoi ottavansa yhteyttä asianajajaan ja lähetti terveisiä, että perästä kuuluu. No, ei ole kuulunut ennen kuin tuli tekstiviesti, jossa mies mainitsi uhranneensa 500 euroa auton kesärenkaisiin ja jatkoi toteamalla, että tulipa vuosien varrella v***lle hintaa. Mies osaa satuttaa ja loukata pahasti, kun haluaa. Toisaalta on ehkä hyvä, että hän lähettää näitä viestejä. Etäännyn helpommin, irtaudun lopullisemmin ja pääsen paremmin uuden elämäni alkuun ilman pienintäkään riskiä kaipauksesta tai katumuksesta.

En halua pohtia häntä juuri nyt. Ilta on hämärtynyt, ulkoa tulee hotellihuoneeseeni herkullisia tuoksuja. Tänä iltana nautimme illallisen kanssa pullon hyvää viiniä ja sitten vain nukumme rentoutuneina ja hyväntuulisina. 

Olen lomalla. Olen onnellinen. Olen onnekas.

Sunnuntaiaamu

Kello on puoli seitsemän aamulla, on hyvin hiljaista, mutta minua ei nukuta. Olen varmaan liian innoissani, koska jokainen täällä uudessa kodissani nukuttu yö on ollut katkonainen. Minulla on ihanan pehmoinen patja keskellä makuuhuoneen lattiaa, puhtaat lakanat ja rakas koiruus jaloissani, mutta uni ei vain tule ja tultuaan ei pysy. Unikuvat ovat sekavia ja vaihtelevat lapsuudenmaisemista siihen tuskalliseen hetkeen, jolloin kiharainen vanhukseni nukkui sylissäni pois.
Luulen, että kyse on jostain alitajuisesta purkautumisesta. Tiedän, että minulla on paljon selvitettäviä asioita mieleni sopukoissa, paljon surtavaa ja paljon rakennettavaa. Vaikka olenkin pureksinut avioliittoani ja yrittänyt saada asioihin tolkkua, kahdenkymmenenseitsemän vuoden yhteinen historia kulkee mukanani koko lopun elämääni. Kannan sitä miestä sydämessäni enkä ehkä koskaan tule menemään tästä kuluneesta vuodesta ns. yli. Outoa kyllä, hänestä en näe unia.
Huomenna tulee muuttokuorma.Koko asunto on kertaalleen maalattu ja tänään vedetään vielä toinen kerros, jotta makuuhuoneen harmaasta tulee tasainen ja olohuoneen valkoisesta puhtaan sijasta häikäisevä. Saan ruokapöydän keittiöön, jotta oikealla kahvinkeittimellä keitettyä kahvia ei enää tarvitse juoda seisaaltaan. Saan television paikoilleen eikä uutisia tarvitse enää etsiskellä tabletilta.
Olen onnekas ja kiitollinen. Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden apuun olen voinut luottaa, nyt viimeisimpänä historian hämäristä nousi kaveri, jolla on hyppysissään taito väkertää lamppuja kattoon olivatpa ne sokeripalallisia tai eivät, ja koko viikonloppu budjetoituna minun remonttiini. Koko vaikean talven ja kevään ja kesän rinnallani kulkenut ystävä pakkasi eilen omien murheidensa keskeltä tyttärensä mukaan ja tulivat luokseni heiluttamaan maalaustelaa. Tänään tulevat tyttäreni, vävyni ja poikani antamaan viimeisen silauksen. Olen onnekas.
Kävin välillä ulkoiluttamassa koiran ja tutustumassa jälleen uuteen ilmansuuntaan. En tiedä, kumpi on parempaa, uusien polkujen löytäminen vai tutussa ja turvallisessa ympäristössä viihtyminen. Viime tammikuusta alkaen olen tenhyt melkein pelkästään uusien polkujen raivausta, mutta ilmeisesti intoa siihen riittää vielä. Nyt olen tullut perille, en ehkä lopullisesti, mutta pitkäksi aikaa ainakin. Olen kotona.

Koti

Minulla on oma koti. Ja koirallani. Kävin iltapäivällä allekirjoittamassa vuokrasopimuksen ja sain avaimet käteeni. Iso parveke lempeästi iltapäiväaurinkoon, kunnollisen kokoiset olo- ja makuuhuone, keittiö ja siellä liesi. Liesi on erityisen tärkeä tyttärenpojalleni, joka tietää, että kun vähän aikaa sihauttelen ja suhauttelen lieden viereeässä, hän saa eteensä ison läjän ohukaisia.Ajatus ei nyt pysy kasassa, mutta kerroinpahan siitä, kuten lupasin. MINULLA ON OMA KOTI.

"Where do I begin ..."

Hiukan soveltaen: ”Where do I begin to tell the story of how great a life can be ….

Vihdoinkin, vihdoinkin on tulossa se päivä, jolloin allekirjoitan vuokrasopimuksen. Se päivä on ensi maanantai kello 14. On aivan sama, sataako silloin räntää ja onko lämpötila pakkasen puolella – minulle silloin paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja koko luomakunta hymyilee kanssani. Tämä yli neljä kuukautta kestänyt maanpakolaisuus tulee päätökseensä, ja minä ja koiranpoika saamme oman kodin. Oven päälle tulee vain minun sukunimeni ja lisäkilpi ”Varokaa koiraa”. Koirassa ei ole muuta pelkäämistä kuin märät pusut.

En todella tiedä, mistä aloittaisin tapahtumien kertomisen. Olen ollut anteeksiantamattoman laiska ja saamaton blogini päivittämisessä, mutta toisaalta olen nyt parisen viikkoa käynyt sellaisilla kierroksilla, että en olisi saanut mitään järkevää sanotuksi. Saattaa hyvin olla, ettei se onnistu nytkään. Anteeksi sekoilu ja asiasta toiseen pomppiminen. Ajatus tekee kummallisia loikkia, kun mieli on hyvä ja keveä.

Olen odottanut kaupungilta jotain tietoa asunnosta, olen soitellut ja varmistellut, ettei hakemuksesta todellakaan puutu mitään asiaa edistävää, olen jakanut lisätietoa tilanteesta ja kertonut, että alkaa olla vähän viileää yöpyä autossa, kun ystävien sohvat on kulutettu loppuun. Olen varmistanut moneen kertaan, että sosiaalitoimiston puolto on mukana hakemuksessa ja että olen erittäin kiireellinen asunnontarvitsija. Turhaan. Minulle sopivia asuntoja ei ole vapautumassa ja jonossa on monta muutakin yhtä kiireellistä. Minun on ollut pakko asettaa vuokrakatto suhteellisen matalalle.

Koska kaupungilta ei apua eikä asuntoa kuulu, olen laittanut sanan kiertämään kaikille tutuille ja tuntemattomille, että täällä olisi kaikki velkansa maksanut kunniallinen ja kunnollinen melkein raitis naisihminen koiransa kanssa valmis muuttamaan minkälaiseen murjuun tahansa. Olen hakenut yksityiseltä puolelta tosiasiassa liian kalliita asuntoja, olen asettunut jos johonkin jonoon kodin saadakseni.

Vihdoin tärppäsi, tosin naapurikaupungista, mutta väliäkö sillä, kun auto kulkee ja tie on suhteellisen suora. Työmatka ei ole pidempi kuin mitä se olisi, jos olisin saanut kaupungin asunnon jostain pohjoislaidalta. Vuokra alittaa kaupungille asettamani rajan, vaikka siihen lisätään vielä vesimaksu ja auton sähkötolppapaikka. Neliöitä asunnossani on huikeat 60, joten varastoon pakatut kalusteet mahtuvat hyvin. Parvekekin on, joten ei tarvitse lähteä pihalle joka kerta, kun tupakantuska iskee.

Oi, olen niin iloinen, etten tiedä miten päin pyörisin ympyrää. Olen malttamaton, olen kärsimätön, en tahdo pysyä paikoillani, en millään jaksa odottaa maanantaihin.

Asunnon piti alunperin vapautua tämän viikon maanantaina, joten olisin päässyt muuttamaan sisään jo tiistaina, mutta edellinen asukas haluaa siivota asunnon kunnolla ja siksi hän palauttaa omat avaimensa vasta ensi maanantaina. Ja sopimuksen allekirjoituksen ja takuuvuokran maksamisen jälkeen minä saan ne avaimet. Voi herranjestas – ikiomat avaimet ihan ikiomaan kotiini! (Menee kohta ylikierroksille, anteeksi!)

Yritän malttaa ja kuluttaa aikaa. Tuijotan asunnon pohjapiirrosta ja sijoittelen kalusteitani kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kuvittelen näkymää olohuoneen ikkunasta tai makuuhuoneen ikkunasta, jonka eteen käytännön pakosta sijoitan kirjoitus-/työpöytäni. Kirjakaappi tuohon noin tai sitten vastakkaiselle seinälle. Sänky peräseinälle tai poikittain, yöpöydäksi pikkulipasto ja sen päälle kunnon lukulamppu. Vai olisiko sittenkin parempi, jos laittaisin lipaston kirjoituspöydän viereen lisätilaksi? Mielessäni kuuraan komeroita, jotta voin sijoittaa niihin tarkkaan harkitut ja valitut vaatekappaleeni jätesäkeistä, jotka vielä pullistelevat varastokomerossa. Aion olla armoton ja viedä ainakin puolet kierrätykseen. Tai ehkä peräti innostun ja varaan viikoksi itsepalvelukirppispaikan ja lyön rahoiksi.

Lähdin maaseudulta ystävieni luota pienen sanaharkan jälkeen myöhään illalla ilman pienintäkään tietoa siitä, minne menisin. Pakkasin koirat auton takapenkille ja ajoin ympäri vuorokauden auki olevalle huoltoasemalle. Meille kävi niin kuin odottaa saattoi. Sanotaanhan, että tuore kala ja yövieraat alkavat haista kolmantena päivänä, saati sitten kolmen kuukauden jälkeen. En tiedä, miten ystävyytemme käy pitkällä aikavälillä. Nyt on aika pitää taukoa ja olla vaiti. En halua riidellä enkä sanoa mitään, jota joskus katuisin.

Huoltoasemalta hain kahvia ja ison mukillisen vettä koirille. Ne asettuivat takapenkille nukkumaan ikään kuin yöajelu olisi maailman luonnollisin asia. Minä itkin, sydänjuuriani myöten sattuneena, mutta silti erittäin tietoisena siitä, että muulla tavalla en olisi voinut toimia ja samalla säilyttää itsekunnioitukseni rippeitä. Sisälläni asuu jokin outo uppiniskaisuus, jonka voimin voin toisinaan tehdä älyttömiltäkin näyttäviä ratkaisuja. Sama uhma ajaa minua katsomaan itseäni kriittisesti ja etsimään mistä tahansa tilanteesta ulospääsyn siten, että en menetä malttiani enkä käyttäydy niin huonosti, että hävettäisi. Sen uhman voimalla päätin, että jos en mitään keksi, niin nukun autossa ja mietin aamulla, minne menisin.

Selasin puhelintani ja siellähän se numero odotteli soittamistaan. Isäni vanha luotettu ystävä, joka on yhtä lailla minun vanha luotettu ystäväni. Soitin ja kysyin suoraan, saanko tulla yöksi koirineni. Totta kai! Ystävä ei oikein ymmärrä koiria, mutta pitää niistä. Sohvalle laitettiin lakanat ja sitten juteltiin pitkälle yöhön. Olin tervetullut. Ja olen edelleen maanantaihin asti. Eikä ystävyytemme ole ilmeisesti tämän melkein neliviikkoisen visiittini vuoksi vieläkään vaarassa, koskapa olemme alkaneet jutella mahdollisesta parin viikon kiertomatkasta Turkissa ensi keväänä. En tosin ole välien mahdollista pilaantumista pelännytkään, ystäväni ei ole sen kaltainen. On pakko sanoa, että olen onnekas ystävieni suhteen.

Seuraavana aamuna ajoin takaisin ilman koiria. Ystävieni makuuhuoneen ovi oli kiinni, joten siellä nukuttiin. Keräsin vaatteeni ja tavarat, jotka mahtuivat sovinnolla autoon. Koirien ruokasäkki ja vesikuppi, työvaatteet. Muut tavarani pakkasin tiukaksi läjäksi, jotka noutaisin myöhemmin. Kukaan ei herännyt käyntiini.

Olin jo varannut eläinlääkärin vanhemmalle koiralleni, mutta tilanne paheni nopeasti ja surullinen päätös piti tehdä heti. En vieläkään ymmärrä, kuinka selviän siitä. Kaipaan vanhaa, melkein sokeaa dementoitunutta hölmöä koiraa niin, että vatsaan sattuu. Nuori kaahottimeni tosin auttaa omalla tavallaan. Se nukkuu jaloissani ja tarkkailee jokaista liikettäni. Se suukottelee joka paikkaa, mikä vain on paljaana ja todella vahtii minua. Mikäs siinä, otan sen mukaan joka paikkaan.

Reilu viikko lähtöni jälkeen tuli tekstiviesti, jossa kysyttiin, koska haen loput tavarani. Kävin vuokraamassa uuden pienen varastokomeron ja lähdin vuokrapakulla esikoiseni kanssa hakemaan tavaroita. Juttelin talon isännän kanssa, eikä välillämme tuntunut olevan mitään erityisen vihamielistä. Perään tuli uusi tekstari, että jotain oli unohtunut. Kun seuraavana päivänä kävin hakemassa ne, oli jo minulla tiedossa, että saan asunnon. Talon isännältä tuli todellinen karhunhalaus ja iso pusu! Ystävyyteemme on rikkumaton. Tunnen itseni edelleen hyvin onnekkaaksi.

Koirillani on ollut käytössä komento ”kotiinkotiin”, mikä tarkoittaa, että suunta otetaan kohti kotiovea eli tänä kesänä ystävieni piha-aidan kulkuaukkoa tai nyt tämän ystäväni alaovea. Tai siis näin oli tarkoitus, mutta tosiasiassa koirille kotiinkotiin merkitsee sitä, että kuonot käännettiin kohti autoa. On todella surkeata, että koirille koti tarkoittaa autoa.

Mutta nyt siihen tulee muutos! Jos olisi mahdollista, opettaisin nuoren koirani lukemaan ja kertoisin sille, että ”varokaa koiraa” on yhtä kuin koti. Ehkä se oppii sen muutenkin ajan kuluessa.