Hyvää ja huonoa

En tiedä, mistä alottaisin. On tapahtunut paljon, hyvää ja huonoa. Ja äärettömän surullista juuri tänään. Rakas vanha tyttökoirani nukkui pois, uinahti syliini ja liukui huomaamattomasti rajan taakse. Ikävä on suunnaton.

Kerroin aikaisemmin, että 22.9 on minulle merkityksellinen päivä. Aviomies oli taas jonkun blogin haamulukijan kautta tullut tietoiseksi tästä ja ilmoitti tekstarilla, ettei sinä päivänä ainakaan kannata vielä nostaa kantoja kattoon avioeron juhlistamiseksi. Siitä ei ole kyse, eikä avioerossa ole muutenkaan juhlimista. Kaiken jälkeenkin koen tämän suureksi epäonnistumiseksi eikä sille kohoteta maljoja.

Olen edelleen asunnoton, mutta muuttanut ystävieni luota viljapellon viereltä kaupunkimaisemaan vanhan uskotun ystäväni luokse. Vanhalle koiralle muutto taas uuteen paikkaan oli liikaa ja sen sisällä piileksinyt ilmeinen syöpä räjähti stressin vaikutuksesta niin pahaksi, että oli armeliaampaa päästää tyttö pois. Nyt on taas vähän aikaa hyvä olla, mutta ei pitkään. Tämä ei voi enää jatkua kauaa, minulla ei enää pää kestä. Kävin tänään lääkärissä ja jälleen kieltäydyin niin uni- kuin masennuslääkkeistäkin, sairaslomalle suostuin jäämään. Kahden viikon kuluttua uusintakäynti ja neljän viikon kuluttua vuosiloman pätkä. Jotenkin täytyy saada elämä takaisin hallintaan, vaikka ei kotia olekaan.

Tilanteeni on nyt kuitenkin parempi kuin vielä viikko sitten. Minäpä selitän.

Minulla on ollut äitini ”perintönä” vanha täti, jolle olen vuosien varrella pitänyt seuraa, kuljettanut lääkäreihin ja sairaaloihin, ajeluttanut ihan vain huvikseni ympäriinsä. Ei se täysin pyyteetöntä ollut, täti oli ruotsinkielinen ja hänen seuransa erittäin hyvää harjoitusta kielitaidolleni. Ja muutenkin tämä täti oli erittäin terävä päästään ja keskustelut aivan loistaviaa. Tämä täti kuoli viime maaliskuussa ja kesäkuussa minulle soitti hänen juristinsa, joka kutsui minut perunkirjoitukseen, koska minut oli mainittu testamentissa. Odotin korkeintaan kukkavaasia tai kirjaa, josta olimme paljon jutelleet. Ehkä puoli tusinaa hopealusikoita….

Perunkirjoituksessa oli hyvä, että istuin mukavasti. Minulle määrätty osuus oli parikymmentä tuhatta euroa verojen jälkeen. En oikein edes tajunnut asiaa ennen kuin monen laskutoimituksen jälkeen sain ynnättyä itseni lopultakin velattomaksi ihmiseksi, joka tulee saamaan luottotietonsa takaisin maksettuaan kaiken ulosottomiehelle ja perintätoimistoille. Pitkän mustan tunnelin päässä alkoi vilkuttaa pikkuinen tuikku. Tunneli vaan oli monta kuukautta pitkä, mutta viime tiistaina se sitten päättyi – oli perinnönjakotilaisuus ja seuraavana päivänä tililläni kävi käymässä enemmän rahaa, kuin mitä minulla koskaan on ollut.

Sanoin: kävi käymässä. Niinhän se valitettavasti oli, soittelin joka paikkaan ja pyysin sähköpostiini koottuna kaiken, mitä olen kenellekään velkaa. Ja sitten olen tänään aamusta varhaisesta naputtanut laskuja menemään tililtäni – ja samalla keventänyt olemistani huomattavasti. Kivet kirjaimellisesti ovat tippuneet niskastani ja vähitellen alan taas nostaa pääni pystyyn.

Käytännössä tämä todellakin tarkoittaa sitä, että minä voin kääntyä myös yksityisten vuokranantajien puoleen. Tähän astisena kantona kaskessa on ollut läheisriippuvainen suhteeni ulosottoon, mutta nyt se päättyy. Luottotietoni puhdistuvat – ja puhdistuvat todellisesti eivätkä vain sen kautta, että ulosottoa on riittänyt tarpeeksi kauan. On uskomattoman hieno tunne maksaa velkansa, se on puhdistavaa, kohottavaa ja jopa jotenkin sairaasti nautinnollista. Jos tyttöni ei olisi tänään lähtenyt, istuisin tässä tili jälleen melkein tyhjänä ja hekottelisin ääneen. Onneksi tänään oli tilillä rahaa, eläinlääkäri ja tuhkaus tulivat maksettua heti.

En jaksa kirjoittaa nyt enempää. Minulla ei tällä hetkellä ole omaa tietokonettani käytössä ja tämän koneen lainaaminen on hankalaa. Kirjoitan kyllä lisää, kunhan lisää asioita selkenee, ja kirjoitan myös jo tapahtuneista.

II-hakemus

Torstai-iltana mieheltä tuli tekstiviestillä kysymys, milloin haastemies ottaa yhteyttä. Avioeron II-hakemus oli valmiina koneellani lopullista päiväystä vaille. Oivallukseni jälkeinen kirkkaus sai varjon, mutta solmun aukeamisen jälkeen ei enää ollut mitään syytä pitkittää asiaa. Olin saanut takaisin sen selkeyden ja varmuuden, jolla olin toiminut siihen asti, että tämä tekstittely miehen kanssa oli alkanut. On myönnettävä, että muutamaan kertaan olin epäröinyt ja halunnut sittenkin viivyttää lopullista eroa. Olin kävellyt juuri siihen ansaan, josta varoitin itseäni. Olin alkanut haluta sittenkin uskoa ja toivoa, ja siinä samalla kadottanut tajun omasta tilastani. Ystäväni suora puhe ja oma väläykseni puhdistivat samentuneen näköni, ja nyt oli tie jälleen suora ja sileä, avoinna minun kulkea.

Oma tilani, fyysinen tilani muistutti minua rajusti siitä, mihin olin luisumassa. Tekstarikysymys sai aikaan fyysisesti pahan olon. Lähdin koirien kanssa lenkille ja koko matkan voin huonommin ja huonommin. Takaisin tultuani jalat eivät enää tahtoneet kantaa eikä henki kulkea. Tunnistin oireet. Vastasin tekstiviestiin, että vien II-hakemuksen seuraavana päivänä ja parin minuutin kuluttua oloni parani kuin taikaiskusta. Flow palasi ja rupesin rehjaamaan koirien kanssa. Ne eivät oikein ymmärtäneet muuta kuin että kivaa, leikitään!

Perjantaina sitten kävin ystäväni luona tulostamassa hakemuksen kahtena kappaleena ja vein sen allekirjoitettuna käräjäoikeuteen. Ystäväni sanoi hyvin kauniisti, että on onnellinen saadessaan taas katsella minua sillä tavoin valoisana ja itsevarmana kuin mitä olin ollut noin kuukausi sitten. Taantumani oli jäänyt taakse ja hän näki minussa jälleen rohkeutta ja voimaa. Käräjäoikeudesta menin käymään tyttäreni luona ja hukutin lapsukaiset märkiin pusuihin. Lopulta päädyin kuopukseni kanssa syömään ja kahville. Sisällä kupli ilo siitä, että olin jälleen kiivennyt erään esteen yli, vaikka tiedänkin, että se vielä lopullisuudessaan itkettää minua. Kuopus halasi minua lujasti, koska ”sä nyt vaan näytit siltä” ja ilmoitti, että hänet pitäisi useamminkin kutsua sumpille.

Ostin punaiset kumisaappaat, koska keltaisia en löytänyt oikeassa koossa. Eipä haittaa, vaikka kuinka sataisi, koirat pääsevät lenkilleen!

Eilisestä, lauantai-illasta lähtien on sama fyysinen paha olo yrittänyt tulla takaisin. Mieheltä nimittäin tuli toinen tekstari, jossa hän esittää retorisen kysymyksen, miksei hän mahda jaksaa yhtään mitään, ei syödä ei nukkua ei mennä töihin. Retoriseen kysymykseen ei ole tapana vastata, joten en vastaa, vaikka tiedän hänen haluavan keskustella. En jaksa enää jauhaa samoja asioita, en halua lukea tekstareista viestejä hänen mielialoistaan ja pyrkimyksistään, en jaksa kiinnostua siitä, mitä joku on sanonut jostain häneen liittyvästä. Kaikkein vähiten haluan kuulla, millaisesta miehestä (jonkun muun mielestä) olen luopumassa. Kyllä minä tiedän, jumalauta. 27 vuoden kokemuksella minä kyllä ihan varmasti tiedän!

Minulla on tälläkin hetkellä paha olo, rinnasta ahdistaa. En usko, että kyseessä on puhtaasti somaattinen oire vaan ennemminkin kehoni reagoi siihen, että jälleen torjun yrityksen tulla syyllistetyksi miehen voinnista ja tuntemuksista. Sitähän hän yritti sanoa, että on vajoamassa takaisin masennukseensa, koskapa minä todellakin nyt ilmoitin vieväni II-hakemuksen käsiteltäväksi. Hänen mukaansa kun kaikki, mitä hän on itsensä hyväksi tehnyt, on johtunut vain toivosta paremmasta tulevaisuudesta yhdessä minun kanssani, uskosta siihen ja pohjattomasta rakkaudesta, joka kestää ikuisesti. Minä nyt sitten olen heittämässä tämän kaiken pois, joten hän sitten masentuu uudelleen. Ja se on minun syyni.

Huomenna alkaa taas työ, parin viikon pätkä vuosilomaa on pidetty. Tulee kiire viikko, kesäduuni tarjoaa pari keikkaa ja talviaikainenkin keikkatyöni käynnistyy. Mukavaa, se tietää rahaa ja rahalla saa vaikka mitä. Vaikka jääkaapin täytettä ja menovettä autoon.

Flow

Kaksi päivää olen tuntenut lentäväni. Heräsin eilen hymyillen ja hymyillen ajelin töihin. Koko parituntisen urakan ajan vain hymyilin ja samaa hymyilyä jatkoin kotimatkalla. Toissapäiväinen iso väläys ja sen jälkeinen ajattelun ja pienempien oivallusten ryöppy teki hyvää, niin hyvää. Tunnen edelleen lentäväni, korkealla lempeiden ilmavirtojen kannattamana.

Olo on samanlainen kuin joskus teininä. Olen rakastunut. Oi, olen niin rakastunut – itseeni ja omaan elämääni. Minua peilistä katsoo se nainen, josta joskus pidin hyvin paljon. Rakastin elämäniloa, tulevaisuudenuskoa, kykyä nähdä harmien ja vaikeuksien yli ja taakse, voimaa kannatella suuria tunteita ja elää ne. Joskus olin hyvin rohkea ja tunsin itseni hyvin vahvaksi, joskus ennen olin kaikkea sitä, mitä olin pienestä pitäen halunnut olla. Joskus ennen minulla oli voimaa olla vapaa, voimaa ottaa vastuu vapaudestani ja voimaa tehdä velvollisuuteni.

Vähitellen se kaikkosi jonnekin ja viime talvena aloin lopulta inhota sitä masentunutta, surullista, väsynyttä, alistunutta, kauhuissaan olevaa henkilöä, joka oli unohtanut, kuinka nousta seisomaan, oikaista ryhti ja katsoa luottavaisesti eteenpäin. Viime talvena olin jo melkein luovuttanut. Olin melkein kuollut,

Kun sitten iltakävelyllä jysähti, aloin elää uudelleen. Ja nyt, nyt rakastan elämääni. Toissapäivästä alkoi eräänlainen ”flow”, asioiden sujuminen kuin leikiten. Eilen olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa, olisin kohdannut sen hymyillen ja rohkeasti – olisin ottanut vastaan kaiken, hoitanut asiat ja ollut tyytyväinen itseeni. No, mitään poikkeuksellista ei tapahtunut, mutta olisin todella, jos. Sama jatkuu.

Olen kantanut sisälläni suurta solmua, joka on ollut tukkeena itse asiassa melkein kaikkeen. En ole tahtonut katsoa sitä ja siksi olen järjestelmällisesti suunnilleen kieltänyt sen olemassaolon. Olen rakentanut ympärilleni häkin, jotta tuo solmu ei saisi vedettyä mukaan kiristyviin onkaloihinsa. Toki olen avannut itselleni uusia polkuja ja avartanut näköalojani, mutta aina on tuo solmu ollut tiellä. Tämä solmu on ollut mukanani vuosia, se on vähitellen kasvanut ja tiukentanut otettaan, kunnes se oli lopullisesti kuristaa minut viime talvena. En toiminut rationaalisesti kieltäessäni sen kokonaan. Minun olisi pitänyt muistaa mummiltani saama ohje, kuinka karkottaa pelottavat möröt ja muut pimeän luomat kauhistavat otukset. Mummi neuvoi kääntymään päin, katsomaan suoraan kohti ja lähestymään sen sijaan, että vain päättömästi juoksee pakoon. Minä en katsonut, minä suljin silmäni ja vain toivoin sen katoavan jonnekin.

Minulla nämä suuret oivallukset ja tärkeät väläykset eivät tule mietinnän tai pohdinnan tuloksena. Ne vain jysähtävät yhtäkkiä ja varoittamatta. Toissapäivänä muutamat ystäväni sanat jäivät soimaan ja ilmeisesti avasivat luukut oivallukselle. Olisin varmasti voinut viettää viikkotolkulla aikaa ja kuluttaa kengänpohjia koirien kanssa, ja vain pyöritellä asioita mielessäni pääsemättä mihinkään. Minulla täytyy välähtää, muuten ei asioihin tule selvyyttä. Iso välähdys avasi solmun ja sen mukana sitten avautui monta pienempää. Helposti, vaivatta, sujuvasti ja kauniisti. Tokihan tämän kesän yksinolo ja rauhoittuminen ovat edesauttaneet asiaa, mutta solmu ei niillä keinoin auennut.

Kerroin eilen ystävälleni, että lennän, että on hyvä mieli ja että olen täynnä energiaa. Aivan totta, päässä pursuaa hurjasti uusia ideoita – sitten kun sen oman kodin saan – pienet pakolliset asiat sujuvat eikä mikään tunnu menevän pieleen. Ystäväni kysyi, mitä olen oikein nappaillut. Elämää, solmutonta elämää, ystäväni!

Nyt alan tosissani odottaa asioiden järjestymistä. Syyskuu on menossa ja sen aikana ratkeaa moni asia. Ensimmäinen viesti, jota odotan on sosiaalitoimiston myönteinen päätös toimeentulotukihakemuukseeni, seuraavaksi Kelan positiivista kannanottoa päivärahoihini. Ja sitten vielä se koti... oma koti.

Keskustelu

Luojan kiitos tervejärkisestä ystävästä, jolla on kanttia sanoa päin naamaa asioita, jotka itse kokee kiusallisina tai vastenmielisinä, ja joita ei millään halua kohdata! Ja ystävästä, joka on ällöttävyyteen asti oikeassa. Arrgh! Olen kiitollinen, että hän on, kuuntelee, väittelee, vastustaa ja osuu naulan kantaan kipeissä asioissa pelkäämättä, että loukkaannun tai suutun.

Mikään ei niin hyvin selvitä asioita tai avaa solmuja kuin keskustelu. Vietin tänään mukavan aamupäivän ystäväni terassilla litkimällä litratolkulla kahvia ja puhumalla. Juttu kulki tietysti avioerooni ja mieheeni. Ystäväni toi esiin monelta eri kannalta, että ehkä en ole vielä valmis eroamaan, enkä toisaalta valmis jatkamaan avioliittoani. Perustelin viivyttelyäni sillä, että ehkä mieheni tarvitsee tukeani päästäkseen oman toipumisensa alkuun, johon ystäväni vastasi nauramalla ääneen. Minun oli pakko myöntää, että lopullisen hakemuksen lähettäminen on kaikesta huolimatta kova paikka.

Ero on, kuten sanotaan, pieni kuolema. Kuoleman kohtaaminen on jotenkin helpompaa juuri sen lopullisuuden vuoksi. Tiedän hyvin kokemuksesta, että kuolema on tuskallinen kokemus viereltä seurattuna, ja menetyksen käsitteleminen ja sureminen ovat pitkiä prosesseja, jotka kirjaimellisesti mullistavat omaa maailmaa. Sitä perusteellisemmin mitä läheisemmän ihmisen kuolema on korjannut. Kuolema katkaisee mahdollisuudet korjata tehtyjä virheitä ja lopettaa kaikki oletukset siitä, mitä vielä voisi olla. Kuolema on täyskäännös ilman, että enää voi katsoa taaksepäin.

Ero on toinen juttu, ei yhtään vähemmän kipeä eikä yhtään pienempi menetys tai kevyemmällä surulla käsiteltävä asia. Erossa se toinen jää olemaan, ei enää rinnalla, mutta olemassa, tavoitettavissa, nähtävissä, koettavissa, kosketettavissa. Vaikka kuinka raastava ja rikkimennyt suhde olisikin, eron jälkeen jää aina mahdollisuus – ja ihmeitä tapahtuu. Vaikka eroon päätyisi syvää vihaa tuntien ja viha jatkaisi elämäänsä eron jälkeenkin, vihan kohde on edelleen olemassa. Viha tai katkeruus ei ole viisasta, mutta ne ovat olemassa. Erossa joutuu käsittelemään samoja teemoja kuin kuoleman tapahtuessa, joutuu väistämättä erittelemään tunteitaan ja järkiperäisesti selvittämään oman toimintansa perusteita.

Keskustelu antoi minulle uutta puhtia panna asioitani jälleen kerran uuteen järjestykseen. Minun on pohdittava ja punnittava avioero vanhanaikaisen ohjelmointitavan mukaisesti: Lähetänkö erohakemuksen? Jos kyllä, niin mitä sitten? Jos en, niin mitä sitten? Jos lähetän, niin muuttuuko elämäni paremmaksi vai huonommaksi? Jos en lähetä, niin …. Ongelman ratkaisu lähtee ongelman jakamisesta pienempiin osiin siten, että jokaiseen mutkaan voi vastata vain kyllä tai ei. Ei välimuotoja. Ystäväni mukaan en voi oikaista missään kohdassa, en voi loikata toimintaan ennen perustelua päätöstä.

Kesken kaiken minulla välähti. On eräs asia, jonka olen säännönmukaisesti lakaissut maton alle, jota olen kieltäytynyt ajattelemasta, jota en ole sanonut itselleni ääneen, koska en ole halunnut sen olevan totta. Se on totta, se istuu syvällä sisimmässäni, murjottaa paikallaan eikä suostu muuttumaan olemattomaksi ja painumaan tiehensä. Oivalsin, että jättämällä sen huomiotta ja olemalla kiinnittämättä siihen mitään huomiota, olen vain ruokkinut ja kasvattanut sitä, juurruttanut sen tiukemmin kiinni. Oivalsin samalla, että sitä päin kääntyminen, sen olemassaolon myöntäminen ja suoraan sille puhumalla en häviä mitään. Siinä ei ole mitään pelättävää, että katsoo sisimpäänsä ja tutkii sitä sen kiusallisimmistakin kohdista. Jos itseä kohtaan pelkää olla rehellinen, kuinka voi olla rehellinen muille.

Keskustelu katkesi hetkeksi, koska pöllämystyin omasta oivalluksestani niin, että hukkasin aiheen. Minua vain rupesi hymyilyttämään. Ystäväni kysyi, mitä tapahtui, mutta en hänellekään kertonut muuta kuin, että minulla välähti. Se oli kuulemma näkynyt päällekin.

Luulen, että tuo oivallus oli iso askel kohti sitä valmistumista, mitä ystäväni peräsi minulta ennen kuin voin lähettää II-hakemuksen. Minun ajattelussani ja omasta mielestäni niin selkeässä logiikassa on ollut iso kauneusvirhe, joka on saanut koko asian ontumaan. Oivallukseni tasapainottaa kuvaa ja kunhan saan sen työstettyä itselleni selväksi, voin uudelleen käsitellä kysymystä erotako-vaiko-eikö-erotako. Päätös sinänsä on jo tehty enkä peräydy siitä, mutta tahdon sen perustelujen olevan yhtä aukottomia ja kaikenkattavia kuin ne perustelut, joilla koko prosessiin lähdin. En tahdo jättää yhtään aukkoa tai reikää, josta epäilys voisi luikerrella mieleeni.

Puhuimme paljosta muustakin, vanhempieni kuolemien jättämästä ja osittain edelleen suremattomasta surusta, työstressistä, koirani loppuunkuluvasta ajasta, ja kesken kaiken pompahti esiin idea. Tai oikeastaan IDEA. Meillä on ystäväni kanssa kummallinen taito vaihtaa puheenaihetta silmänräpäyksessä ja muuttaa keskustelun sävyä tummanpuhuvasta todelliseen ilotulitukseen. Niin nytkin, muutaman minuutin kuluttua olimme jo luoneet uudet urat oman yrityksemme saatua vähintään vienninedistämispalkinnon ja kutsun euroviisuihin. Tai jonnekin.

Hyvä päivä, hyvä keskustelu, hyvä oivallus. Nyt vain toimeen, on paljon pientä tekemistä, eikä mikään niistä tekemisistä ole sitä vetkuttelua, jota ystäväni sanoo minun harrastavan. Kyse ei todellakaan ole vetkuttelusta, vaan sen oikean hyvän ja hedelmällisen mielentilan luomista, jossa kaikki sujuu ja onnistuu. Ensimmäinen teko on ottaa II-hakemus koneelta muistitikulle.