II-hakemus

Torstai-iltana mieheltä tuli tekstiviestillä kysymys, milloin haastemies ottaa yhteyttä. Avioeron II-hakemus oli valmiina koneellani lopullista päiväystä vaille. Oivallukseni jälkeinen kirkkaus sai varjon, mutta solmun aukeamisen jälkeen ei enää ollut mitään syytä pitkittää asiaa. Olin saanut takaisin sen selkeyden ja varmuuden, jolla olin toiminut siihen asti, että tämä tekstittely miehen kanssa oli alkanut. On myönnettävä, että muutamaan kertaan olin epäröinyt ja halunnut sittenkin viivyttää lopullista eroa. Olin kävellyt juuri siihen ansaan, josta varoitin itseäni. Olin alkanut haluta sittenkin uskoa ja toivoa, ja siinä samalla kadottanut tajun omasta tilastani. Ystäväni suora puhe ja oma väläykseni puhdistivat samentuneen näköni, ja nyt oli tie jälleen suora ja sileä, avoinna minun kulkea.

Oma tilani, fyysinen tilani muistutti minua rajusti siitä, mihin olin luisumassa. Tekstarikysymys sai aikaan fyysisesti pahan olon. Lähdin koirien kanssa lenkille ja koko matkan voin huonommin ja huonommin. Takaisin tultuani jalat eivät enää tahtoneet kantaa eikä henki kulkea. Tunnistin oireet. Vastasin tekstiviestiin, että vien II-hakemuksen seuraavana päivänä ja parin minuutin kuluttua oloni parani kuin taikaiskusta. Flow palasi ja rupesin rehjaamaan koirien kanssa. Ne eivät oikein ymmärtäneet muuta kuin että kivaa, leikitään!

Perjantaina sitten kävin ystäväni luona tulostamassa hakemuksen kahtena kappaleena ja vein sen allekirjoitettuna käräjäoikeuteen. Ystäväni sanoi hyvin kauniisti, että on onnellinen saadessaan taas katsella minua sillä tavoin valoisana ja itsevarmana kuin mitä olin ollut noin kuukausi sitten. Taantumani oli jäänyt taakse ja hän näki minussa jälleen rohkeutta ja voimaa. Käräjäoikeudesta menin käymään tyttäreni luona ja hukutin lapsukaiset märkiin pusuihin. Lopulta päädyin kuopukseni kanssa syömään ja kahville. Sisällä kupli ilo siitä, että olin jälleen kiivennyt erään esteen yli, vaikka tiedänkin, että se vielä lopullisuudessaan itkettää minua. Kuopus halasi minua lujasti, koska ”sä nyt vaan näytit siltä” ja ilmoitti, että hänet pitäisi useamminkin kutsua sumpille.

Ostin punaiset kumisaappaat, koska keltaisia en löytänyt oikeassa koossa. Eipä haittaa, vaikka kuinka sataisi, koirat pääsevät lenkilleen!

Eilisestä, lauantai-illasta lähtien on sama fyysinen paha olo yrittänyt tulla takaisin. Mieheltä nimittäin tuli toinen tekstari, jossa hän esittää retorisen kysymyksen, miksei hän mahda jaksaa yhtään mitään, ei syödä ei nukkua ei mennä töihin. Retoriseen kysymykseen ei ole tapana vastata, joten en vastaa, vaikka tiedän hänen haluavan keskustella. En jaksa enää jauhaa samoja asioita, en halua lukea tekstareista viestejä hänen mielialoistaan ja pyrkimyksistään, en jaksa kiinnostua siitä, mitä joku on sanonut jostain häneen liittyvästä. Kaikkein vähiten haluan kuulla, millaisesta miehestä (jonkun muun mielestä) olen luopumassa. Kyllä minä tiedän, jumalauta. 27 vuoden kokemuksella minä kyllä ihan varmasti tiedän!

Minulla on tälläkin hetkellä paha olo, rinnasta ahdistaa. En usko, että kyseessä on puhtaasti somaattinen oire vaan ennemminkin kehoni reagoi siihen, että jälleen torjun yrityksen tulla syyllistetyksi miehen voinnista ja tuntemuksista. Sitähän hän yritti sanoa, että on vajoamassa takaisin masennukseensa, koskapa minä todellakin nyt ilmoitin vieväni II-hakemuksen käsiteltäväksi. Hänen mukaansa kun kaikki, mitä hän on itsensä hyväksi tehnyt, on johtunut vain toivosta paremmasta tulevaisuudesta yhdessä minun kanssani, uskosta siihen ja pohjattomasta rakkaudesta, joka kestää ikuisesti. Minä nyt sitten olen heittämässä tämän kaiken pois, joten hän sitten masentuu uudelleen. Ja se on minun syyni.

Huomenna alkaa taas työ, parin viikon pätkä vuosilomaa on pidetty. Tulee kiire viikko, kesäduuni tarjoaa pari keikkaa ja talviaikainenkin keikkatyöni käynnistyy. Mukavaa, se tietää rahaa ja rahalla saa vaikka mitä. Vaikka jääkaapin täytettä ja menovettä autoon.