Keskustelu

Luojan kiitos tervejärkisestä ystävästä, jolla on kanttia sanoa päin naamaa asioita, jotka itse kokee kiusallisina tai vastenmielisinä, ja joita ei millään halua kohdata! Ja ystävästä, joka on ällöttävyyteen asti oikeassa. Arrgh! Olen kiitollinen, että hän on, kuuntelee, väittelee, vastustaa ja osuu naulan kantaan kipeissä asioissa pelkäämättä, että loukkaannun tai suutun.

Mikään ei niin hyvin selvitä asioita tai avaa solmuja kuin keskustelu. Vietin tänään mukavan aamupäivän ystäväni terassilla litkimällä litratolkulla kahvia ja puhumalla. Juttu kulki tietysti avioerooni ja mieheeni. Ystäväni toi esiin monelta eri kannalta, että ehkä en ole vielä valmis eroamaan, enkä toisaalta valmis jatkamaan avioliittoani. Perustelin viivyttelyäni sillä, että ehkä mieheni tarvitsee tukeani päästäkseen oman toipumisensa alkuun, johon ystäväni vastasi nauramalla ääneen. Minun oli pakko myöntää, että lopullisen hakemuksen lähettäminen on kaikesta huolimatta kova paikka.

Ero on, kuten sanotaan, pieni kuolema. Kuoleman kohtaaminen on jotenkin helpompaa juuri sen lopullisuuden vuoksi. Tiedän hyvin kokemuksesta, että kuolema on tuskallinen kokemus viereltä seurattuna, ja menetyksen käsitteleminen ja sureminen ovat pitkiä prosesseja, jotka kirjaimellisesti mullistavat omaa maailmaa. Sitä perusteellisemmin mitä läheisemmän ihmisen kuolema on korjannut. Kuolema katkaisee mahdollisuudet korjata tehtyjä virheitä ja lopettaa kaikki oletukset siitä, mitä vielä voisi olla. Kuolema on täyskäännös ilman, että enää voi katsoa taaksepäin.

Ero on toinen juttu, ei yhtään vähemmän kipeä eikä yhtään pienempi menetys tai kevyemmällä surulla käsiteltävä asia. Erossa se toinen jää olemaan, ei enää rinnalla, mutta olemassa, tavoitettavissa, nähtävissä, koettavissa, kosketettavissa. Vaikka kuinka raastava ja rikkimennyt suhde olisikin, eron jälkeen jää aina mahdollisuus – ja ihmeitä tapahtuu. Vaikka eroon päätyisi syvää vihaa tuntien ja viha jatkaisi elämäänsä eron jälkeenkin, vihan kohde on edelleen olemassa. Viha tai katkeruus ei ole viisasta, mutta ne ovat olemassa. Erossa joutuu käsittelemään samoja teemoja kuin kuoleman tapahtuessa, joutuu väistämättä erittelemään tunteitaan ja järkiperäisesti selvittämään oman toimintansa perusteita.

Keskustelu antoi minulle uutta puhtia panna asioitani jälleen kerran uuteen järjestykseen. Minun on pohdittava ja punnittava avioero vanhanaikaisen ohjelmointitavan mukaisesti: Lähetänkö erohakemuksen? Jos kyllä, niin mitä sitten? Jos en, niin mitä sitten? Jos lähetän, niin muuttuuko elämäni paremmaksi vai huonommaksi? Jos en lähetä, niin …. Ongelman ratkaisu lähtee ongelman jakamisesta pienempiin osiin siten, että jokaiseen mutkaan voi vastata vain kyllä tai ei. Ei välimuotoja. Ystäväni mukaan en voi oikaista missään kohdassa, en voi loikata toimintaan ennen perustelua päätöstä.

Kesken kaiken minulla välähti. On eräs asia, jonka olen säännönmukaisesti lakaissut maton alle, jota olen kieltäytynyt ajattelemasta, jota en ole sanonut itselleni ääneen, koska en ole halunnut sen olevan totta. Se on totta, se istuu syvällä sisimmässäni, murjottaa paikallaan eikä suostu muuttumaan olemattomaksi ja painumaan tiehensä. Oivalsin, että jättämällä sen huomiotta ja olemalla kiinnittämättä siihen mitään huomiota, olen vain ruokkinut ja kasvattanut sitä, juurruttanut sen tiukemmin kiinni. Oivalsin samalla, että sitä päin kääntyminen, sen olemassaolon myöntäminen ja suoraan sille puhumalla en häviä mitään. Siinä ei ole mitään pelättävää, että katsoo sisimpäänsä ja tutkii sitä sen kiusallisimmistakin kohdista. Jos itseä kohtaan pelkää olla rehellinen, kuinka voi olla rehellinen muille.

Keskustelu katkesi hetkeksi, koska pöllämystyin omasta oivalluksestani niin, että hukkasin aiheen. Minua vain rupesi hymyilyttämään. Ystäväni kysyi, mitä tapahtui, mutta en hänellekään kertonut muuta kuin, että minulla välähti. Se oli kuulemma näkynyt päällekin.

Luulen, että tuo oivallus oli iso askel kohti sitä valmistumista, mitä ystäväni peräsi minulta ennen kuin voin lähettää II-hakemuksen. Minun ajattelussani ja omasta mielestäni niin selkeässä logiikassa on ollut iso kauneusvirhe, joka on saanut koko asian ontumaan. Oivallukseni tasapainottaa kuvaa ja kunhan saan sen työstettyä itselleni selväksi, voin uudelleen käsitellä kysymystä erotako-vaiko-eikö-erotako. Päätös sinänsä on jo tehty enkä peräydy siitä, mutta tahdon sen perustelujen olevan yhtä aukottomia ja kaikenkattavia kuin ne perustelut, joilla koko prosessiin lähdin. En tahdo jättää yhtään aukkoa tai reikää, josta epäilys voisi luikerrella mieleeni.

Puhuimme paljosta muustakin, vanhempieni kuolemien jättämästä ja osittain edelleen suremattomasta surusta, työstressistä, koirani loppuunkuluvasta ajasta, ja kesken kaiken pompahti esiin idea. Tai oikeastaan IDEA. Meillä on ystäväni kanssa kummallinen taito vaihtaa puheenaihetta silmänräpäyksessä ja muuttaa keskustelun sävyä tummanpuhuvasta todelliseen ilotulitukseen. Niin nytkin, muutaman minuutin kuluttua olimme jo luoneet uudet urat oman yrityksemme saatua vähintään vienninedistämispalkinnon ja kutsun euroviisuihin. Tai jonnekin.

Hyvä päivä, hyvä keskustelu, hyvä oivallus. Nyt vain toimeen, on paljon pientä tekemistä, eikä mikään niistä tekemisistä ole sitä vetkuttelua, jota ystäväni sanoo minun harrastavan. Kyse ei todellakaan ole vetkuttelusta, vaan sen oikean hyvän ja hedelmällisen mielentilan luomista, jossa kaikki sujuu ja onnistuu. Ensimmäinen teko on ottaa II-hakemus koneelta muistitikulle.