Rakastamisesta

Kuinkahan paljon on kirjoitettu rakastamisesta ja rakastamisen vaikeudesta? Ihan varmasti hyvin paljon, yhtä varmasti paljon asiaa ja paljon totta. Jokainen on sen kokenut, kukaan ei ole selvinnyt helpolla. Yksinäinen kirjoittaa rakastamisen kohteen puutteesta ja vaikeudesta kestää sitä, parisuhteessa elävä liiasta, liian vähästä tai vääränlaisesta rakastamisesta, rakastumisen suuressa huumassa podetaan unettomuutta tai vatsavaivoja. Rakastaminen ei ole koskaan vain vaaleanpunaista höttöä, jossa onnesta huokaillaan oikealle ja vasemmalle eikä mikään koskaan mene pieleen tai satu.

Rakastamisen on sanottu olevan enemmän tahdon kuin tunteen asia. Pelkän tunteen varaan jäänyt rakastaminen on melko pehmeällä pohjalla. Tunteet ailahtelevat, niitä voi loukata, niillä voi leikitellä. Tahto rakastaa on tahtoa toimia rakastavasti, rakastamisen vaatimalla tavalla, tahtoa ylläpitää, kasvattaa ja ravita rakastamisen tunnetta. Tahdolla ei kuitenaan voi loputtomasti pakottaa tunteitaan, rakkauttaan, joka ehkä on hoidosta ja hoivasta huolimatta nuivahtamassa. Rakastaminen on tasapainoa jossain siinä tuntemattomuudessa, jota on niin tieteen kuin taiteenkin keinoin tutkittu kautta ihmiskunnan historian.

Minun rakastamiseni kuivui kertakaikkiaan kasaan hyvästä tahdosta ja yrityksestä huolimatta. Sitä on verrattu taloon, jota on hoidettava, koska muuten sekin lahoaa. Kun talo on täynnä termiittejä ja kaatuu pelkästä puhalluksesta, mitä tehdään? Kun talon alla oleva peruskallio hajoaa hiekaksi, jäädäänkö paikalleen? Eikö ole aika muuttaa, kun kotina toiminut talo on muuttunut hengenvaaralliseksi raunioksi? Näin kävi, jätteistä ei ole edes juhannuskokkoon. Olen kerännyt kimpsuni ja kampsuni ja kävellyt tieheni. Muuta ei ollut tehtävissä. Rakkaus oli hiipunut olemattomiin, lakannut olemasta, kuollut.

Mieheni sanoo edelleen rakastavansa minua. Ihmettelenpä, mikä on rakkautta hänen mielessään. Onko se sitä kumppanuutta ja halua jakaa elämän kaikki mutkat, jota minä kaipasin vielä rakastaessani häntä? Onko se intohimoa ja fyysistä ikävää toisen syliin? Varmaankin. Onko se luottamusta siihen, että minä tuen ja autan häntä kaikissa hänen pyrkimyksissään? Tietysti on. Onko se todellista halua tutustua minuun, ajatuksiini, mielenkiinnon kohteisiini syvemmin ja tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin? En usko, hänhän jo luulee tuntevansa minut, lukevansa kuin avointa kirjaa. Onko se kunnioitusta minua kohtaan? Ehkä. Ja sitten mutkikkaasti: Onko se kunnioitusta minua kohtaan kunnioittamalla omaa itseä? Oivaltaako hän edes sitä? Vai tarvitseeko hän vain jonkun poijun, johon kiinnittyä, jotta saisi oman ajelehtimisensa loppumaan? Todennäköisesti.

Minä en halua olla tarvittu. En halua olla poiju tai kainalosauva tai kipsi katkenneessa jalassa. En halua olla vähimmässäkään määrin vastuussa mistään, mikä liittyy mieheni elämään. Minulla on riittävästi siinä, että saan oman elämäni ojennukseen ja pystyn kantamaan vastuun itsestäni. Ettäkö jakaisin sitä vastuuta, ettäkö joku muu huolehtisi minun puolestani jostain? Ettäkö luottaisin niin paljon, että jättäisin edes palasen elämääni jonkun toisen käsiin. Ehei, ei enää.

Taaksepäin katsoen minulta on ilmeisesti aina puuttunut eräs tärkeä ominaisuus, joka myös määrittää rakastamista. En ole osannut tai uskaltanut täysin heittäytyä toisen syliin. En ole koskaan niin täysin luottanut yhteenkään suhteeseen, ettenkö olisi pitänyt jotain varasuunnitelmaa tai pakoreittiä avoinna. En ole sallinut itseni olla huolehtimatta ja kantamatta viimeistä vastuuta omasta ja lasteni elämästä. En ole varma, tarkoittaako tämä sitä, että en ole osannut oikein rakastaa. Eikö rakastamisen pitäisi olla parhaimmillaan silmät kiinni sukeltamista tuntemattomaan ja luottamista siihen, että se toinen ottaa kiinni ja kantaa pahan paikan yli? Ehkä sen pitäisi, mutta minä en ole sitä tehnyt. Minulla on aina täytynyt olla maa omien jalkojeni alla ja oma turvani ulkopuolella hyvänkin parisuhteen. Viime kädessä se luottamus ja turva on aina ollut minussa itsessäni, omissa päätöksissäni ja omissa valinnoissani. Minä en ole heittäytyjä, nojaaja, syliin kiipeäjä, silmien sulkija. Onko se sitä, mitä nyt sanotaan minun vahvuudekseni? Vai onko se tosiassa ollut vain heikkoutta ja rohkeuden puutetta? Sotkeudun tähän ajatukseen.

Ja vielä jatkaakseni heittäytymisestä, onko tämä jääräpäinen omasta itsestäni kiinni pitäminen ollut se ominaisuus, johon mieheni on vuosien ajan takertunut ja josta hän on hakenut omaa turvaansa? Olenko minä näin ollen antanut miehelleni tilaa toteuttaa omia heikkouksiaan? Olenko minä vienyt häneltä itsekunnioituksen sillä, että viime kädessä se olen ollut aina minä, joka on järjestänyt asiat ja kestänyt todella pahojakin karikkoja? Että minä olen tähän asti aina kiivennyt loukkauksien ja kaiken muun paskan yli, mitä hän on tielle kasannut? Hyi helvetti!

Olenko minä taas kerran kasaamassa syyllisyyttä omaan niskaani? Onko tämä suhteen loppuminen sen syytä, että minä olen sellainen kuin olen? Pitäisikö minun olla toisenlainen, pehmeämpi, antautuvampi, heikompi, tarvitsevampi? Olisiko minun pitänyt suhteen ja avioliiton aikana muuttua sellaiseksi sen sijaan, että kasvoin vain entistä itseriittoisemmaksi ja omapäisemmäksi? Olenko minä tehnyt tässä kohtaa väärin? Minunko syytäni sittenkin kaikki?

Minulla on ollut syyni toimia niin kuin olen. Minulla on ollut kolme lasta, joiden elämästä, kasvatuksesta ja turvallisuudesta olen kantanut vastuun lähes yksin. Miten olisin voinut huolehtia heistä, ja muutaman vuoden ajan myös äidistäni, jos en olisi rakentanut kotia ja elämää itseni ja omien ratkaisujeni varaan? Vai onko tuo vain kunniallisuuden ja velvollisuudentunnon verhoon piilotettu tekosyy olla itsekäs ja itsekeskeinen? Missä on raja pakon ja tahdon välillä?

Ehkä minun on todellakin aika luovuttaa, sanoa vain, että en jaksa. En jaksa rakastaa kaikkine rakastamisen mukanaan tuomine rasitteineen. En jaksa ottaa vastuuta rakastamisen kohteesta. En jaksa alkaa opetella uudelleen rakastamista, jonka jo luulin osaavani. En jaksa pohtia kaikkia niitä asioita, jotka menivät päin mäntyä. En jaksa eritellä ja analysoida palasiksi jokaista yksityiskohtaa ja jokaista päätöstä, jonka olen tehnyt. En jaksa olla syyllinen omaan itseeni. En jaksa hakea oikeutusta sille, että kaikesta huolimatta olen säilyttänyt jonkinlaisen itsekunnioituksen ja omanarvontunnon. Ehkä minä tässä suhteessa todellakin vihdoin luovutan. Tai sitten en. Se ei ole minun luonnossani.

Painolastit

Täytän tänä kesänä 59 vuotta. Se on aika paljon, mutta ei kuitenkaan vielä niin paljoa, että jäisin paikoilleni odottamaan eläkettä ja omia hautajaisiani. Eläkettä odotan, kyllä, vielä 5-6 vuotta, ehkä pidempäänkin. Tämä määrä vuosia on myös niin paljon, että monet pikkuvelvoitteet voi huoleti jättää taakseen – kuten lasten tekemisen, mutta juuri sopivasti, jotta voi poimia seuraavalta sukupolvelta rusinat pullasta, nauttia ja iloita lastenlasten seurasta, hassutella, hullutella ja iloisesti rikkoa kaikkia vanhempien sääntöjä. Tämän ikäisenä voi odottaa saavansa osakseen tiettyä kunnioitusta ja toisaalta voi oikeasti tuntea itsensä nuoremmaksi nuorten ihmisten seurassa. Juuri tässä iässä ikä jää vain numeroksi ja sellaisena varsin merkityksettömäksi. Sanonnan mukaan ihminen on juuri niin vanha kuin minkälaiseksi itsensä tuntee. No, minä en tunne vastaavani stereotypiaa 59-vuotiaasta naisesta.

Kriittinen tarkastelu kokovartalopeilin edessä nakusillani ei puolestaan tue omia tuntemuksiani. Vielä viime kesänä syntymäpäivänäni housut istuivat piukasti pepusta ja paita oli vähän kireällä rintojen ympärillä. Syksyn mittaan housut alkoivat lököttää ja lempifarkkuni vaativat vyötä pysyäkseen paikoillaan. Paidatkin löystyivät ja rintaliivien tursuilu katosi jonnekin. Olen laihtunut melkein 20 kiloa ja se näkyy. Vaatteet päällä tulos on ilahduttava, mutta nakusillaan ei. Rinnat roikkuvat melkein napaan asti, vatsanahka on kurttuinen valuma ja reisien ihosta voisi huoletta poistaa kolmanneksen. Limpun kokoisista käsivarsista on jäljellä huimasti heilahtelevat allit. Peppuani verrattiin vielä vuosi sitten J-Lon peppuun, nyt se on litteä ja muodoton, vain ihoa isoilla poimuilla. Surullista, en enää ikinä näyttäydy missään vähissä vaatteissa.

Iän ja ulkomuodon pohdiskelu sinänsä ei ole kovin syvällistä tai tärkeää, mutta minun kohdallani se on osa sitä perusteellista muutosta, joka elämässäni on tapahtumassa. Haluan vihdoin asettaa kaikki palaset oikeille paikoilleen, jotta minusta tulisi jollain tavoin eheä kokonaisuus. Olen koko ikäni ollut palasia sitä ja palasia tätä. Yhteen suuntaan olen ollut jonkinmoinen äiti, toiseen suuntaan tytär, pariin otteeseen olen yrittänyt kovasti olla sekä vaimo että kumppani. Olen tehnyt töitä erilaisissa ympäristöissä vekkihameisesta valtion virkamiehestä boheemiin vapaaseen toimittajaan. Olen pukeutunut virka-asuihin ja toisaalta pitänyt aamutakkia työvaatteena. Olen säntäillyt suuntaan jos toiseenkin sellaisella vauhdilla, että oma itse on jäänyt jalkoihin.

Ja oman itsen mukana hukassa on ollut oma tyyli niin kotona kuin vaatekaapissakin. Toki osaan erottaa perintönä kulkevan täystammikaluston Ikean lastulevyhökötyksistä, mutta aina on ollut jokin syy jättää oman maun mukainen kalustaminen tarkoituksenmukaisen tai edullisemman ratkaisun tieltä. On ollut joko liian ahdas asunto, lasten tarpeet, rahapula tai vain yksinkertaisesti väsymys keskittyä. Vanhempieni vielä eläessä oli myös huomioitava heidän vaatimuksensa kunnioittaa vanhoja esineitä, joista jokaiseen liittyi jokin tarina. Sisaruksiani eivät nämä museoesineet kiinnostaneet, joten niiden vaaliminen jäi minulle.

Minulla kesti monta vuotta oivaltaa, että voin todellakin tehdä näiden vanhojen tavaroiden kanssa, mitä haluan. Ne ovat minun ja voin kunnioittaa niitä muokkaamalla niistä oman makuni mukaisia ja omaa makuani ja tarpeitani vastaavia. Minun ei enää tarvitse kuunnella ketään eikä tarvitse enää pelätä loukkaavani kenenkään tunteita. Nyt on aika tavaran taipua minun kokonaisuuteeni eikä päinvastoin. Tämäkin oivallus avasi tietä eteenpäin. En halua sälyttää lapsilleni perinnöksi samaa läjää omia muistojani kuin minkä itse perin vanhemmiltani. Minulle oli aikanaan iso ja kipeä asia selata äitini vanhat valokuva-albumit läpi ja hävittää kuvat entisistä tyttöporukoista tai työkavereista, joista en tuntenut ketään. Ne olivat äidilleni tärkeitä ja rakkaita muistoja, minulle ne eivät sanoneet mitään. Jokainen sukupolvi rakentaa omaa maailmaansa ja on hyväksyttävä se, että seuraavalle polvelle minun maailmani voi näyttäytyä kummallisena tai epäkelpona. Luulen, että vanhempani olisivat tukenani tässä ajatuksessa, koskapa kumpikaan ei ole valokuvien tai muiden muistoesineiden hävittämisen tapahtuessa tullut kummittelemaan.

Avioliiton ja yhteiselämän vielä ollessa voimissaan ”oman” kotini rakentamista hankaloitti tietysti sekin, että mieheni toi mukanaan oman elämänsä ja omat tavaransa. Anoppini kuoltua päällemme vyöryi vielä hänenkin lapsuusmuistonsa ja itse asiassa koko suvun kaikki museointia vaativat härpäkkeet. Tietysti ne ansaitsivat samaa kunnioittavaa kohtelua kuin minun tavarani. Jälleen yhteensovittamista ja kompromissejä. Koti oli kokoelma tuttuja ja tuntemattomia muistoja, perinteitä ja tavaroita maustettuna välttämättömillä kalusteilla ilman mitään yhtenäistä tyyliä, joka olisi kuvastanut kumpaakaan meistä.

Ei enää! Nyt olen vihdoinkin tilanteessa, jossa voin ilman mitään tuskia tai tunteita heittää pois kaiken historiallisen painolastin, joka ei ole minulle itselleni henkilökohtaisesti tärkeätä. Kunhan joskus sen oman kodin saan ja kunhan joskus alan siellä laittaa tavaroita paikoilleen, siellä tulee olemaan vain sellaista, mikä on täysin minun itseni näköistä ja oloista, vain sellaista, johon minulla itselläni on jokin mukava suhde ja josta itse pidän. Se tarkoittaa oman mummini poljettavaa ompelukonetta, jolla olen ihan pienenä ommellut nukenvaatteita ja toisaalta se tarkoittaa perintöpeiliä, jonka kolhiintuneet tummiksi petsatut kehykset maalaan railakkaasti 2000-luvulle. Jos lapseni paheksuvat ja kauhistelevat, niin siinähän paheksuvat. Itse teen parhaani pitääkseni suuni kiinni heidän kotiensa suhteen ja samaa edellytän heiltä. Liki kuusikymppisenä minulla on oikeus, lupa ja mahdollisuus vihdoin tehdä ympäristöstäni oman makuni mukainen.

Peilistä katsovalle naiselle teen, minkä voin. Sullon hytisevät ihopoimuni tiukkoihin farkkuihin ja huojahtelen korkeakantaisilla sandaaleilla keinuttaen sitä ruumiinosaa, jota joskus kutsuin pepuksi. Etsin joka päivä uutta harmaata hiusta hellittäväkseni. Minulle saa ihan vapaasti hymyillä, ja tiukkapipo tyttäreni saa huomauttaa, jos hänestä alkaa tuntua nololta kulkea kanssani kaupungilla. Minä alan vähitellen olla ihan oma itseni, kauan kateissa ollut piilohippi kurkistelee kurttujen alta ja iloitsee.

Etenen, hitaasti

On selvästi hyvä merkki itseni ja mielenterveyteni kannalta, että en enää kirjoita kalenteriin hyvästä päivästä tai huonoista hetkistä. Huippuhienoja päiviä on ollut useita ja ne ovat olleet pitkälti itse rakentamiani tai järjestämiäni. Elämä on päässyt yllättämään sillä tavoin mukavasti, että kykyni iloita näennäisen vähäisistäkin asioista on palannut. En usko, että vielä puoli vuotta sitten edes miljoonan lottovoitto olisi kummemmin saanut minua hihkumaan, mutta nyt pysähdyn katsomaan aamukasteista koiranputkea ja tunnen pakahtuvani. En ole vuosiin enää nauttinut yksinkertaisista luonnon tarjoamista elämyksistä, mutta tänä kesänä sadekin on ollut huumaavan kaunis.

Eräs poikkeus oli viime kesänä. Olin rakkaan, rakkaan ystäväni kanssa kävelemässä kaupungilla ja poikkesimme tervehtimään äitiäni hautausmaalle. Ystävälläni oli kamera mukanaan ja hän pysähtyi tuon tuostakin tarkastelemaan jotain yksittäistä öttiäistä tai kukannuppua. Kuvista tuli käsittämättömän hienoja. Jos joku muu kulkija katseli meitä, kahta keski-ikäistä naista pyllyt pystyssä vanhojen hautojen vierustoilla tillittämässä jotain tavallisesti huomaamatonta luonnon taideteosta. Näiden kuvien kautta näin sellaista kauneutta, josta en aikaisemmin ollut tiennytkään ja jota en vieläkään erota paljain silmin. Hassu juttu, että sekä ystäväni että minä olemme erittäin urbaaneja tapauksia ja vasta kameran hankinta avasi luonnon miniatyyriaarteet ystävälleni. Kameran läpi käytyään ne näyttäytyivät minullekin.

En tarkoita, että vuosien ja vuosien aikana syntyneet haavat ja hölmösti sanottuna sielulliset vauriot olisivat parantuneet, mutta sitä tarkoitan, että olen löytämässä työkaluja ja lääkkeitä itseni hoitamiseen takaisin sellaiseksi ihmiseksi, joka olin joskus kauan sitten. Tietenkään minusta ei enää tule sitä vouhottavaa maailmanvalloittajaa, joka olin joskus aikana ennen lasten saamista. En ole enkä halua olla niin idiootti, että kuvittelisin vielä elämän ja mahdollisuuksien olevan minulle samalla tavoin auki. Olen monta kymmentä vuotta vanhempi, monta valtavaa kokemusta läpikäynyt, monta uutta ihanaa asiaa rikkaampi ja monenmonta suurta menetystä kokenut – onhan minun täytynyt muuttua ja muuttua aivan valtavasti.

Uskon vakaasti, että jokaisella ihmisellä on tietty perusta, jolle elämä rakentuu. Tämä perusta on kokonaisuus lapsuuden kokemuksia, hyväksyntää, rakkautta ja yhtä lailla oman luonteen ominaisuuksia ja vahvuutta. Joku rakentaa elämänsä hiljaisesti, välinpitämättömänä muista ja omaan itseen keskittyen, joku toinen rönsyilee sinne tänne ja kutsuu kaveritkin nauttimaan omasta elämänilostaan. En perusta tätä näkemystä millekään oppisuunnalle, kunhan itsekseni pähkäilen. En myöskään väitä olevani mitenkään oikeassa. Sen verran vetoan kuitenkin viisaampiini, että sanotaan lapsuudella olevan ratkaiseva merkitys tämän perustan synnyssä. Lisään siihen kuitenkin mainitsemani perusluonteen ja sen ohjautumisen johonkin suuntaan aina kunkin yksilöllisten kokemusten ja tuntemusten mukaan. Ei ole kahta identtistä perustaa eikä ole mahdollista asettua toisen perustalle, joskin sillä voi omalla matkallaan hetken levähtää.

Minun perustani, minun kaikkein omin itseni, elämäni rakennelman kellarikerros (jossa ei taida olla vanhanaikaista pommisuojaa) on vielä jossain roinan peitossa. Jos jatkan talovertausta, on kuin olisin vihdoinkin löytänyt lapion pyörremyrskyn jälkien raivaamiseen. Tönö pönöttää paikoillaan ja minun on se vähitellen siivottava. Ensin suurimmat roskat lapiolla, sitten harjalla ja lopulta pyyhittävä pölyt. Uskon ja toivon, että jonain päivänä olen siivonnut itseni vastarakennettua ullakkoa myöten. Sitä en tahdo, että taloni koskaan valmistuisi. Maailma on aina uusi ja joka nurkan takana voi olla mitä tahansa, hyvää tai huonoa. En halua menettää niitä mahdollisuuksia. Raivaan ja selvitän vanhaa roskaa ja samalla katselen ympärilleni, toivottavasti uusin silmin ja vähemmin rasittein.

(Toivottavasti tätä ei lue kukaan kovasti kriittinen ammattiterapeutti, joka tilaa puskutraktorin tontilleni!)

Itse asiassa suunnittelin kirjoittavani lisää itsekunnioituksesta, mutta ajatus kulki toiseen suuntaan. Tai ehkä ei sittenkään. Ovathan itsekunnioitus ja itseni tunteminen juuri niitä välineitä, joilla pyrin selvittämään elämääni ja suunnittelemaan sen tulevia koukeroita.

Aviomies tekstitteli jälleen eilen ja vastailin harvakseltaan. Yritän olla mahdollisimman varovainen sanoissani, koska en todellakaan halua väliemme sen enempää lähentyvän kuin etääntyvänkään. Nykyinen hauras kohteliaisuus on paras. Toisaalta en tahdo antaa mitään vääriä signaaleja, joiden perusteella aviomies elättelisi turhaa toivoa suhteemme palautumisesta, mutta en tahdo loukatakaan. Mies on itse tehnyt itselleen niin paljon pahaa, ettei minun ole tarpeen lisätä sitä. En halua olla kostonhimoinen, siitä ei ikinä ole seurannut mitään hyvää. Joskus olen ihan silkasta takaisin antamisen ilosta ilkeillyt jollekulle, mutta lopputulos on ollut vain häpeäntunne. Vielä enemmän hävettäisi, jos löisin ihmistä, joka jo on itse lyönyt itsensä henkihieveriin. Kuulostanpa tekopyhältä, ei ole tarkoitus.

Aviomiehen aikaisemmat, ehkä tahattomat, yritykset syyllistää minua ovat valuneet ylitse. En enää suostu syylliseksi enkä kantamaan niskassani vastuuta avioliiton kariutumisesta. Eilisten tekstiviestien joukossa mainitsin olevani tietysti osallinen romahdukseen. Kuinkako? Minä lopuin, kärsivällisyyteni loppui, sietokykyni loppui. En halua enkä ikinä voisi kiistää sitä. Totta kai olin osallinen, mutta onko se syyllisyyttä? Mikään ihmissuhde ei toimi tai ole toimimatta ilman vuorovaikutusta. Ei tietenkään. Tietenkin olen osallinen, mutta johtuiko se minusta, johtuiko se virheellisistä tai vahingollisista valinnoistani, tahallaniko ajoin asiat siihen pisteeseen, että loppu tuli? En. Tiedän taipuneeni niin pitkälle, kuin minun oli mahdollista ja vielä vähän sen ylikin. Tiedän tehneeni parhaani, mutta kun kaikki omat voimat ja keinot oli käytetty, kun jokainen polku oli kuljettu loppuun asti, jäi vain kaksi vaihtoehtoa. Kumpikaan niistä ei enää mahdollistanut suhteen ja avioliiton jatkumista. Minä valitsin elämän.

Nyt oli tekstareissa toinen sävy. Jotkut nimittävät sitä hieman kaukaa haetusti ylistämällä alistamiseksi. Luin olevani edelleen rakas ja tärkeä, ja että lähestyvä syntymäpäiväni ylittää juhlavuudessaan eilisen Suven ja runon päivän, ja että hän ei ole luopunut toivosta minun suhteeni. Ei. Ei tehoa. Onhan tuo toki mukavaa luettavaa, mutta se ei johda mihinkään. Mies tekstaili sillan rakentamisesta ja kysyin, mihin hän haluaa siltansa johtavan. Palasimme entiseen eli suoraan kysymykseen ei tullut suoraa vastausta, vaan vastakysymys, mitä luulisin. En katso sen olevan keskustelua ja sanoin sen. Sillanrakentaminen on oikein hyvä ajatus, mutta kyllä siltä sillalta pitää uskaltaa katsoa alaspäin ja tunnustaa, kuinka paljon kaljaa, lonkeroa ja petettyjä lupauksia on sen alta virrannut. Olenko ankara ja julma? Ehkä. Puolivillaisiin yleispäteviin lausahduksiin olen lopen kyllästynyt. Ainoa mahdollisuus meidän jollain tavalla selvittää asioita niin, että viisastumme entisestä, on suoraan ja avoimesti puhuminen. Mitäs luulisit? ei avaa mitään muuta kuin vääriä tulkintoja ja epämääräisiä arvailuja. Ei enää.

Itsekeskeinen

Sain tänään kuulla olevani itsekeskeinen ja hyökkävä. Asenteeni on esteenä rakentavalle keskustelulle. Tämä blogi on malliesimerkki minä-minä-minä -asenteestani. Kiehahdin, todellakin.

Aviomiehen ehdotuksesta tapasimme tänään lyhyesti. Yritimme juoda sivistyneesti kahvit ja vaihtaa kuulumisia. Eihän siitä mitään tullut. En ollut aivan varma, mitä mieheni halusi tapaamiselta, mutta jälkeenpäin saamastani tekstiviestistä selvisi, ettei hän ainakaan saanut sitä, mitä olisi halunnut. Koska asenteeni oli niin hyökkäävä. Jälleen minun syyni – miksi en yllättynyt.

Kysyin mieheltä, onko hän selvittänyt asiansa työnantajansa kanssa ja kuulemma on, mutta ei millään ilveellä enää aio palata hänen palvelukseensa. Työtarjouksia on tullut useita, mutta sairasloma on ensin saatettava loppuun. Kysyin, missä mies asustelee ja kertoi asuvansa vastaanottokeskuksessa kahden hengen huoneessa. Parempi sekin kuin puiston penkillä, totesin. Mies puolestaan kysyi, kuinka minun asunnonsaamiseni edistyy, johon totesin, että ei se edisty. Mies ei kysynyt, missä minä olen. Kerroin osoitteeni olevan Poste Restante, en enempää.

Tietysti keskustelu kärjistyi, kun totesin, että aika hyvin sössitty muutamassa kuukaudessa; työpaikka, avioliitto ja asunto. Mutta hänhän se ei pistänyt haastemiestä asialle, ei. Ihan aikuisten oikeasti minulta loppuivat jälleen sekä käsityskyky että kärsivällisyys. Kysyin, eikö hän todellakaan käsitä, miksi laitoin avioeron vireille. Vastaus oli ylimalkainen viittaus hänen alkoholin käyttöönsä. Nykyisellään hän on ottanut vain pari kertaa kuukauden aikana. Miksi hän ei vähentänyt tällä tavoin silloin, kun vielä jotain oli pelastettavissa? Se kysymys taisi sitten olla liikaa, koskapa mies veti repun selkäänsä ja ilmoitti, ettei tullut tappelemaan, ja lähti.

Join kahvini loppuun ja totesin, ettei mikään ole muuttunut. Alkoholista ja sen liiallisen käyttämisen oheisvaikutuksista ei voi puhua, koko romahdus on avioerohakemuksestani johtuvaa ja ylipäätänsä kaikki olisi onnellisesti ennallaan, jos minä joko olisin tai en olisi. Minun syytäni.

Myöhemmin sitten tekstailimme vähän. Mies olisi halunnut rakentaa jotain, puhua asioista ja selvitellä niitä – tai ainakin näin minä viestin tulkitsin – mutta minun hyökkäävä asenteeni vei meidät ainakin kuukauden taaksepäin. En tiennyt edes kulkevamme jollain aikajanalla. Tämäkin meni täsmälleen vanhan kaavan mukaan, minä ja minun asenteeni – tällä kertaa hyökkäävä sellainen, aikaisemmin norsunv***lla oleva naamatauluni – estivät miestä avautumasta. Enkö minä millään käsitä, kuinka paha hänen on olla ja kuinka hän toivoisi edes pientä tukea minulta. Vastasin kertomalla, että kyllä minä käsitän, että olen nähnyt hänen vajoavan tähän tilanteeseen, mutta ollut voimaton taistelemaan hänen omaa lääkitystään, dokaamista vastaan. Vastasin kertomalla, että itse olin tammikuussa vakavissani tappamassa itseäni – tiesikö hän sitä? Oliko hän nähnyt minun vähittäisen murtumiseni? Oliko hän yrittänyt auttaa minua?

No, tämähän nyt sitten oli taas sitä itsekeskeistä minä-minä-minä -juttua. Samoin kuin tämä blogi. Joku joskus kauan sitten kommentoi kirjoitustani syyttämällä minua siitä, että en kerro molempien osapuolin näkemystä asiasta. Voi hyvänen aika! Minä en ole mikään puolueeton reportteri, joka kirjoittaa objektiivisesti tapahtumista. Tämä on blogi minusta, minun tunteistani, minun olemassaolostani – tämän ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin äärimmäisen itsekeskeinen juttu. Voin raportoida säästä tai liikenneruuhkasta ilman mitään henkilökohtaista vivahdetta, mutta tätä tarinaa en voi kertoa kuin vain oman ajatteluni ja oman kokemukseni kautta. Jos ei tyyli kelpaa, ei ole pakko lukea tätä. Jos taas mieheni haluaa tuoda omat näkemyksensä esiin, hän voi alkaa kirjoittaa omaa blogia. Tai jotain. Minä kirjoitan täällä niitä asioita, joista minun olisi pitänyt voida puhua mieheni kanssa silloin, kun vielä osoitteemme oli yhteinen. Käännetylle selälle ei kauaa jaksa yrittää puhua. Puhun sitten täällä, koska jos en puhu, halkean. Että hyvä on, olen itsekeskeinen, omahyväinen kusipäinen narsisti. Olkaa hyvät!

Jos vakavissani ja ilman kitkeryyttä yritän pohtia itsekeskeisyyttä, minun on tunnustettava, että tietyssä määrin olen sitä. Minussa on muutamia ominaisuuksia, joita voisi sanoa jopa narsismille (mikä muotitermi!) ominaisiksi. Minulla on aina ollut varsin tarkka käsitys omanarvontunnosta, itsekunnioituksesta ja myös melkoiset vaatimukset itselleni.Samaan kokonaisuuteen kuuluu isäni opetus siitä, että julkisivun on pidettävä jokaisessa tilanteessa. Kaikki nämä yhdessä antavat helposti kuvan leuhkasta, ylpeästä tyypistä, joka leveilee ja kehuskelee saavutuksillaan. En halua antaa sitä kuvaa itsestäni, joten on tarpeen vähän selvittää asioita ja käsitteitä.

Omanarvontunto on itsensä arvostamista, rehellistä katsomista omiin myönteisiin ominaisuuksiinsa ja myös pyrkimystä muuttaa vähemmän myönteistä itseään. Omanarvontunto on itsensä hyväksymistä, omien mahdollisuuksiensa tunnistamista ja tahtoa toteuttaa niitä. Luulen itselläni olevan melko terveen omanarvontunnon. Olen melko älykäs, huumorintajuinen, nokkela ja sanavalmis. Olen keskivertoa sivistyneempi, tiedän monesta asiasta hämmästyttävän paljon ja olen nopea oppimaan. Olen tiedonhaluinen, utelias ja valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa vain saadakseni tietää, mitä se on ja sopiiko se minulle. Toisaalta olen laiska ja lyhytjännitteinen. Olen varsin hyvä löytämään oikopolkuja sotkujen selvittämiseksi tai sitten lakaisemaan ne maton alle ja unohtamaan. Olen täydellinen tumpelo raha-asioissa. En ole kärsivällinen enkä vähimmässäkään määrin nöyrä. Jos nöyryydellä tarkoitetaan ”minä maan matonen” -asennetta tai itsen vähättelyä toivossa saada kehuja. Toki kehumista on hauska kuunnella, mutta luulen vakavissani itse silti tietäväni paremmin. Okei, okei, olen leuhka, omahyväinen ja koppava.

Itsekunnioitus kasvaa hyvästä omanarvontunnosta. Itsekunnioitus on hyvä sana. Kysymys on yhtä lailla itse oman itsensä kunnioittamisesta kuin asianmukaisen kunnioituksen vaatimisesta. Tähän kuuluu kohteliaisuus, tahdikkuus ja koskemattomuus. Ja vastavuoroisuus. Kunnioittamalla toista ihmistä voin vaatia kunnioitusta itseäni kohtaan. Olemalla itse kohtelias ja tahdikas voin edellyttää itseäni kohdeltavan samalla tavoin. Fyysisen koskemattomuuden lisäksi on olemassa emotionaalisen koskemattomuuden käsite. Älä tule liian lähelle, jos en päästä sinua. Älä avaudu minulle, jos en halua kuunnella sinua. Älä tunkeile ystäväkseni, jos en toivota sinua tervetulleeksi. Aisti minusta, olenko päästämässä sinua maailmaani, älä pakota minua sanomaan sitä ääneen, koska en halua olla epäkohtelias tai tahdittoman kovasanainen. En halua loukata sinua torjumalla, joten älä aseta itseäsi siihen tilanteeseen, että minun on pakko. Jos loukkaan sinua, en voi itse suojautua loukkauksia vastaan.

Olenko itsekeskeinen, en tiedä. Olenko itsekäs, jossain määrin ehdottomasti kyllä. Olenko paha ihminen, en halua olla. Olenko itserakas? Jos olen, haluan olla sitä aiheesta. Rakastanko itseäni, kyllä, vaikka ihmettelenkin, miksi.

Tämä pohdiskelu on nyt menossa sille asteelle, jolla varsinainen asia alkaa hukkua sanoilla näpertelyn alle. Lopetan tällä kertaa, jatkan myöhemmin. Täytyy kuitenkin vielä todeta, että miehen tapaamisella oli hyväkin puolensa – tulipa taas kerrattua ja selkeytettyä joitakin käsitteitä, vaikka ei niitä koskaan voi ihan läpipuhki pohtiakaan.