Itsekeskeinen

Sain tänään kuulla olevani itsekeskeinen ja hyökkävä. Asenteeni on esteenä rakentavalle keskustelulle. Tämä blogi on malliesimerkki minä-minä-minä -asenteestani. Kiehahdin, todellakin.

Aviomiehen ehdotuksesta tapasimme tänään lyhyesti. Yritimme juoda sivistyneesti kahvit ja vaihtaa kuulumisia. Eihän siitä mitään tullut. En ollut aivan varma, mitä mieheni halusi tapaamiselta, mutta jälkeenpäin saamastani tekstiviestistä selvisi, ettei hän ainakaan saanut sitä, mitä olisi halunnut. Koska asenteeni oli niin hyökkäävä. Jälleen minun syyni – miksi en yllättynyt.

Kysyin mieheltä, onko hän selvittänyt asiansa työnantajansa kanssa ja kuulemma on, mutta ei millään ilveellä enää aio palata hänen palvelukseensa. Työtarjouksia on tullut useita, mutta sairasloma on ensin saatettava loppuun. Kysyin, missä mies asustelee ja kertoi asuvansa vastaanottokeskuksessa kahden hengen huoneessa. Parempi sekin kuin puiston penkillä, totesin. Mies puolestaan kysyi, kuinka minun asunnonsaamiseni edistyy, johon totesin, että ei se edisty. Mies ei kysynyt, missä minä olen. Kerroin osoitteeni olevan Poste Restante, en enempää.

Tietysti keskustelu kärjistyi, kun totesin, että aika hyvin sössitty muutamassa kuukaudessa; työpaikka, avioliitto ja asunto. Mutta hänhän se ei pistänyt haastemiestä asialle, ei. Ihan aikuisten oikeasti minulta loppuivat jälleen sekä käsityskyky että kärsivällisyys. Kysyin, eikö hän todellakaan käsitä, miksi laitoin avioeron vireille. Vastaus oli ylimalkainen viittaus hänen alkoholin käyttöönsä. Nykyisellään hän on ottanut vain pari kertaa kuukauden aikana. Miksi hän ei vähentänyt tällä tavoin silloin, kun vielä jotain oli pelastettavissa? Se kysymys taisi sitten olla liikaa, koskapa mies veti repun selkäänsä ja ilmoitti, ettei tullut tappelemaan, ja lähti.

Join kahvini loppuun ja totesin, ettei mikään ole muuttunut. Alkoholista ja sen liiallisen käyttämisen oheisvaikutuksista ei voi puhua, koko romahdus on avioerohakemuksestani johtuvaa ja ylipäätänsä kaikki olisi onnellisesti ennallaan, jos minä joko olisin tai en olisi. Minun syytäni.

Myöhemmin sitten tekstailimme vähän. Mies olisi halunnut rakentaa jotain, puhua asioista ja selvitellä niitä – tai ainakin näin minä viestin tulkitsin – mutta minun hyökkäävä asenteeni vei meidät ainakin kuukauden taaksepäin. En tiennyt edes kulkevamme jollain aikajanalla. Tämäkin meni täsmälleen vanhan kaavan mukaan, minä ja minun asenteeni – tällä kertaa hyökkäävä sellainen, aikaisemmin norsunv***lla oleva naamatauluni – estivät miestä avautumasta. Enkö minä millään käsitä, kuinka paha hänen on olla ja kuinka hän toivoisi edes pientä tukea minulta. Vastasin kertomalla, että kyllä minä käsitän, että olen nähnyt hänen vajoavan tähän tilanteeseen, mutta ollut voimaton taistelemaan hänen omaa lääkitystään, dokaamista vastaan. Vastasin kertomalla, että itse olin tammikuussa vakavissani tappamassa itseäni – tiesikö hän sitä? Oliko hän nähnyt minun vähittäisen murtumiseni? Oliko hän yrittänyt auttaa minua?

No, tämähän nyt sitten oli taas sitä itsekeskeistä minä-minä-minä -juttua. Samoin kuin tämä blogi. Joku joskus kauan sitten kommentoi kirjoitustani syyttämällä minua siitä, että en kerro molempien osapuolin näkemystä asiasta. Voi hyvänen aika! Minä en ole mikään puolueeton reportteri, joka kirjoittaa objektiivisesti tapahtumista. Tämä on blogi minusta, minun tunteistani, minun olemassaolostani – tämän ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin äärimmäisen itsekeskeinen juttu. Voin raportoida säästä tai liikenneruuhkasta ilman mitään henkilökohtaista vivahdetta, mutta tätä tarinaa en voi kertoa kuin vain oman ajatteluni ja oman kokemukseni kautta. Jos ei tyyli kelpaa, ei ole pakko lukea tätä. Jos taas mieheni haluaa tuoda omat näkemyksensä esiin, hän voi alkaa kirjoittaa omaa blogia. Tai jotain. Minä kirjoitan täällä niitä asioita, joista minun olisi pitänyt voida puhua mieheni kanssa silloin, kun vielä osoitteemme oli yhteinen. Käännetylle selälle ei kauaa jaksa yrittää puhua. Puhun sitten täällä, koska jos en puhu, halkean. Että hyvä on, olen itsekeskeinen, omahyväinen kusipäinen narsisti. Olkaa hyvät!

Jos vakavissani ja ilman kitkeryyttä yritän pohtia itsekeskeisyyttä, minun on tunnustettava, että tietyssä määrin olen sitä. Minussa on muutamia ominaisuuksia, joita voisi sanoa jopa narsismille (mikä muotitermi!) ominaisiksi. Minulla on aina ollut varsin tarkka käsitys omanarvontunnosta, itsekunnioituksesta ja myös melkoiset vaatimukset itselleni.Samaan kokonaisuuteen kuuluu isäni opetus siitä, että julkisivun on pidettävä jokaisessa tilanteessa. Kaikki nämä yhdessä antavat helposti kuvan leuhkasta, ylpeästä tyypistä, joka leveilee ja kehuskelee saavutuksillaan. En halua antaa sitä kuvaa itsestäni, joten on tarpeen vähän selvittää asioita ja käsitteitä.

Omanarvontunto on itsensä arvostamista, rehellistä katsomista omiin myönteisiin ominaisuuksiinsa ja myös pyrkimystä muuttaa vähemmän myönteistä itseään. Omanarvontunto on itsensä hyväksymistä, omien mahdollisuuksiensa tunnistamista ja tahtoa toteuttaa niitä. Luulen itselläni olevan melko terveen omanarvontunnon. Olen melko älykäs, huumorintajuinen, nokkela ja sanavalmis. Olen keskivertoa sivistyneempi, tiedän monesta asiasta hämmästyttävän paljon ja olen nopea oppimaan. Olen tiedonhaluinen, utelias ja valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa vain saadakseni tietää, mitä se on ja sopiiko se minulle. Toisaalta olen laiska ja lyhytjännitteinen. Olen varsin hyvä löytämään oikopolkuja sotkujen selvittämiseksi tai sitten lakaisemaan ne maton alle ja unohtamaan. Olen täydellinen tumpelo raha-asioissa. En ole kärsivällinen enkä vähimmässäkään määrin nöyrä. Jos nöyryydellä tarkoitetaan ”minä maan matonen” -asennetta tai itsen vähättelyä toivossa saada kehuja. Toki kehumista on hauska kuunnella, mutta luulen vakavissani itse silti tietäväni paremmin. Okei, okei, olen leuhka, omahyväinen ja koppava.

Itsekunnioitus kasvaa hyvästä omanarvontunnosta. Itsekunnioitus on hyvä sana. Kysymys on yhtä lailla itse oman itsensä kunnioittamisesta kuin asianmukaisen kunnioituksen vaatimisesta. Tähän kuuluu kohteliaisuus, tahdikkuus ja koskemattomuus. Ja vastavuoroisuus. Kunnioittamalla toista ihmistä voin vaatia kunnioitusta itseäni kohtaan. Olemalla itse kohtelias ja tahdikas voin edellyttää itseäni kohdeltavan samalla tavoin. Fyysisen koskemattomuuden lisäksi on olemassa emotionaalisen koskemattomuuden käsite. Älä tule liian lähelle, jos en päästä sinua. Älä avaudu minulle, jos en halua kuunnella sinua. Älä tunkeile ystäväkseni, jos en toivota sinua tervetulleeksi. Aisti minusta, olenko päästämässä sinua maailmaani, älä pakota minua sanomaan sitä ääneen, koska en halua olla epäkohtelias tai tahdittoman kovasanainen. En halua loukata sinua torjumalla, joten älä aseta itseäsi siihen tilanteeseen, että minun on pakko. Jos loukkaan sinua, en voi itse suojautua loukkauksia vastaan.

Olenko itsekeskeinen, en tiedä. Olenko itsekäs, jossain määrin ehdottomasti kyllä. Olenko paha ihminen, en halua olla. Olenko itserakas? Jos olen, haluan olla sitä aiheesta. Rakastanko itseäni, kyllä, vaikka ihmettelenkin, miksi.

Tämä pohdiskelu on nyt menossa sille asteelle, jolla varsinainen asia alkaa hukkua sanoilla näpertelyn alle. Lopetan tällä kertaa, jatkan myöhemmin. Täytyy kuitenkin vielä todeta, että miehen tapaamisella oli hyväkin puolensa – tulipa taas kerrattua ja selkeytettyä joitakin käsitteitä, vaikka ei niitä koskaan voi ihan läpipuhki pohtiakaan.