Uusi tiedustelu

Käännyn puoleenne ja pyydän tietoja varsin ikävässä asiassa.
Mieheni vuokrasi yhteiseksi kodiksemme viime vuoden huhtikuussa asunnon. Vuokrasopimuksessa on vain hänen nimensä.
Lähisukulaisen viimekesäisen kuoleman jälkeen mieheni on keskittynyt suremiseen alkoholin voimalla, ja samalla jättänyt vähitellen kaikki velvoitteensa ja maksunsa hoitamatta. Myös asunnon vuokrat ovat maksamatta tältä vuodelta ilmeisesti kaikki ja joulukuulta jäännöstä 800 euroa. Itse teen osa-aikaista työtä, eikä minulla ole ollut mitään mahdollisuuksia saada vuokria hoidettua. Olen laittanut avioeron vireille helmikuussa ja haen itselleni omaa asuntoa, johon mies ei tule mukaan.
Tiedän ja ymmärrän hyvin, että maksamattomat vuokrat näin pitkältä ajalta antavat perustellun syyn irtisanoa vuokrasopimus ja lopulta hakea tuomioistuimesta häätö asunnosta. Minulla ei ole tähän asiaan mitään sanomista.

Ongelmani, johon pyydän apua, on se, että en tiedä, millä aikataululla asiat etenevät. Miehelleni on tullut sekä Teiltä että isännöintitoimistolta kirjeitä, mutta en tiedä niiden sisällöstä. Jotta voin omassa asuntohakemuksessani korostaa erittäin kiireellistä tarvettani saada asunto, minun pitäisi ilmoittaa, milloin tämän asunnon on oltava tyhjä eli mihin mennessä minun on saatava uusi osoite. En halua virkavaltaa muuttoavuksi, hoidan sen itse. Ymmärrätte varmaan ongelmani. En voi tonkia mieheni papereita enkä avata hänen postiaan, mutta täällä asuvana asia kuuluu olennaisesti myös minulle. Miestä en ole lähes kahteen kuukauteen edes nähnyt, hän majailee jossain lähistöllä jonkun ystävänsä luona.

Pyydän teitä pitämään minut ajan tasalla. Onko häätöasia ollut jo esillä käräjäoikeudessa? Mitkä ovat lähitulevaisuudessa tärkeät päivämäärät? Tuleeko minulle erikseen tässä osoitteessa kirjoilla olevana asukkaana erillistä tietoa häädöstä ja sen ajankohdasta, vai olenko näiden omatoimisten tiedustelujeni varassa?

Ystävällisesti

….............................

Hei

Kiitos yhteydenotostanne.

Saatavastamme on lähetetty haaste käräjäoikeuteen 27.2.2015. Soitin käräjäoikeuteen ja kysyin haasteen tiedoksiannosta. Haaste on annettu miehellenne tiedoksi 13.4.2015.

Yksipuolista tuomiota ei vielä ole tehty. Kun saamme yksipuolisen tuomion, niin lähetämme sen perintätoimiston kautta ulosottoon täytäntöönpantavaksi. Ulosotto määrää muuttopäivän ja toimituspäivän.  Yksipuolisesta tuomiosta tulee myös maksuhäiriömerkintä luottotietoihin.

Haaste/häätö on peruttavissa aina muuttopäivään asti. Edellytyksenä on, että kaikki erääntyneet saatavamme on maksettu. Avoinna oleva saldo on 2875,22€ 30.4.2015 asti. Toukokuun vuokra 922,95€ erääntyy 2.5.2015.

 

Terveisin

…............................

Olen hiukan yllättynyt vastauksesta, ja toisaalta helpottunut. Ainakaan ihan heti huomenna ei ole virallinen ulosheitto edessä. Toisaalta nuo summat eivät vastaa aikaisempia laskelmiani, ovat pienempiä. Niistä ilmeisesti puuttuvat kaikki korot ja kulut. Ja vielä lisäksi ihmetyttää tieto siitä, että miehelleni on toimitettu tiedoksianto ihan perille asti. Ilmeisesti haastemiehellä on parempaa tietoa mieheni olinpaikasta ja liikkeistä kuin minulla, suuresti rakastetulla vaimolla. Voihan räkä!

Selväjärkisesti

Olen pari viikkoa pohdiskellut toistaiseksi viimeistä käyntiäni työterveyspsykologin luona. Halusin itse sen olevan viimeinen, koska jotenkin tunnen selättäneeni masennuksen sekaisen ahdistukseni. Psykologi oli samaa mieltä, sanoi minun olevan melko hyvässä tasapainossa ottaen huomioon tilanteeni ja sen, kuinka yksin pyristelen niin omia tunteitani kuin ulkoisia tekijöitä vastaan.

Mieltäni jäi kaihertamaan psykologin ymmärryksen sävyttämä lausahdus siitä, että minussa on vielä paljon kiukkua jäljellä. Tunteeni eivät ole täysin turtuneet tai kuolleet. Kiukku ei ole samaa kuin katkeruus, mikä on hyvä asia. En halua olla katkera, en miehelleni, en yhteiskunnalle, en parempiosaisille, en kenellekään. Katkeruus on sukua kateudelle ja se on pahinta myrkkyä, jos haluaa ylläpitää jollain tavalla myönteistä elämänkatsomusta. En halua myrkyttää omaa mieltäni, koska jos sen sallin tapahtuvan, levitän samaa myrkkyä läheisiini ja myrkyttyneet ihmiset eivät ole mukavia. Katkerat ja kateelliset ihmiset karkottavat toiset ympäriltään, tai ainakin ne, joiden elämää ei hallitse jatkuva altavastaajan asemasta vertaileminen toisten parempiin tai suurempiin saavutuksiin. En tahdo läheisteni alkavan vältellä minua. Vielä vähemmän haluan kohdata katkerat silmät peilissä.

Kiukku voi olla ja minun kohdallani varmaan onkin oikeutettua. Minä en totta vieköön ole ansainnut tällaista kohtelua mieheltäni. Ei ole oikein, että hän jätti minut yksin tähän sotkuun, lähes kestämättömään taloudelliseen, sosiaaliseen ja emotionaaliseen ahdinkoon – olkoonkin, että minä otin sen ratkaisevan, lopullisen askeleen hakemalla avioeroa. Tosiasiassa hän on jättänyt minut joka kerran lähtiessään ryyppäämään tai vielä tiukemmin tulkiten, joka kerran ottaessaan lonkeron tai oluen tietäen sen olevan minun tahtoni vastaista. Minulla on lupa tuntea kiukkua, minä saan olla vihainen ja äkäinen. Epänormaalia tai ehkä jopa sairasta olisi, jos en olisi. Kiukku voi olla hyvinkin eteenpäin vievä tunne, kiukku voi olla juuri se lisävoiman lähde, jota tarvitsen jaksaakseni. En saa sotkea kiukkua vihaan, haluan olla kiukkuinen mutta en tahdo vihata. Enkä usko että vihaan. Minulla ei riitä energiaa siihen.

Tyttäreni käski minun kysyä, olenko täysin tärähtänyt, kun en tunne mitään enkä edes suostu fyysisesti sairastumaan, mitä nyt vain laihdun. Kysyin, ihan näillä sanoilla ja vastaus oli helpottava. En ole tärähtänyt, seonnut, narahtanut. Olen vain elänyt rakkauden pikkuhiljaa loppuun ja samalla aikaa alitajuisesti valmistanut itseäni eroon. Sisimmässäni asia on ollut selvä jo kauan, ehkä kauemmin kuin uskallan ajatellakaan. Puuttui vain se lopullinen pieni sysäys, se että sanoin sen ääneen. Minä lähden, minä eroan, minä en enää jatka tätä avioliittoa. Se siitä, selväjärkisesti.

.........................

Ylläolevan kirjoitin viime viikon lopulla. Nyt tilanne on toinen.

Avioliitto

Avioliitto on juridisesti pätevä sopimus kahden aikuisen ihmisen välillä. Avioliiton solmimiseen liittyvät lupaukset ikuisesta rakkaudesta ja keskinäisestä kunnioittamisesta, kuuliaisuudesta, uskollisuudesta jne. ovat rumasti sanottuna romanttista roskaa, joita suurin osa avioliiton solmijoista ei ajan kuluessa noudata. Aviomiehen eilen iltapäivällä ja illalla jatkama tekstittely johti lopulta kysymykseen, enkö pidä edes avioliittoamme pyhänä. Juridiikassa ei ole mitään pyhää, sopimukset voidaan korvata toisilla sopimuksilla. Olemassaololtaan kyseenalainen yläkerran isäntä tuskin enää jaksaa innostua solmittavista tai purkautuvista avioliitoista, luulisi tässä maailman tilanteessa olevan herralla tärkeämpääkin pohdittavaa.

Ei, en pidä omaa enkä muidenkaan avioliittoa pyhänä. Avioliiton perusidea luvata jollekin kolmannelle osapuolelle ikuista rakkautta on järjetön. Tunteitaan ei voi pakottaa, rakkaus syttyy, elää, kukoistaa, mutta hoitamattomana vähitellen kuihtuu ja kuolee pois. Rakkauden voi järkeistää, sen mukaisesti voi käyttäytyä, itseään pettämällä voi vakuutella rakkauden olevan ikuista, mutta jos sisäistä paloa ei ole, sitä ei ole. Muu on näytelmää, showta, petosta. Avioliitto voi toimia, jos se perustuu enemmän luottamukselle, kumppanuudelle ja halulle elää yhdessä, kuin jollekin niin arvaamattomalle ja kuitenkin hallitsevalle asialle kuin mitä rakkaus on. Toki jotkut rakastavat toisiaan loppuun asti, WOW, mutta se tuskin johtuu avioliitosta. Eiköhän kyse ole enemmänkin aidosta tunteesta, jota on hoidettu ja hellitty.

Avoliitto on eri asia. Mieheni ja minä elimme yhdessä 17 vuotta ennen kuin menimme naimisiin. Se oli rehellisempää ja aidompaa kuin tämä virallinen liitto. Avoliitto on liitto, jossa ollaan, koska siinä halutaan olla, ei siksi, että on tullut jollekulle luvattua. Avoliiton purkamisen helppous on tälle tahtoaspektille hyvä vastapaino – liitosta ei lähdetä, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista, koska siinä halutaan olla. Avioeroon kuuluva kuuden kuukauden harkinta-aika ajaa samaa asiaa. Sitä oikeasti pohtii, mitä haluaa, jos on oivaltanut laittaa eron vireille silloin, kun vielä asiat ovat korjattavissa. Minun kohdallani näin ei ole – alitajuntani tai mikä lie oli jo valmistellut kaiken. Minun tarvitsi vain avata silmäni ja nähdä oma tilanteeni. Kuusi kuukautta, joista on neljä jäljellä, tuntuu tarpeettomalta kidutukselta.

Aviomiehen eilinen tekstittely jatkoi kärjistetysti samaa ruikutuslinjaa maustettuina uhkavaatimuksilla minun välittömästä lähdöstäni asunnosta, jonka vuokrasopimuksessa on hänen nimensä jos en halua häntä osaksi elämäni iltaa. Kuinka runollista! Ilmoitin muuttavani kun minulle sopii ja että ehdottomasti en halua häntä takaisin elämääni. Useaan kertaan. Seurasi sitten lisää valintoja, jotka minun pitäisi tehdä hänen puolestaan. Elämä tai arkku! Vaikka kuinka kovasti kaksi aikuista olisi pari, niin ei tuollaisia asioita työnnetä toisen niskoille, vielä vähemmän nyt, kun todella tunnen olevani irti hänestä. Kömpelö yritys jälleen laistaa oma vastuu omista tekemisistään. Olen kasvattanut kolme lasta aikuisiksi, olen kantanut vastuun heidän valmistautumisestaan omaa elämää varten – ja olen onnistunut. Liki kuusikymppistä miestä en enää kasvata. En ole hänen äitinsä, en enää vaimonsa, en vuosikausiin kumppani. Tästä eteenpäin olen vapaa, eikä sitä vapautta rajoita mikään tekstitetty uhkailu tai tunteellinen kiristys.

Ai niin, hän edelleen rakastaa minua yli kaiken,

Tekstareita

Aviomies päätti avata keskustelun tulevan ex-vaimonsa kanssa. Tekstarilla tuli kysymys, kuinka kauan ”näytelmää” pitää jatkaa? Hyvänen aika, mies ei kertakaikkiaan ymmärrä, että tämä on oikeata elämää, ei näytelmää, ei kiukuttelua, ei ohimenevää kriisinpoikasta. Ei ymmärrä eikä ehkä haluakaan ymmärtää.

Halusin saada sanottua joitain asioita, kysyttyä jotain, joten vastasin. Lopulta miehen viestit olivat pelkkää itsesääliä tirsuvaa ruikutusta ja kaiken vastuun sysäämistä minulle tyyliin ”elämäni on sinun käsissäsi”. Tekstasin moneen kertaan, että hänellä on itsellään vastuu omasta elämästään, että hän itse on tehnyt päätöksensä ja valintansa ja että hänen tulisi sitten pysyä niiden takana. Viestien takana oli peiteltyjä viittauksia itsensä tappamiseen, joihin ei kuitenkaan ole halua, koska ”tahtoo nähdä poikansa menestyvän paremmin kuin isänsä”. No, se ei ole pojalle vaikeata.

Kummallisesti miehen suhtautuminen pomoonsa on muuttunut hiljalleen entisestä kaveruudesta vihamieliseksi vihjailuksi ja uhkailuiksi. Eräässä ryöpytyksessä muutama viikko sitten mies uhkaili pomoaan vaikka millä ammattialan yhdistyksellä aina edesmennyttä Itellaa myöten. Nyt tuli mukaan jo verottajakin muka-kiinnostuneiden listalle, joiden puoleen mies kääntyy, jos ei rahaa tilille ala tulla ja vikkelään. En ole mielenterveyden tai -sairauden ammattilainen, mutta nyt ei kaikki todellakaan ole kohdallaan. Ehkä kyse on vain siitä, että mies on tottunut saamaan kaiken helposti, koska pomokin on päässyt helpommalla, kun on mukautunut miehen vuosien varrella tekemiin kupruihin, kuten ylimääräisiin krapulapäiviin, tilitysten kähmimisiin, vippeihin ja niiden maksamatta jättämisiin. Nyt kun näiden asioiden sietämisessä tuli raja vastaan, niin sitten ollaan vihaisia.

Miehen vieno vihjaus minun henkilööni ei tuottanut hänelle toivottua tulosta eikä viittaukset elämän laadun huonouteen saaneet aikaan muuta kuin selvityksen siitä, että hän on itse vastuussa elämästään. Minä en suostu säälimään enkä tuntemaan myötätuntoa vastoinkäymisten vuoksi. Minä en suostu olemaan syyllinen hänen ahdinkoonsa enkä siihen, etten olisi sitä huomannut tai siihen reagoinut. En.

Kysyin asiallisesti, onko hänellä mitään suunnitelmia tavaroidensa suhteen häätöpäivän koittaessa. Vastaus oli, että minun pitäisi kysyä pomoltaan, koska hänen elämänsä on pomon ja minun käsissä. Katsooko mies olevansa holhouksessa ja pomon olevan kaikilla tavoilla velvollinen huolehtimaan hänen hyvinvoinnistaan?

Missä on se mies, joka vielä tammikuussa vakuutti, että 800 euroa vuokranantajalle tulee hoidettua emmekä joudu häätöuhan alle? Tosin silloin oli tilanne jo hänen kohdallaan täyttä vauhtia menossa alaspäin enkä ottanut vakuutteluja ihan todesta. Mutta missä on se mies, jonka käsiin minä kerran kauan sitten riemumielin annoin oman ja lasteni elämän? Se mies, jonka hyväntuoksuiseen syliin painauduin ja jossa minulle soi koko universumin loistava sinfonia? Viimeinen näköhavainto siitä sylistä oli kusen kastelema sängyssä röhnöttävä haiseva olento, jolla ei ollut minulle mitään sanottavaa. Kehitys on ollut pelottava – ällöttävä. Jos muististani olisivat häipyneet ne upeat, ihanat hetket suhteemme alkuajoilta, en ehkä tuntisi oksennuttavaa inhoa nyt. Ne eivät ole häipyneet.

Mies jatkoi tekstittelyä nyt aamulla viittaamaalla perhehistoriaani, ihmisiin, joita hän ei ole koskaan tuntenut. Vastasin halpamaisesti, myönnän, viittaamalla hänen omiin sanoihinsa ja kertomuksiinsa omasta isästään. Vastuun pakoilijoita molemmat, toinen makean elämän ja nuoremman naisen perään, toinen juomiseen. Upeata! Muistan, kuinka mies itse arvosteli isäänsä ja painokkaasti sanoi, että käyttää isäänsä mallina siitä, kuinka hän missään tapauksessa ei halua toimia.

Mies sanoo rakastavansa minua yli kaiken. Siinähän rakastaa, se on ihan toinen juttu. Se on hänen päänsärkynsä, ei minun.

Pääsi itku

Eilen pillahdin itkuun. Kymmenen päivää tiliin ja 6 euroa rahaa. Nälkä. Oikeasti nälkä, sellainen kurniva tunne vatsassa, hienoista vapinaa käsissä ja keskimittaisen aamulenkin jäljiltä jalat kuin keitettyä spagettia. Jääkaapissa puolikas tuoretta kurkkua ja vajaa paketti voita, viimeiset ruishiutaleet kuplimassa puuroksi. Makaronia ainakin viisi pussillista. Kahvia muutamaan pannulliseen, savukkeita vajaa aski. Nälkä. Itku pääsi ja koirat sekosivat silkasta myötätunnosta.

Kolmen viikon kevätloma teki minulle muuten todella hyvää, mutta heiveröisen talouteni se kaatoi ihan täydellisesti, koskapa loma-ajan palkat maksetaan vasta lomakauden päätyttyä. Kodista on tullut entinen koti, nykyisellään se on pahvilaatikkonäyttely. Keittiön kaapeissa ei ole jäljellä kuin ehdottoman välttämättömät rakkaat omat kahvimukini, pari pientä matalaa ja pari keittolautasta. Mehukannu on jääkaapissa ilman mehua, mutta jääkaappikylmä vesi ruokajuomana on parempaa kuin suoraan hanasta. Siivouskaappi on vielä koskematon, lattialla könöttää pölynimurin vieressä korkkaamaton punaviini odottelemassa aikaa parempaa. Suurin osa talvivaatteista on pesty ja pakattu valmiiksi, kesävaatteita en ole vielä halunnut ottaa esille. Olen valmis lähtöön. Olen niin maan perusteellisen valmis.

Puolen kuun palkat kahdesta eri työpaikasta riittivät siihen, että sain maksettua vanhan velan kaupungille, vaihdatettua autoon kesärenkaat ja ostettua kahvipaketin. Pienoinen haaveri käteen tarvitsi jääpussin, joten tilipäivän juhla-ateria oli pyttipannu maustettuna pussillisella pakasteherneitä. Ei hullumpi yhdistelmä. Laskupinoa en saanut pienennettyä, mutta en nyt voi enkä jaksa surra sitä. Tärkeimmät ensin ja tärkein on uusi osoite. Velka kaupungille oli ehdoton este ja sen raivaaminen tieltä raivasi samalla kaiken muun. Tarvitsen oman kodin. Minä ja koirat, ja oveen vain oma nimeni, avain vain minun taskuuni ja kaapeissa vain minun tavaroitani. Se on kaikkien uhrausten ja kaiken muun kurjuuden arvoista.

Eilinen itku sai taas kerran syvän mustan masennuksen nostamaan päätään. Kuinka paljon yksinkertaisempaa olisikaan tehdä lääkekaapin sisällöstä kunnon cocktail, nautiskella se auringonpaisteessa parvekkeella punaviinin kera, rapsutella koiria ja antaa mennä! Loppuisi tämä minun ikäiselleni naiselle täysin ihmisarvoton kitkuttelu. Suurimmaksi pilveksi nousi tietoisuus siitä, että en ole tehnyt mitään väärin, että olen nk. kunnon kansalainen, että yritän olla kiltti ja ystävällinen kaikille, että jollain tavalla kaikkien näiden takia jään aina jalkoihin, jään aina olemaan se päähän potkittu. Että oikeasti minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, häikäilemätön, epärehellinen, itsekäs ja ehdottomasti vain omaa etuani tavoitteleva. En halua. Jos joskus tuon cocktailin vedän sisääni, haluan tulla muistetuksi tällaisena, hyväuskoisena hölmönä. Että joku oikeasti kaipaisi minua näine ominaisuuksineni vaikka sitten tuumaisikin, että oli oma syyni kun olin niin hölmö. Tiedän kyllä, että masennukseni on pitkäaikainen vaiva, josta ei toivuta hetkessä eikä ehkä ihan omin voimin. Tämä oli taas pudotus takaisin sinne pimeyteen ja taas sieltä on jotenkin rämmittävä ylöspäin.

Luultavasti olen tehnyt joskus jotain oikein, koska muuten ei universaalin oikeudenmukaisuuden nimissä voi olla mahdollista, että elämässäni on ystäviä, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä ja tulla tueksi silloin, kun sitä tarvitsen. Eilen hän taas teki sen, kysyi ja auttoi. Illalla kävin työmatkan yhteydessä kaupassa ja menin nukkumaan ilman kurinaa vatsassa. Iltalenkin jälkeen koirillakin oli pitkästä aikaa namihetki ja lopulta nukuimme kaikki kolme yhdessä mykkyrässä.

Tyrmäys

Olen toiminut täsmälleen ohjeiden mukaan. Olen ollut kärsivällinen ja ystävällinen, olen hakenut pyydettyjä asiakirjoja ja todistuksia, olen ottanut tulosteita ja kopioita kaikesta, mitä on pyydetty. Olen kiikuttanut näitä papereita yhdelle jos toisellekin luukulle. Olen soittanut jokaisesta laskusta, joka minulle on tullut, selvittänyt tilannettani ja kohteliaasti pyytänyt lisää maksuaikaa. Olen kiristänyt nälkävyötä melkein äärimmilleen koirien hyvinvoinnista tinkimättä. Olen uskonut siihen, että kun teen oman osani, se palkitaan vastavuoroisesti myöntämällä minulle kuuluvia etuuksia. Kuten soviteltu työttömyyspäiväraha, koska olen osa-aikatyössä. Lain mukaan olen siihen oikeutettu ja TE-toimiston työvoimapoliittinen lausuntokin sitä tukee.

Ja kakan latvat.

Kuinka tämä päivärahapelleily onkaan mennyt? Tammikuun puolessa välissä ilmoittaudun osa-aikatyöttömäksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon, eli siitä päivästä lukien olin oikeutettu hakemaan työttömille tarkoitettua työttömyysturvaa, osa-aikaisena vain soviteltua sellaista, mutta kuitenkin jotain. Helmikuun toisena päivänä vein Kelaan hakemuksen ensimmäisista kahdesta viikosta, tarkistin ilmoituksen vastaanottaneelta henkilöltä, että kaikki tarvittava oli nipussa. Kyllä on, vastasi virkailija. Neljä viikkoa myöhemmin sain Kelalta kirjeen, jossa haluttiin lisää palkkalaskelmia ja työtuntimääriä kaikkiaan parin vuoden taakse. Kävin kysymässä toiselta virkailijalta, mitä tarkasti tahdotaan ja onko nyt varmasti kaikki. Kyllä sitten on, vastasi virkailija. Vielä saman päivän aikana vein palkkalaskelmat ja jälleen tarkistin, että ihan aikuisten oikeasti nyt on todellakin jokaikinen paperi, jonka Kela tarvitsee päivärahojen maksamiseen.

Viikon kuluttua tuli kirje, jossa kehotettiin kääntymään liiton puoleen, koska satun jostain syystä uskomaan esihistorialliseen ammattiyhdistykseen ja joukkovoimaan. Liiton jäsenyys päättyy muuten tänään, en maksa enää tyhjästä. Minäpä soitin liittoon ja kyselin, mitä kaikkea heille pitää toimittaa. Keräsin nipun kasaan ja vein luukulle. Tietysti kysyin, onko tässä nyt kaikki. Luukulla ollut virkailija vastasi, että eiköhän, mutta ehkä vielä halutaan lisää palkkalaskelmia ja työnantajan vahvistus työskentelyajoistani. Valmistauduin näiden toimittamiseen ja vihdoin maaliskuun lopulla oli kaikki valmiina. Kaikki tarvittava oli tehty ja viimeisetkin todistukset toimitettu perille.

Liiton sivulta poimin seuraavaa:

Voit saada ansiopäivärahaa työttömyyskassasta, jos

• olet kokonaan tai osittain työtön
• haet kokoaikatyötä ja olet ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi työ- ja elinkeinotoimistoon (TE-toimisto)
• olet työttömyyskassan jäsen
• olet täyttänyt työssäoloehdon kassan jäsenyysaikana
• olet iältäsi 17-64-vuotias (lomautustilanteessa 17-67-vuotias).
  

Aika yksiselitteistä ja selkeää, eikö vain!

Seuraavien virkkeiden kirjoittaminen saa minut voimaan pahoin.

Teen etä- ja matkatyötä, minulla ei ole vakinaista työaikaa enkä tee työtäni työnantajan tiloissa, joten minulle maksetaan itse ilmoittamani työajan perusteella. Liitto tyrmäsi ansiosidonnaisen sovitellun työttömyyspäivärahahakemukseni, koska työnantajallani ei ole heidän mukaansa riittävää keinoa valvoa työaikaani. Tämä kuulemma perustuu lakiin, jota olen yrittänyt vajavaisella ymmärrykselläni tutkia kaksi päivää. En ole löytänyt kyseistä lainkohtaa tai sitten en vain osaa lukea tai ymmärrykseni ja käsityskykyni alittaa lainsäätäjän vaatimukset. Liitto siis tähän lainkohtaan perustuen kyseenalaistaa a) minun rehellisyyteni täyttäessäni työaikailmoitusta, b) esimieheni täyden ymmärryksen ja lahjomattomuuden hänen hyväksyessään työaikailmoitukseni ja c) työnantajan ja työntekijän keskinäisen luottamuksen, johon koko työsopimuksemme perustuu. Ainoa realistinen keino työnantajalla ”valvoa työaikaani” on palkata minulle niskaanpuhaltaja, joka käyttää sekuntikelloa työpöytäni äärellä tai auton ratissa ja osaa erotella pääni sisällä tapahtuvan työn suunnittelun ja työhön kuuluvan ongelmien ratkaisun muista mielessäni risteilevistä mietteistä. Muuta keinoa ei ole, mutta sitä vaaditaan, jotta voisin saada minulle kuuluvan etuuden.

Anteeksi, käyn välillä oksentamassa.

Minulla todellakin horjuu usko suomalaiseen hyvinvointivaltioon, joka pitää huolen omistaan. Olen kunnioittanut demokratiaa ja ollut ylpeä äänioikeudestani. Olen pitänyt itseäni vähintään keskimääräisen fiksuna enkä ole koskaan joutunut vakavasti epäilemään omaa ymmärrystäni. Nyt tuli hyväuskoisuudelleni ja lainkuuliaisuudelleni lujasti turpaan. En edes tiedä, mihin suuntaan kohdistaisin tämän turhautuneen raivon. Jonnekin lakipykälien muutenkin sekavaan viidakkoon piilotetaan jotain, joka on tavalliselle kaduntallaajalle täysin käsittämätöntä, mutta johon vedoten voi keneltä tahansa koska tahansa vetää maton jalkojen alta. Erittäin vakavasti harkitsen ensimmäistä kertaa elämässäni kirkkoveneen piirtämistä äänestyslippuun ensi sunnuntaina. Koska valtiovalta ja lainsäätäjä ei kunnioita minua, ihmisarvoani eikä ymmärrystäni, miksi ihmeessä minun tulisi kunnioittaa heitä piirtämällä mitään merkitsemättömiä numeroita tyhmälle paperilapulle?

Minun täytyy joka tapauksessa syödä tulevinakin aikoina, jos aion elää. En ole ollenkaan varma aikeistani, ei enää huvita. Kerään vielä kerran koko paperinipun ja vien ne Kelaan. Aikaa on nyt mennyt kolme kuukautta, miltä ajalta haen näitä osa-aikatyöttömälle kuuluvia päivärahoja. Jos ne jostain syystä minulle tulevat – mihin en enää kovasti usko – tulee samalla päivä, jolloin juhlin maksamalla kaikki laskuni ja menemällä ulos syömään.

Toistaiseksi kaikki voitava

Liekö syynä upean aurinkoinen kevätpäivä vai mikä, mutta tänään olen ollut pitkästä aikaa todella rauhallisella, melkein iloisella mielellä. Jostain ihmeen syystä jaksan taas luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät, kun itse tekee parhaansa. Minä olen tehnyt.

Olen maksanut kaupungille jäänyttä vuokravelkaa niin, että viikon kuluttua tilipäivänä olen siihen suuntaan nollilla. Minä – voittaja, sittenkin! Olen saanut myytyä turhaa tavaraa niin, että jääkaapissakin on jotain ja koirilla täysi ruokasäkki. Olen jopa uskaltanut varata trimmin toiselle takkuturkille ja tiedän pystyväni maksamaan sen. Olen kerännyt pahvilaatikollisen ylimääräisiä kapistuksia lauantaiselle kirpputorille. Yhtään laskua en tosin ole maksanut, vielä.

Eilen postissa oli poissaollessani tullut kauan odottamani työnantajan vahvistus työaikani valvomisjärjestelyistä (idioottimainen vaatimus!) liitolle ja tänään sitten kiikutin pyydetyt palkkalaskelmat ja edellä mainitun asiakirjan suoraan ko. henkilölle. Elän nyt siinä toivossa, että tämä asia käsiteltäisiin todella pikaisesti, jotta pääsen etenemään. Kohta kolmen kuukauden päivärahat, vaikka sovitellutkin, on iso summa minulle. Toistaiseksi se on puuttunut ja siksi noita laskuja on kerääntynyt.

Olen pakannut keittiön valmiiksi, tai oikeammin tyhjäksi. Esillä ovat vain ne ihan pakolliset tarvekalut, joita ilman ei synny edes voileipää tai puuroa. Kylpyhuone ja wc ovat melkoisen autioita, vain kylpytakki roikkuu naulassa ja hammasharja vilkuttelee peilin edestä. Pullot ja purnukat ovat avoimessa vanity casessa, josta tarpeen mukaan niitä lainailen. Pesukone on vielä kytkettynä paikoilleen ja pulveripaketti paikoillaan. Pyykkiä riittää, vaikka olenkin kutistanut elämisen mahdollisen kapeaksi.

Huomenna on viimeinen varsinainen lomapäiväni. Pesen tyhjät kaapit, käyn hakemassa lisää pahvilaatikoita ja ehkä tuhlaan muutamaan IKEA-kassiin. Vien koirat pariksi tunniksi riehumaan koirapuistoon ja pesen talvisen koiranulkoilutustakin.

Tänään on ollut muutenkin hyvä päivä. Projektityö, josta kävin sopimassa muutama viikko sitten, tuntui jo menneen ohi, mutta tänään sain puhelun ja lisätietoja. Toimitiloissa on havaittu paha kosteusvaurio ja projektin aloittamista on siirretty. Hyvä näin, aloitan sitten kun siellä päässä sopii. Pääasia, että töitä on tiedossa.

Sairastunut ystävänikin soitti ja kertoi toipuvansa sellaista vauhtia, että lääkärit pitävät sitä ihmeenä.

Miksi en olisi tänä iltana hyvällä mielellä? Kun kaikki voitava on tehty, niin mieleen laskeutuu rauha.

Sairastuminen?

Sain eilen surullisen viestin erään yhteisen ystävämme sairastumisesta. Tiedän, että tälle ystävällemme on mieheni juopottelu ollut todella kova paikka ja hän on kantanut suurta huolta asiasta. Vuorotellen huolta ja vuorotellen ollut vihainen, koska hän samoin kuin minä ja moni muu, näkee hienon ihminen tärvelevän niin itsensä kuin kaikki avoimet mahdollisuutensakin. Ystävämme on ollut upeasti sekä minun tukenani että mieheni tukena sen vähän, mitä tukea hänelle on voinut antaa. Nyt kävivät niin stressi mieheni puolesta kuin moni muukin huoli ylivoimaiseksi kantaa ja korvien välissä kävi pieni – onneksi vain pieni – napsahdus. Toivon sydämeni pohjasta, että nyt minusta riittää tukea sekä hänelle että hänen läheisilleen, jotka näiden myllerrysten aikana ovat tulleet lähelle minuakin. Uskon lujasti, että kaikesta voi selvitä, kun jaksaa luottaa parempaan ja osaa jakaa omasta jaksamisestaan. Ystävämme toipuu, aivan varmasti.

Uutinen sai minut ihmettelemään itseäni. Mikä minussa on vikana, kun ei oikein mikään tunnu kaatavan minua? Stressitasoni täytyy olla todella korkea, kun laskee yhteen kaiken sen, mitä tällä hetkellä minulle tapahtuu. Avioero, jota en halunnut, mutta jota en voi välttää. Täydellinen pesäero mieheen, joka olisi voinut olla minulle se ainoa oikea. Jonkinmoinen altruistinen huoli miehen tulevaisuudesta. Toinen muutto vuoden sisällä, tällä kertaa pakkaaminen ja tavaroiden lajittelu täysin yksin ilman sitä toista, jonka tavaroita myöskin pakkaan. Tietämättömyys ja epävarmuus siitä, minne muutan, mistä saan uuden kodin. Rahavaikeudet, tyhjä jääkaappi ja nopeasti vajeneva koiranruokapussi, kasvava pino laskuja, joiden eräpäivät huutavat hoosiannaa ja joille en voi tehdä mitään. Keskeneräinen taistelu äärettömän hitaasti jauhavia päiväraharattaita vastaan. Vanhan koirani viimeisten aikojen katseleminen ja tarkkailu, koska on aika tehdä lopullinen päätös. Kalvava ja kasvava suru lapsuudenystäväni hitaan hiipumisen vuoksi. Verenpaine, joka ei laske millään, paha huimaus ja jatkuva päänsärky, johon ei mikään särkypilleri tehoa. Masennusoireiden toistuva tunnistaminen ja niitä vastaan kamppaileminen. Huolehtiminen siitä, että lääkekaapissa on tarvittaessa ulospääsy kaikesta. Ruokahaluttomuus ja laihtuminen.

Ylläoleva on luettelo vain kaikesta siitä, mitä on tullut koettua vuodenvaihteen jälkeen. Entiset murheet ja menetykset ovat kaiken uuden taustalla, käsittelemättöminä mutta ei unohdettuina. Miksi minun päässäni ei napsahda? Miksi minä en ole saanut sydänkohtausta tai aivoinfarktia tai muuta modernia sairauskohtausta? Miksi on kuin en tuntisi mitään? Olenko oikeasti niin tunneköyhä, ettei mikään enää hetkauta? Olenko kylmä ja välinpitämätön? Olenko fatalisti, joka uskoo kaiken menevän, niin kuin pitää, hermoilinpa siitä tai en? Tämä on hämmentävää. Tämän ei pitäisi olla näin, ei ainakaan jos on telkkarisarjoja tai naistenlehtiä uskominen. Miksi en itke, miksi en revi hiuksiani tai hakkaa päätäni seinään? Miksi vain olen ja elän, kuin tämä olisi jokapäiväistä leipää? Olenko ehkä niin tärähtänyt, etten itse sitä huomaa?

Vai onko niin, että kaikki tunteet ovat lukkiutuneet pakon edessä jonnekin syvälle sielunelämäni syövereihin, koska niiden mukaan eläminen tässä tilanteessa ei johtaisi mihinkään, mikä millään tavalla edistäisi mitään? Onko minulla stressiä vastaan niin vahvat defenssit, että en tämän kummemmin fyysisesti reagoi? Voiko olla niin, että kun tilanteet ovat tästä tasaantuneet ja elämäni jatkuu toivottavasti tasaisempana ja rauhallisempana, niin sitten koko varastoitunut tunnesekamelska vyöryy ylitseni ja jälkijättöisesti sitten poden niin infarktit kuin eromasennuksen kuin kaiken muunkin asiaankuuluvan, joka nyt loistaa poissaolollaan? Sopisi jotenkin minulle muutenkin ominaiseen aikasytytykseen.

Nyt menen päivä kerrallaan, teen sen, mikä pakko on ja odotan seuraavaa päivää. Pidemmälle en katso, koska en tiedä, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Onneksi on koirat ja onneksi on ystäviä. Ja kevät.

Väliaikapäivitys

Alan olla todella kärsimätön. Kaikki sujuu liian hitaasti, vaikka itse yritän miten päin tahansa kiirehtiä ja toimia nopeasti.

Mies ei ole edes käynyt kotona yli viikkoon. On vierähtänyt kuukausi siitä, kun viimeksi edes vilaukselta näin hänet. En kaipaa, ei ole ikävä, mutta oikeasti ihmettelen, kuinka, millä ja missä hän tulee nykyisellään toimeen. Minun on helpompi pakata tavaroita ja lajitella kaikkea. Pitäisikö olla oikeastaan kiitollinen siitä, ettei ole mitään suuria riitoja eikä kyynelehtimisiä? Mies tekee tämän minulle kovin helpoksi, jos nyt eroaminen koskaan voi olla helppoa.

Kuulin – jälleen tietysti parin mutkan kautta – että miehellä on tapana istua aamupäivät paikallisessa kaljakuppilassa lukemassa päivän lehtiä. Niinpä vaihdoin koirien ulkoilulenkin myös aamupäivällä kiertämään aivan toista kautta. En halua vahingossa törmätä häneen, en valmistautumatta ilman, että tarkasti tiedän, mitä sanoa ja mitä haluan hänen ymmärtävän. Luulen ja pelkään, että todellisuudentaju on karannut eikä hän täysin ymmärrä, mikä tilanne on. Etenkin hänen kohdallaan se on todella huono.

En tiedä, itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan miehen suunnitelmista tai ajatuksista siitä, kuinka hän elämänsä vastaisuudessa järjestää. Pahoin pelkään, että hän luottaa niihin kuvittelemiinsa saataviin ja niiden tuhansien eurojen avulla palauttaa elämänsä jotensakin entisiin uomiinsa. Tämä tarkoittaa kotia ja työntekoa. Ehkä hän jopa kuvittelee, että avioliittomme palaa sellaiseksi, millaiseksi hän sen jätti, että minulla on vain joku pahempi kiukuttelupuuska päällä ja että kun hän kunnollisen aviomiehen tavoin on hoitanut asiat järjestykseen, minunkin äksyilyni laantuu. Ja että avioelämä palautuu kaikilta osiltaan. Tiedän mieheni olevan luonteeltaan ikuinen optimisti, joten en ollenkaan ihmettelisi, vaikka hänen toiveajattelunsa kulkisi tuohon malliin.

Todellisuus tulee lyömään ja se tulee lyömään armottomasti. On ankaraa todellisuutta, että mitään tuhansien saatavia miehellä ei ole eikä mitään mahdollisuuksia edes asianmukaisia väyliä pitkin yrittää periä niitä. On yhtä kovaa faktaa, että aika tässä osoitteessa on käymässä vähiin. Nyt mennään viidettä kuukautta maksamatta vuokraa, joten on selvää, että asuminen ei voi enää pitkään jatkua edes setelitukkoa heiluttelemalla. Vuokrasopimus on miehen nimissä, joten mies tulee piakkoin saamaan häädön. Minä lennän ulos siinä sivussa, jos en asuntoa sitä ennen saa. Häädön toimeenpano tarkoittaa viranomaisia kantamassa tavaroita ulos asunnosta ja lukkojen uudelleensarjoitusta. Tämä on karua, mutta todellista. Häätö, ulosotto ja lukuisat merkinnät luottotiedoissa tarkoittavat alkoholisoituneelle, työtä tekemättömälle miehelle sitä, että asunnon hankkiminen on lähes mahdotonta.

En oikein jaksa uskoa, että mies olisi täydelleen sisäistänyt ylläolevan ja ryhtynyt varautumaan siihen. Olen pakannut hänen tavaroitaan ja kerännyt pahvilaatikot yhteen isoon läjään, mutta itse muuttaessani en niitä mukaan ota. Sääli vain, jos kaikki päätyy kaatopaikalle, sanoo sisäinen kierrättäjäni. Aikuisen miehen on otettava edes jostakin vastuu, vaikka sitten vain maallisesta mammonastaan.

Miehestäni on tehty muutama silminnäkijähavainto, joiden perusteella hän ei ole kulkenut alkukevään läpi pelkkä fleece-takki päällä. Muutenkin helposti tunnistettava hahmo on saanut lisävarustuksekseen kirkkaankeltaisen takin. Eipä ole sattunut minun silmiini. Mitä siellä alla on, sitä en halua edes ajatella. Kukapa haluaisi pohtia epämääräisissä oloissa piehtaroivan miehen pari viikkoa käytettyjä kalsareita. Hyi!