Rakastamisesta

Kuinkahan paljon on kirjoitettu rakastamisesta ja rakastamisen vaikeudesta? Ihan varmasti hyvin paljon, yhtä varmasti paljon asiaa ja paljon totta. Jokainen on sen kokenut, kukaan ei ole selvinnyt helpolla. Yksinäinen kirjoittaa rakastamisen kohteen puutteesta ja vaikeudesta kestää sitä, parisuhteessa elävä liiasta, liian vähästä tai vääränlaisesta rakastamisesta, rakastumisen suuressa huumassa podetaan unettomuutta tai vatsavaivoja. Rakastaminen ei ole koskaan vain vaaleanpunaista höttöä, jossa onnesta huokaillaan oikealle ja vasemmalle eikä mikään koskaan mene pieleen tai satu.

Rakastamisen on sanottu olevan enemmän tahdon kuin tunteen asia. Pelkän tunteen varaan jäänyt rakastaminen on melko pehmeällä pohjalla. Tunteet ailahtelevat, niitä voi loukata, niillä voi leikitellä. Tahto rakastaa on tahtoa toimia rakastavasti, rakastamisen vaatimalla tavalla, tahtoa ylläpitää, kasvattaa ja ravita rakastamisen tunnetta. Tahdolla ei kuitenaan voi loputtomasti pakottaa tunteitaan, rakkauttaan, joka ehkä on hoidosta ja hoivasta huolimatta nuivahtamassa. Rakastaminen on tasapainoa jossain siinä tuntemattomuudessa, jota on niin tieteen kuin taiteenkin keinoin tutkittu kautta ihmiskunnan historian.

Minun rakastamiseni kuivui kertakaikkiaan kasaan hyvästä tahdosta ja yrityksestä huolimatta. Sitä on verrattu taloon, jota on hoidettava, koska muuten sekin lahoaa. Kun talo on täynnä termiittejä ja kaatuu pelkästä puhalluksesta, mitä tehdään? Kun talon alla oleva peruskallio hajoaa hiekaksi, jäädäänkö paikalleen? Eikö ole aika muuttaa, kun kotina toiminut talo on muuttunut hengenvaaralliseksi raunioksi? Näin kävi, jätteistä ei ole edes juhannuskokkoon. Olen kerännyt kimpsuni ja kampsuni ja kävellyt tieheni. Muuta ei ollut tehtävissä. Rakkaus oli hiipunut olemattomiin, lakannut olemasta, kuollut.

Mieheni sanoo edelleen rakastavansa minua. Ihmettelenpä, mikä on rakkautta hänen mielessään. Onko se sitä kumppanuutta ja halua jakaa elämän kaikki mutkat, jota minä kaipasin vielä rakastaessani häntä? Onko se intohimoa ja fyysistä ikävää toisen syliin? Varmaankin. Onko se luottamusta siihen, että minä tuen ja autan häntä kaikissa hänen pyrkimyksissään? Tietysti on. Onko se todellista halua tutustua minuun, ajatuksiini, mielenkiinnon kohteisiini syvemmin ja tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin? En usko, hänhän jo luulee tuntevansa minut, lukevansa kuin avointa kirjaa. Onko se kunnioitusta minua kohtaan? Ehkä. Ja sitten mutkikkaasti: Onko se kunnioitusta minua kohtaan kunnioittamalla omaa itseä? Oivaltaako hän edes sitä? Vai tarvitseeko hän vain jonkun poijun, johon kiinnittyä, jotta saisi oman ajelehtimisensa loppumaan? Todennäköisesti.

Minä en halua olla tarvittu. En halua olla poiju tai kainalosauva tai kipsi katkenneessa jalassa. En halua olla vähimmässäkään määrin vastuussa mistään, mikä liittyy mieheni elämään. Minulla on riittävästi siinä, että saan oman elämäni ojennukseen ja pystyn kantamaan vastuun itsestäni. Ettäkö jakaisin sitä vastuuta, ettäkö joku muu huolehtisi minun puolestani jostain? Ettäkö luottaisin niin paljon, että jättäisin edes palasen elämääni jonkun toisen käsiin. Ehei, ei enää.

Taaksepäin katsoen minulta on ilmeisesti aina puuttunut eräs tärkeä ominaisuus, joka myös määrittää rakastamista. En ole osannut tai uskaltanut täysin heittäytyä toisen syliin. En ole koskaan niin täysin luottanut yhteenkään suhteeseen, ettenkö olisi pitänyt jotain varasuunnitelmaa tai pakoreittiä avoinna. En ole sallinut itseni olla huolehtimatta ja kantamatta viimeistä vastuuta omasta ja lasteni elämästä. En ole varma, tarkoittaako tämä sitä, että en ole osannut oikein rakastaa. Eikö rakastamisen pitäisi olla parhaimmillaan silmät kiinni sukeltamista tuntemattomaan ja luottamista siihen, että se toinen ottaa kiinni ja kantaa pahan paikan yli? Ehkä sen pitäisi, mutta minä en ole sitä tehnyt. Minulla on aina täytynyt olla maa omien jalkojeni alla ja oma turvani ulkopuolella hyvänkin parisuhteen. Viime kädessä se luottamus ja turva on aina ollut minussa itsessäni, omissa päätöksissäni ja omissa valinnoissani. Minä en ole heittäytyjä, nojaaja, syliin kiipeäjä, silmien sulkija. Onko se sitä, mitä nyt sanotaan minun vahvuudekseni? Vai onko se tosiassa ollut vain heikkoutta ja rohkeuden puutetta? Sotkeudun tähän ajatukseen.

Ja vielä jatkaakseni heittäytymisestä, onko tämä jääräpäinen omasta itsestäni kiinni pitäminen ollut se ominaisuus, johon mieheni on vuosien ajan takertunut ja josta hän on hakenut omaa turvaansa? Olenko minä näin ollen antanut miehelleni tilaa toteuttaa omia heikkouksiaan? Olenko minä vienyt häneltä itsekunnioituksen sillä, että viime kädessä se olen ollut aina minä, joka on järjestänyt asiat ja kestänyt todella pahojakin karikkoja? Että minä olen tähän asti aina kiivennyt loukkauksien ja kaiken muun paskan yli, mitä hän on tielle kasannut? Hyi helvetti!

Olenko minä taas kerran kasaamassa syyllisyyttä omaan niskaani? Onko tämä suhteen loppuminen sen syytä, että minä olen sellainen kuin olen? Pitäisikö minun olla toisenlainen, pehmeämpi, antautuvampi, heikompi, tarvitsevampi? Olisiko minun pitänyt suhteen ja avioliiton aikana muuttua sellaiseksi sen sijaan, että kasvoin vain entistä itseriittoisemmaksi ja omapäisemmäksi? Olenko minä tehnyt tässä kohtaa väärin? Minunko syytäni sittenkin kaikki?

Minulla on ollut syyni toimia niin kuin olen. Minulla on ollut kolme lasta, joiden elämästä, kasvatuksesta ja turvallisuudesta olen kantanut vastuun lähes yksin. Miten olisin voinut huolehtia heistä, ja muutaman vuoden ajan myös äidistäni, jos en olisi rakentanut kotia ja elämää itseni ja omien ratkaisujeni varaan? Vai onko tuo vain kunniallisuuden ja velvollisuudentunnon verhoon piilotettu tekosyy olla itsekäs ja itsekeskeinen? Missä on raja pakon ja tahdon välillä?

Ehkä minun on todellakin aika luovuttaa, sanoa vain, että en jaksa. En jaksa rakastaa kaikkine rakastamisen mukanaan tuomine rasitteineen. En jaksa ottaa vastuuta rakastamisen kohteesta. En jaksa alkaa opetella uudelleen rakastamista, jonka jo luulin osaavani. En jaksa pohtia kaikkia niitä asioita, jotka menivät päin mäntyä. En jaksa eritellä ja analysoida palasiksi jokaista yksityiskohtaa ja jokaista päätöstä, jonka olen tehnyt. En jaksa olla syyllinen omaan itseeni. En jaksa hakea oikeutusta sille, että kaikesta huolimatta olen säilyttänyt jonkinlaisen itsekunnioituksen ja omanarvontunnon. Ehkä minä tässä suhteessa todellakin vihdoin luovutan. Tai sitten en. Se ei ole minun luonnossani.