Paskapuhetta

Luottamuksen ja ystävyyden rapauttaminen on loppujen lopuksi kovin helppoa. Annan esimerkin eilisillalta ja tältä aamulta. Mieheni keskustelutavassa tämä ei ole mitenkään uusi asia, joten sen ei olisi pitänyt yllättää. Ei se yllättänytkään, mutta satutti samalla tavoin kuin ennenkin.

Eilen illalla mieheni kertoi tavanneensa peräti kolme entistä naapuriamme, naispuolisia kaikki, jotka ovat seuranneet tätä blogia. Mies kertoi näiden ihmetelleen minun miestä parjaavaa kirjoitteluani ja yksi heistä oli sanonut suoraan minun valehtelevan. Mies kertoi puolustaneensa minua ja sanoneensa, että minä vain päästelen blogilla höyryjä. Lisäsulkaa hattuunsa mies haki panottamalla sitä, että hän itse ei ole lukenut blogiani. Vastasin miehelle, että blogissa on olemassa kommenttikenttä, johon voi halutessaan nimettömänäkin jättää viestin minulle.

Minulta meni yö pipariksi pohtiessani tätä ihmeellistä höttöä, jota mies tarjoilee minulle. Luottamusta ei moinen tiedottaminen lisää, päinvastoin. Tietenkin on hyvä, että tiedän blogiani luettavan ja mielelläni otan vastaan kommentteja ja mielipiteitä. Eräs syy siihen, että kirjoitan, on se, että haluankin herättää keskustelua ja haluan kertoa tätä tarinaa heille, joilla ehkä on samanlaisia kokemuksia. Ehkä voin jopa hieman kannustaa niitä naisia – ja miksei tietysti miehiäkin – joilla ei omasta puolestaan ole riittävästi voimia tai keinoja parantaa omaa oloaan. Tämä kuulostaa tietysti erittäin omahyväiseltä ja tekopyhältä, mutta olen saanut kommentteja, joiden mukaan näin on tapahtunut. Jos edes joku kokee jonkinlaista kohtalonyhteyttä kanssani ja tuntee saavansa edes pientä lohtua, olen tyytyväinen. Yhtä lailla olen tyytyväinen, jos joku kritisoi ajatuksiani ja tuntemusteni erittelyä, koska kritiikin ja eriävien mielipiteiden kautta syntyy aina uutta. Keskustelu on mielestäni paras tapa viedä asioita eteenpäin ja avata uusia näkökulmia. Ihan niin vilkasta ei keskustelu ja kommentointi ole ollut, kuin olen toivonut, mutta on siihen syynä sekin, että kesän aikana olen laiskistunut kirjoittamaan. Oma virheeni.

Mies on viime aikoina ollut hyvin aktiivinen minun suuntaani. Hän sanoo tekevänsä suurta täyskäännöstä elämässään ja nyt ymmärtävänsä kaikki ne virheet, jotka sotkivat yhteisen taipaleemme. Hän sanoo rakastavansa minua ja toivoo kovasti, että en kolmen viikon kuluttua (enää kolme viikkoa jäljellä kuudesta kuukaudesta!!!) hakisi lopullista avioeroa. Hänen mielestään avioero tarkoittaa myös ihmissuhteen loppua, vaikka olen sanonut, että aina tulemme olemaan poikamme kautta sidoksissa toisiimme. Uskon kyllä hänen rakastavan minua sen ohella, että hän tarvitsee minua. Asiassa on vain se iso mutta, että kovasti kaipaamani suoraan puhuminen ei vieläkään onnistu. Ei oikein onnistu minultakaan, vaikka niin haluaisin. Minun on jostain syystä hempompi kirjoittaa kuin sanoa päin naamaa. Ehkä kirjoittaessa tulee harkinneeksi tarkemmin eikä syyttä suotta loukanneeksi enemmän kuin on pakko. En halua loukata, en halua edes olla epäkohtelias, mutta tiedän, että tulistuessani suustani pääse sellaisia sammakoita, joita en mitenkään saa takaisin. Eikä minulta nyt riitä energiaa anteeksipyyntöihin, jotka voin välttää.

Olen jäänyt siihen käsitykseen, että naapurustoomme minulle jäi ystäviä. Olen tapaillut joitakuita heistä muuttomme jälkeen, istunut iltaa ja ulkoiluttanut koiria. Samalla on juteltu ja kertoiltu kuulumisia, olen kertonut blogistani ja sanonut, että sieltä voi lukea enemmän, kun en ole jaksanut alkaa selittää ikäviä asioita. On ollut hauskempaa vain rupatella ja viettää yhteistä aikaa. Mieheni eilisiltainen viesti laski ison varjon tämän kaiken päälle, luottamus ja iloisuus entisistä naapureista katosi. En ehdottomasti pidä miestäni minään totuuden torvena, liian monta kertaa on totuus ollut toisenlainen kuin miksi mies on sen kuvannut. Liioittelu ja maalailu sopii politiikkaan, mutta ei rehelliseen keskusteluun puolisoitten välillä. Jälleenkään en tiedä, kuinka paljon miehen puheissa on totta, montako entistä naapuria hän on tavannut ja mitä hän on heiltä kuullut ja mitä vastannut. Vai onko hän tavannut ketään heistä.

En halua ajatella pahaa ystävistäni. Siksi tekstasin aamulla miehelle, että hänen tapansa kertoilla epämääräisesti vihjaillen ja ilman nimiä, on äärimmäisen inhottava ja herättää epäluottamusta koko entistä naapurustoa kohtaan. Pahimmillaan se johtaa siihen, että herännyt epäluulo rikkoo sellaisenkin ystävyyden, joka on ollut aitoa ja vilpitöntä. Miehen vastaus oli odotettu: Hän vaikenee nimistä koska asianomaiset ovat sitä itse pyytäneet. Ja että hän oli pitkään harkinnut, kertooko asiasta ollenkaan minulle. Toisin sanoen hän kertoo minulle jonkun sanoneen jotakin, mutta alkuperäisellä sanojalla ei itsellään ole ns. munaa sanoa minulle suoraan mitä ajattelee, hän siis juoruaa ja levittää jonkun sanomisia ja samalla suojelee sanojaa. Miten tähän tulisi suhtautua? Mitä minun pitää ajatella nk. ystävistäni, jotka puhuvat minulle yhtä ja miehelle toista? Mistä minä tiedän, kehen ystävääni voin jatkossakin luottaa ja kenelle voin jutella ilman, että mietin onko juuri hän se, joka väittää minun valehtelevan? Tai onko sellaista henkilöä ylipäänsä olemassakaan? Kuten sanottu, olen saanut miehen kiinni selkeistä sepitteistä aikaisemminkin.

En kovin paljoa välitä siitä, mitä minusta ajatellaan, mutta haluan tietää sen. En halua luottaa sellaisiin, jotka ovat valmiita puukottamaan minua selkään ja käyttämään kertomiani asioita minua vastaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku on eri mieltä kanssani tai jos joku ei pidä ajatuksistani tai käyttäytymisestäni. En halua suhtautua epäillen jokaiseen, en halua sekoittaa ystäviäni ”vihollisiini”. Jälkimmäisistä selviän välttämällä heitä ja olemalla välittämättä heistä, jos ei avoin dialogi onnistu. Tämä ei kerro kovin paljoa hyvästä itsetunnostani, mutta se on tärkeä askel kohti sitä. Minulla on omat tapani ja oma tieni, jolla haparoin eteenpäin, eikä arvostelu tai pahat puheet niitä kovasti horjuta. Samalla tavoin yritän parhaani mukaan sallia toisten elää omaa elämäänsä omalla tavallaan. Juoruilu ja selkeiden epätotuuksien levittäminen on juuri sitä höttöä, josta olen aina halunnut päästä eroon. Ja kaikkein pahinta on valheiden laittaminen jonkun toisen suuhun.

Mies ei todellakaan saa minulta kiitosta tästä episodista. Nimettömänä pysyminen on sellaista puskista huutelua, että se on alapuolella kaiken arvostelun eikä mitenkään hyväksi kenellekään. Lisään tämän tapahtuman ja nuo viestit siihen jonoon, jossa jo ovat ne paskapuheet, joilla mies onnistui sotkemaan tyttäreni ja äitinsä välit muutama vuosi sitten. Silloin kyse oli tekstiviesteistä, joita tyttäreni muka oli lähettänyt, mutta jotka hän oli ”poistanut” puhelimestaan. Kummallisia, pahantahtoisia ja valheellisia väitteitä, joiden todistusaineisto on poistettu. Mitä arvoa niillä on? Ei mitään, silkkaa sontaa. Samaa sontaa on tämä yritys horjuttaa minua, rohkeuttani kirjoittaa ja kerätä palasiani rakentaakseni uutta elämää. Ei onnistu.