Tapahtumatonta

Tämä tapahtumattomuus on tappavaa. Kaupunki ei osoita minulle asuntoa – en tiedä, miksi. Olen töissäkäyvä – tosin pienipalkkainen ja osa-aikainen, tervejärkinen – siitä on melkein lääkärinlausunto – päihteetön ja pilleritön – verenpainelääkkeitä ei lasketa – kunniallinen ja kiltti ihminen. Tupakoin vain ulkona, en käytä juurikaan alkoholia (tänä vuonna ei pisaraakaan), en harrasta mitään kovaäänistä tai muutenkaan häiritsevää. En ymmärrä. Tässä maailmassa ei voi olla loputtomasti yhtä hyviä asukaskandidaatteja kuin minä, mutta ilmeisesti ne kaikki ovat samassa jonossa minun edelläni. Masentavaa.

Sosiaalityöntekijäni soitti, vihdoinkin. Enhän ole odottanut sitäkään puhelua kuin kaksi ja puoli kuukautta. Vauhtia asiaan ilmeisesti sai se, että jätin toimeentulotukihakemuksen irtaimistovarastoni vuokrista. Lähetin sähköpostin työntekijälle ja kysäisin samalla, miten olisi pieni apu sekä lääkkeisiini että uusiin silmälaseihin. Samaan aikaan tuli tietysti sosiaalitoimistolta lisäselvityspyyntö toimeentulotukihakemukseen. Jäin vähän ihmettelemään, eikö heillä jo ole tiedossa esimerkiksi vireilläoleva avioeroni.

Niin. Se avioero. Kuusi kuukautta on kulunut, toissapäivänä olisin voinut lähettää lopullisen hakemuksen, mutta jätin lähettämättä. Se on kyllä valmiina koneellani vain lähetystä vaille. Miksi? Onko sittenkin vaikeata lopullisesti päästää irti? Onko kuitenkin jossain tunne-elämäni sekamelskassa joku irrallinen ja irrationaalinen rakkauden siemen tallella? Ei. Ei kummastakaan syystä.

Aviomies pommittaa nykyisin päivittäin tekstareilla, joilla hän vakuuttaa suurta rakkauttaan ja kuolematonta haluaan viettää loppuelämänsä minun kanssani. En epäile kumpaakaan, minä vain en halua samoja asioita. Hän kertoo hoitavansa itseään ja selvittelevänsä ammattiauttajien kanssa niitä solmuja, jotka veivät hänet siihen itsetuhoiseen juomiskierteeseen, joka johti tähän. Hän sanoo tekevänsä sen kaiken vain minun takiani ja minun olemassaoloni olevan hänen paras ja ainoa motivaattorinsa parantumisen ohdakkeisella polulla.

Ei se noin mene, mutta hänen on oivallettava se ihan itse. Olen tapaillut häntä muutaman kerran ja hänessä alkaa jälleen näkyä pilkahduksia siitä ihastuttavasta miehestä, joka hän joskus oli. Ehkä sillä on vaikutusta, että hänen täytyy vastaanottokodissa majaillakseen puhaltaa puhtaat nollat aamuin illoin. Jostain syystä en jaksa iloita siitä, että tässäkin suhteessa olen ollut oikeassa – juominen pilasi miehen ja raitistuminen tekee hyvää. Hän ei ikinä toivu entiselleen, jos hän pitää minua jonakin päämääränä tai palkintona taistelustaan. Hänen on otettava itsensä ja oma hyvinvointinsa ykköseksi listalleen ja pudotettava minut jonnekin muualle. Pojankin takia tervehtyminen on tärkeämpää kuin menetetty parisuhde. Se parisuhde on mennyttä, se ei enää palaa, vaikka vähän viivyttäisinkin avioeroa.

Mutta jos hänelle potkii lisävauhtia se, että hän yrittää saada toivottomaksi tietämänsä suhteen uudelleen toimimaan, miksi en sitä hänelle soisi. Minulta se ei ole pois, hänelle siitä voi olla iso apu, ainakin aluksi. Paluuta ei ole, sen hän tietää. Ja toivottavasti myös sisimmässään ymmärtää. Toisaalta olen ehkä yrittämässä jotain täysin mahdotonta eli saada avioliiton päättymään ystävyyteen. En tiedä, tuleeko siitä mitään, tuskin.

Olen jo muutamaan otteeseen epämääräisesti viitannut suunnitelmiin tulevaisuuteni varalle. En aio vieläkään avata näitä suunnitelmia sen enempää, kerron vain, että niiden toteutuminen viivästyy vielä ainakin kuukauden. (Kun se aika on, tämä blogi luultavasti repeää isoista kirjaimista, pitkistä selostuksista ja sekavista tekemisistä.) Kerroin ystävilleni, että joudun vielä kuukauden verran lainaamaan heidän sohvaansa. Vastaus oli se, että he vuokrasivat minulle oman parkkipaikan. Ei tarvinnut sanoa sen enempää. Voin olla rauhassa.

Minulla on jälleen suuri suru tulossa. Vanha rakas koirani on kärsinyt helteistä niin pahasti, että aivan lähiaikoina joudun tekemään päätöksen, joka särkee sydämeni. Tyttöseni kävelee vaikeasti, väsähtää pienestäkin ulkoilusta, ei jaksa oikein syödä eikä leikkiä. Se on niin dementoitunut, ettei aina tunnista nimeään tai ymmärrä, mitä vesikupilla pitäisi tehdä. Se on parina yönä valittanut unissaan, mutta ei ole herännyt tönäisyyn. Nyt kun säät suosivat paremmin sydänvikaisia vanhuksia, tyttöseni yrittää vähän piristyä. Se on muutaman kerran houkutellut toisen koirani leikkiin, mutta sitten hengästynyt ja paneutunut nukkumaan. Yli kolmentoista vuoden uskollinen ystävyys on tulossa päätökseen, viimeistään silloin, kun tulevaisuuden viritelmäni alkavat laueta. Nyt vietän aikaani sen kanssa, rapsuttelen ja paijailen, juttelen mukavia ja vain rakastan sitä.

Ja odotan, että jotain tapahtuisi, että aika kuluisi, että kuukausi hujahtaisi ohi. Että pääsisin kotiin. Omaan kotiin.