Gracias a la vida

Tänään on hyvä päivä lopettaa tämä blogi. Jos asiat olisivat toisin, viettäisin 11. hääpäivääni, mutta asiat ovat näin ja vietän erittäin hyvää ja onnellista itsenäistä päivääni.

Olen kulkenut pitkän tien, käynyt syvemmällä kuin minne koskaan kuvittelin joutuvani, olen katsonut itseäni peiliin ja oppinut uudelleen rakastamaan ja arvostamaan itseäni. Olen oppinut vihdoinkin laittamaan menneisyyden sille kuuluvalle paikalle. Olen antanut itselleni anteeksi, ja ehkä antaisin ex-miehelleni, jos hän pyytäisi. Olen oppinut olemaan ylpeä itsestäni läpikäytyäni todellisen mankelin ilman mitään pilleriä tai muuta päänsekoittajaa.

Nyt on kaikki hyvin. Minulla on koti, säännöllinen joskin hyvin niukka toimeentulo, rakastava koira kumppanina ja tärkeimmät ystävät vierelläni. Tunnen itseni jälleen vahvaksi, tiedän mitä tahdon elämältäni. Ja tästä eteenpäin todellakin otan, mitä tahdon eikä minua enää litistetä kasaan. Hengitän vapaasti ja elän täysillä. Terveyteni ei enää varoittele ja osaan taas hymyillä.

Olen onnellinen.

Kiitokset teille kaikille, jotka ovat lukemalla kulkeneet rinnallani. Olen saanut sen tietämisestä tukea ja lohtua, kun on ollut vaikeata. Kiitos kaikille niille ystäville, jotka ovat jaksaneet katsoa rämpimistäni ja kuunnella valitustani. Kiitos jokaisesta ajatuksesta, joka minulle on uhrattu, sillä ne ovat kantaneet minua. Elämälle kiitos, kuten Violeta Parra laulaa.

Kaikille niille, jotka omilla tahoillaan kipuilevat elämänsä kanssa, toivotan sydämeni pohjasta voimia ja rohkeutta elää eteenpäin. Kun kääntyy päin vaikeuksia ja mörköjä, niillä on tapana kutistua. Kun tietää tehneensä parhaansa, ei voi vaatia itseltään enempää, sanoi muu maailma mitä tahansa. Maailma on sittenkin kaunis, se vain täytyy uskaltaa ottaa vastaan. Aurinkoa sydämiinne, ystävät!

Tämä on viimeinen päivitykseni tämän otsikon alla, mutta ehkä kirjoitan vielä joskus uuteen blogiin uudesta elämästäni. Säilytän saman nimimerkin, olen vastedes aina Eleftheria, vapaa.

Kapinalakanat

Kapinalakanalla on oma tarinansa. Se vie ajatukset takaisin aikaan, jolloin vasta suunnittelin jotain pitkäkestoisempaa kuin vain kesäromanssia ex-aviomiehen kanssa.

Vaihdoin tänään makuuhuoneen järjestyksen, koska alkuperäinen sisustus ei kertakaikkiaan toiminut. Minulla on kaksi kirjoituspöytää, joista toinen on omistettu työlle ja toinen harrastuksilleni. Onneksi makuuhuoneeni on niin iso, että voin melko vaivatta rakentaa sinne periaatteessa kolme eri tilaa. Nukkumiseen ei tarvita kuin sänky ja lukuvalo. Työpöydän yhteyteen tarvitsen hyllytilaa papereille ja harrastuksia varten pöydän, ompelukoneelle tilan ja hyllyjä, koukkuja yms. kaikenlaista sälää varten. Lisäksi makuuhuoneessani on vanha perintökirjakaappi, jossa on opiskelujani (joita aivan oikeasti aion vielä jatkaa!) varten kerätty kirjasto ja muu materiaali. Ja kaappitilaa viinille, tietysti. Muuten oli hyvä, mutta pöydät väärinpäin. Niiden vaihtaminen johti kuitenkin kaikkien kalusteiden uudelleensijoittamiseen. Samassa yhteydessä tuli tyhjennettyä viimeinen roinaa sisältänyt muuttolaatikko sängyn alta ja imuroitua ja pestyä lattia oikein perusteellisesti. Huomasin, että kanssani oli muuttanut melkein puolen metrin pino työpapereita, jotka olivat vanhentuneita tai muuten tarpeettomia.

Kuinkahan paljon muuta tarpeetonta olen säästänyt? No, nyt on aikaa selvitellä kaikkea ja ilman suurempia tuskia ja tunteita heittää tavaraa pois, roskiin, kierrätykseen tai kirpparille.

En osaa tarpeeksi selvästi sanoa, kuinka kiitollinen olen ystävästä, joka tuli avukseni. Jälleen kerran pyyteettömästi, hauskasti, ystävällisesti. Sama ystävä auttoi syksyllä lamppujen kanssa ja on kerta toisensa jälkeen laitellut pikkujuttuja, joita en yksin ole onnistunut tekemään. Muutenkin viihdyn hänen kanssaan, ei vain tekemisen merkeissä.

Heitin aamulla lakanat vuoteesta pesukoneeseen ja nyt järjestettyäni makuuhuoneen uudelleen otin kaapista puhtaat lakanat. Otin vanhat ihanat kapinalakanani. Ostin setin, aluslakanan, pussilakanan ja kaksi röyhelöin koristeltua tyynyliinaa, luonnonvalkoisella pohjalla suuria ruusuja. Tämä setti oli yhden hengen sänkyyn ja viimeinen sellainen ennen viime syksyn ostoksia. Kun aikanamme muutimme exän kanssa yhteen, lakanahankinnat olivat tietysti tuplia.

Vuosien varrella muutin kerran jos toisenkin yhteisestä makuuhuoneesta, jonka piti olla rakkautemme, levon ja turvan takuuvarma tyyssija. Miksikö muutin sohvalle? Karkuun hajua, kuorsausta, humalaista röhnöttäjää, joka ei muutaman kerran kunnon kännin jälkeen ehtinyt ajoissa vessaan. Minun oli joka tapauksessa pakko saada nukkua niin työn kuin lastenkin takia. Ensimmäisinä kertoina vain yksinkertaisesti otin tyynyt ja peiton ja nukuin sohvalla. Sitten vedin puhtaan aluslakanan sohvan päälle ja lopulta tarpeeksi äksyyntyneenä vaihdoin pussilakanan ja tyynyliinat puhtaisiin ja raikkaisiin, joissa ei olisi kirjaimellisesti hajuakaan aviomiehestä tai lemmenpesästä. Ja mitkäs ne lakanat olivatkaan, jotka olivat vain minun ja joihin aviomies ei tahtonut koskea tikullakaan (liian imelät, naiselliset, ruusuiset......)! Minun ruusulakanani, joista tuli kapinalakanat.

Kapina ei oikeastaan ollut kapinaa, se oli protesti sitä vastaan, että aviomies täysin ajattelematta minun mukavuuttani tai nukkumistani yksinkertaisesti sijoitti itsensä makuuhuoneeseemme siten ja sellaisessa tilassa, että minä en voinut sitä hänen kanssaan jakaa. En muuttanut takaisin miehen selvittyä, vaan vasta sitten, kun asiasta oli jollain tavalla puhuttu. On huomattava, että silloin kun mies tuli töistä joko myöhään illalla tai vasta aamuyöstä, hän tuli niin hiljaa ja huomaamatta, että edes koira ei kunnolla reagoinut. Kännissä tilanne oli toinen – mistään piittaamatonta rymistystä ovesta suoraan sänkyyn, usein vaatteet päällä ja kengät jalassa, makuuasento ison miehen X ja meteli kuin moottorisahojen koeajoradalla. Minulle ei ollut tilaa.

Kun nyt katson taaksepäin, näen kuinka olin jo noina vuosina hyvää vauhtia liukumassa siihen monttuun, jonka pohja tuli vastaan vuosi ja neljä kuukautta sitten talvisella parvekkeella. Istuin silloin tupakalla mukanani pikkupullo viskiä ja kolmen kuukauden annos verenpainelääkkeitäni, miehelleni joskus muinoin määrätyt unilääkkeet ja iso paketti vahvoja särkylääkkeitä. Oli yhdestä puhelusta kiinni, että en silloin tappanut itseäni. Kuinka hirveän syvällä olinkaan!

En oikein vieläkään ymmärrä sitä mekanismia, jolla alkoholisti vähitellen murtaa vahvankin ihmisen lähellään. Miten hän teki sen minulle? Miten minä saatoin itse lähteä etsimään nukkumapaikkaa muualta enkä kertakaikkiaan tuominnut häntä ulkoruokintaan siihen asti, että oppii olemaan? En tosin tiedä, kuinka vahva olin vai olinko niin kutsutusti vahva ollenkaan. Miksi minulle kävi näin? Miksi ihmeessä vähä vähältä antauduin uhriksi, väistelijäksi, häviäjäksi? Miksi en pitänyt tiukasti kiinni – mistä? Miehestä, johon rakastuin ja jonka kanssa halusin elää loppuelämäni huolimatta siitä, että hän jo silloin joi enemmän kuin pää kesti. Onko minun palattava vanhaan vastaukseen, että uskoin hänen muuttuvan, että uskoin asioiden muuttuvan paremmiksi, kun olemme asettuneet perheeksi ja palanneet rakastumisen viikonloppureissulta arjen harmauteen? Onko minun oikeasti sittenkin myönnettävä, että olin niin typerä ja sinisilmäinen, etten ymmärtänyt taistelun alkoholia vastaan olevan minun osaltani alusta asti häviämään tuomittu?

Sitähän minä olin. Typerä, sinisilmäinen, hyväuskoinen rakastunut idiootti. Siihen tietysti voi suhtautua hyväntahtoisesti hymyillen, mutta samalla on muistettava, että naiivi usko rakkauden voimaan on kovin pettävä ja lopuksi se lyö kipeästi kasvoille. Jos ei osaa lopettaa ajoissa, enkä minä osannut. Minä en osannut lopettaa uskoa autuaampaan huomiseen ja miehen tapojen parantumiseen ajoissa, minä vain jatkoin sitä harhaa, että kaikelle oli järjellinen ja hyväksyttävä selitys ja että jossain vaiheessa kaikki muuttuu paremmaksi, koska sen on pakko muuttua eikä pahempaa enää voi tulla. Aina tuli ihan siihen parvekkeella istumiseen asti, pahempaa vain tuli ja tuli.

Minä valitsin väärin joka kerta, kun suutuin ja siirryin sohvalle. Keskityin kiukkuun ja protestiin, ja käytin voimani ja tarmoni vastusteluun sen sijaan, että olisin suunnannut energiani tilanteesta irtautumiseen. Tappeleminen ja taistelu olivat niin kovin turhia ja kuluttavia. Viisaampaa olisi ollut keskittää voimat ennen muuta tunnetasolla irtautumiseen, ottaa järki käteen ja toteuttaa tulevaisuus ilman miestä. Minä vain valitsin uskon ja toivon. Uskon johonkin, jota ei kukaan läheisistäni enää pitänyt mahdollisena ja toivon siitä, että minä sittenkin osoittautuisin miehelle tärkeimmäksi asiaksi maailmassa. Tai ainakin tärkeämmäksi kuin juominen.

Tämä taitaa kääntyä itseni toistamiseen, olen pohtinut näitä aikaisemminkin. Jostain syystä nyt on vain tärkeätä saada tekemäni virheet itselleni selviksi, kristallinkirkkaiksi. En ole tunkemassa päätäni uuteen silmukkaan enkä lähestymässä ketään juopotteluun taipuvaista henkilöä. Päinvastoin, olen karsinut ihan tavallisista tuttavistanikin niitä, joilla on taipumus ottaessaan ottaa liikaa. Kaikki humalaan liittyvä tuntuu entistä vastenmielisemmältä. Enkä nyt tarkoita kevyttä pientä hiprakkaa, vaan sitä tasaista mölyämisen asteen nousua, katseen harhailua, ajatuksen tukkeutumista, vääristyneiden muistojen ja tunteiden vyöryä, joka lähtee liikkeelle, kun ei harkitse ja tarpeen mukaan rajoita omaa juomistaan. Minä olen kertakaikkiaan saanut oman annokseni, ja nyt näiden asioiden kertaus vain vahvistaa sitä suunnan muutosta, jota olen tekemässä. Ja itse asiassa jo jonkin aikaa tehnytkin.

En rupea absolutistiksi enkä raittiussaarnaajaksi. Mielelläni otan kauniina kesäpäivänä pullon hyvää viiniä retkievääksi ja kilistän auringolle ja ystävyydelle. Yhtä lailla mielelläni voin ottaa drinkin tai toisenkin hyvässä seurassa valmiiksi hyvällä tuulella ja antaa rupattelulle vielä suuremmat siivet. Muuta siihen se jää. Oikea annos on vain lähtölaukaus, polttoaineeksi ei alkoholista ole. Ei ainakaan minulle, enkä oikein tunne ketään, jolle olisi.

Pääsin aika kauas lakanoistani. Ruusut odottavat minua nukkumaan, koiranpoika istuu kärsimättömänä sängyn vieressä, koska lupa loikata tulee vasta, kun olen saanut omat jalkani mukavasti.

Hei olen taas täällä

Hei! En ole kadonnut minnekään enkä lopettanut blogia. On ollut niin hektinen puoli vuotta, että ei ole ollut oikein saumaa saada järkeviä ajatuksia sitä vertaa koottua, että olisin voinut päivityksen kirjoittaa. Ja toisaalta, kun olen saanut jonkin langan päästä kiinni ja päättänyt kirjoittaa, on ajatus kulkenut sellaista vauhtia, että olen alun jo hukannut ennen kuin olen saanut koneen auki. Ja jokainen ajatus puolestaan poikii monta uutta ja lopputuloksena on sellainen sekamelska, ettei siitä kertakaikkiaan saa mitään järjellistä luettavaa. Selityksiä, selityksiä...

Pyydän anteeksi, jos olen jollekulle tuottanut pettymyksen tai muuta ikävää.

Yritän hiukan saada ojennusta siihen, mitä kaikkea on tapahtunut. Olen jo kertonut, että olen muuttanut omaan kotiini. Tai siis ei tietenkään aivan omaan, vaan asumisoikeusasuntoon. Tämä on enemmän kuin vuokra-asunto, mutta ei omistusasuntokaan. Viihdyn. Viihdyn erittäin hyvin, paljon yli sen viihtymisen, mikä olisi luonnollista asunnottomuuden jälkeen. Olen oikeasti tullut kotiin, pesään, jonne tulen aina onnellisena takaisin milloin mistäkin. Rakennan tätä pikkuhiljaa itseni näköiseksi. Jo marraskuussa viettäessäni yhdistettyjä tuparinimppareita koti oli ”valmis”. Seinät oli maalattu, valaisimet paikoillaan ja huonekalut melkein siellä, minne ne halusinkin. Muuttolaatikot oli purettu ja muutama lempitaulukin kohdillaan. Mutta valmiiksi kotini toivottavasti ei tule koskaan. Aina on jotain pientä lisälaitettavaa. Kuten tuo pieni taulu koiran ruokakupin yläpuolella, joka kauniisti kiittää ystävää siitä, että tämä on aina paikalla ja aina kuuntelemassa. Ei sellaista voi suunnitella valmiiksi, se vain tulee vastaan ja samalla tietää, mihin kohtaan se ehdottomasti kuuluu. Naapureilleni kuuluu suuri kiitos viihtymisestäni.

Perintörahat loppuivat jouluun tullessa. Laitoin asumistukihakemuksen vetämään ja perään osa-aikaistyöttömän sovitellun päivärahahakemuksen Kelalle. Ei mitään ongelmia, molemmat tulivat takautuvasti ja koska edelleen teen töitä, niin tulen toimeen. Ei elämääni voi sanoa leveäksi, mutta eipä ole yhtään maksamatonta laskua eikä kovasti nälkäkään. Ei minulla eikä koiralla.

Töitä on ollut kevään aikana kiitettävän paljon. Nyt alkaa helpottaa ja kesä menee todennäköisesti syömällä loma-ajan palkkaa. Syksyllä onkin taas edessä varsinainen rumba – paljon töitä, mikä on hyvä.

Sielunelämäni on totaalisen sekaisin. Paniikki on helpottanut, mutta kaiken uuden ja ihmeellisen seasta nousee muistoja kaukaisuudesta, lapsuudesta asti. Olen edelleen sen verran heikoilla, että nämä täräykset sekoittavat koko pakan ja joka kerta se pakka on rakennettava uudelleen. Toisaalta on hyvä, että vanhat asiat nousevat pintaan. Minulla on paljon sellaista, käsittelemätöntä painolastia, joka on jatkuvasti luonut varjoja elämääni. Nyt otan ne vastaan ja katson, mitä niissä on. Isäni on eräs sellainen iso asia, josta en saanut selvää yli viidenkymmenen vuoden aikana. Nyt isä kummittelee ajatuksissani enkä enää torju asian selvittämistä. Isän kanssa en voi asioita puhua halki, mutta omat tunteeni voin eritellä ja tietoisesti hävittää kaunan ja vihan, jotka olen ennen vain työntänyt jonnekin nurkkaan. Suru ja kaipaus ovat äitini kuoleman jälkeen olleet niin kipeitä ja tuskallisia, että en ole rohjennut niihin kajota. Nyt annan surun tulla, itken ja ikävöin avoimesti. Muistelen ja yritän päästää irti, vihdoinkin. Jonkun koulukunnan mukaan käsittelemätön suru ja keinotekoisesti hillitty kaipaus pitävät poismennyttä läheistä sidottuna edelleen rajan tämänpuoleiseen elämään, mutta vasta tuskan kohtaaminen päästää läheisen sinne, minne hän olikin matkalla. Vähintäänkin sen olen velkaa äidilleni, että sallin hänen mennä. Seuraan sitten aikanani.

Entiset mieheni, romanssini, poikaystäväni pompahtelevat mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä esiin. Ne, jotka eivät pompahtele (heitäkin on!), katson loppuunkäsitellyiksi ja loppuun eletyiksi. Olen iloinen, etten ole kertaakaan kadulla törmännyt sen enempää ensimmäiseen poikaystävääni kuin aviomieheenikään. Minulla ei kertakaikkiaan ole enää mitään sanottavaa. En ehkä edes tunnistaisi. Tämä on pahasti sanottu aviomiehestä nro 1, joka sentään on kahden lapseni isä, mutta se on totta. Nyt tuntuu, että avioliiton ainoa merkitys ja tarkoitus oli saada nuo kaksi upeata lasta, ja itse kasvaa aikuiseksi naiseksi, joka kykeni kasvattamaan heidät vain omiin voimiinsa luottaen. He olivat kaksi upeaa lasta, joista on tullut kaksi upeaa aikuista. Kuinka ylpeä olenkaan heistä!

Ex-aviomies nro 2 on kimurantimpi juttu. Mies asuu tiettävästi edelleen vastaanottokodissa, tekee töitä ja yrittää maksella laskujaan. Sosiaalitoimiston järjestämän asunnon ehto on päihteettömyys, joskin mies on kuulemma ollut muutamalla parin päivän mittaisella lomalla. Ei tarvitse paljon käyttää mielikuvitustaan, kuinka lomat ovat sujuneet. Mies ei tietääkseni ole vielä saanut omaa asuntoa, mutta toivoa on, kun alkavat viimevuotisen rällästelyn laskut olla maksettu. Kuopukseni, yhteinen poikamme on levoton siitä, että jos isänsä saa asunnon, niin riski ryyppäämisen aloittamiseen on todella suuri. Olisin levoton samasta asiasta, jos vaivautuisin. En vaivaudu. Miksi vaivautuisin? Kuluneen vuoden aikana olen saanut niin tarpeekseni miehen dokaamisesta ja muista typeryyksistä, että en enää uhraa aikaani niiden pohtimiseen.

Mutta mutta.

Sanoessani miehelle tammikuussa yli vuosi sitten, että en enää rakasta häntä, sanoin väärin. Olisi pitänyt sanoa, että en enää tahdo rakastaa häntä, en enää ruoki ja vahvista tai edes ylläpidä rakkautta, jonka siihen asti luulin kestävän elämän loppuun asti. Rakkaus on tällaisessa pitkässä suhteessa hyvin paljon myös tahdon asia, se vaatii molemminpuolista huolenpitoa ja ravitsemista. Minä en sitä rakkauden ylläpitämistä kokenut saavani mieheltäni, joka mitä ilmeisimmin piti minua ja välistämme rakkautta sellaisena itsestäänselvyytenä, ettei sitä mikään horjuta. Minulta kului oma tahto ja omat voimat kannatella rakkautta loppuun. Minun olisi pitänyt sanoa, että jätän rakkauden oman onnensa nojaan ilman vähäisintäkään apua tai tukea minulta. Se rakkaus jäi, ei se mihinkään kuollut silloin, mutta katkaisin siltä napanuoran eikä se selvinnyt omillaan. Ei neljännesvuosisadan kestänyttä syvää tunnetta lopeteta parilla sanalla, mutta sen tekohengittämisen voi lopettaa. Miehen vakuuttelut kuolemaan asti kestävästä rakastamisesta eivät yksipuolisina ole riittäneet, ja onneksi nekin ovat nyt loppuneet. En ole kuullut miehestä mitään kahteen ja puoleen kuukauteen. Poika joskus päivittää isänsä kuulumisia.

Olen ehkä jo sanonut, että viihdyn tässä omassa valtakunnassani, oman vuoreni huipulla, jossa puhaltavat raikkaat tuulet. Olen paljon yksin, vain koiran kanssa. Teen asiat juuri niin kuin itse haluan, sisutan vain ikioman makuni mukaan, jätän tiskit lojumaan päiväkausiksi tai pyyhällän ympäriinsä pölyrätti kädessä. Oma tupa, oma lupa. Oma elämä, jossa kukaan ei vähääkään määräile tai edes esitä toivomuksia olemiseni suhteen. Tämä ei tietenkään pidä sisällään työn asettamia velvotteita. Yksin on hyvä olla, mutta joskus kaipaan juttuseuraa.

Ja joskus, pieninä hetkinä kaipaan toisen ihmisen kosketusta. Ihan vain kosketusta, kättä hipaisemassa kättä, syliä, johon mennä kippuralle, ystävällistä katsetta huoneen poikki. Joskus se kaipaus on tuntunut vatsan pohjassa asti, mutta sitten se menee ohi. Käytännönläheinen ajatteluni vie tunteen seuraavalle tasolle; mitä se maksaisi minulle, mistä joutuisin luopumaan uuden ihmissuhteen myötä. Ja rakastan entistä enemmän sinkkuuttani, suhteettomuuttani. Joskus talvella vielä noina kaipauksen hetkinä olin melkein valmis soittamaan exälle, tule ja ole hetki niin kuin joskus ennen. En koskaan soittanut, enkä koskaan soita. Se aika on mennyt, jolloin hän olisi voinut olla paikalla. Ei enää.

On totta, että aika on suuri parantaja, etenkin kun tahtoo parantua. Vielä reilu puoli vuotta sitten melkein vihasin miehiä ja ajatustakin suhteesta, enemmästä kuin kertakäyttöisestä. Varmaan osittain exäni irtautuminen on auttanut asiaa, samoin päälle rymistänyt ihana kevät. Pari päivää sitten, riemukkaassa ihanassa auringonpaisteessa lintujen laulaessa ja luonnon tuoksuessa annoin itselleni luvan raottaa sitäkin ovea. Mutta hyvin varovaisesti, ihan vain pikkiriikkisen. Annoin itselleni luvan ajatella kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin ehkä voisin tai joku muu voisi purkaa kiviä muurista, jota olen rakentanut ympärilleni. Annoin luvan tuntea muutakin, enemmän kuin vain helpotusta. Eihän sitä koskaan tiedä, eikä tule tietämään, jos valmiiksi sanoo ei. Eikä mitään saa jos ei mitään uskalla. En tiedä, olenko riittävän toipunut tai saavuttanut tarpeeksi vakaan tasapainon omien solmujeni kanssa. Ehkä.