Olipa kerran tosisatu

Olipa kerran kesä, sellainen hyvä vanhanaikainen kunnon kesä, jolloin aurinko paistoi joka päivä ja sade tuli yöllä tehdäkseen jokaisen aamun raikkaaksi ja vehreäksi. Oli äiti ja oli tytär, kummallakin syntymäpäivä kesällä, äidillä vähän yli neljäskymmenes, tytöllä kolmastoista. Oli ihana kesä, ainoa laatuaan.

Noihin aikoihin koulut loppuivat aina toukokuun lopussa. Tänä vuonna kevätjuhla oli tavallista juhlallisempi, sillä äiti ja tyttö olivat muuttamassa pikkukaupunkiin. Äiti oli saanut uuden työpaikan, pienemmän palkan, mutta ison työsuhdeasunnon. Oma koti oli vuokrattu pois ja muuttokuorma oli valmiina koulun pihalla odottamassa tyttöä ja yli yhdeksän keskiarvoista todistusta. Äiti odotteli muuttoauton luona koiran kanssa.

Matka meni ahtaasti mutta hauskasti ja pian auto kaartoikin uuden kotitalon eteen. Äiti kävi hakemassa avaimet asuntoon konttorilta, jossa häntä odotti kutsu uuden johtajansa luokse. Tyttö tanssahteli edestakaisin koiran kanssa, kurkisteli nurkan taakse, etsi katseellaan ikäisiään lapsia, katsoi kauppojen ikkunoista sisään ja päätti viihtyä hyvin. Muuttokuorma olisi pian purettu, koska uusi koti olisi valmiiksi kalustettu, vain henkilökohtaiset tavarat muuttivat mukana.

Äiti palasi johtajan luota ilman avaimia. Hänen ilmeensä oli hyvin vakava, kun hän kiipesi autoon ja kehotti ajamaan takaisin. Johtaja oli mitään syytä ilmoittamatta purkanut vasta tehdyn työsopimuksen, kirjoittanut shekin kuukauden palkalle ja toivottanut hyvää kesän jatkoa. Tyttö tunsi valtavan pettymyksen nousevan kyynelinä, mutta ponnisteli ollakseen näyttämättä tunteitaan. Äitikään ei itkenyt, oli vain aivan kivettynyt koko matkan takaisin isoon kaupunkiin. Tällä kertaa vain ei ollut osoitetta eikä kotia, johon palata.

Ajettiin vanhojen ystävien luokse ja tyttö odotti kiltisti autossa sen aikaa, kun äiti kävi selvittämässä tilannetta. Pian ystäväperheen tytär tulikin ulos koiran kanssa ja tytöt lähtivät yhdessä kävelylle. Kun he palasivat, ei muuttoautoa enää näkynyt. Tavarat oli kannettu ystävien luokse ja olohuoneen sohva vedetty valmiiksi auki, jotta siitä saisi vieraspedin. Perhe oli lähdössä kuukaudeksi maalle ja he jättivät mielellään kotinsa tytön ja äidin suojaksi.

Seuraavana aamuna perheen lähdettyä äiti ja tytär kävelivät entiseen kotiinsa ja juttelivat sinne juuri muuttaneen pariskunnan kanssa. Äiti selitti tilanteen ja tehty vuokrasopimus purettiin saman tien siten, että parikunta muuttaisi viimeistään viikkoa ennen koulujen alkua. Edessä oli kesä ystäväperheen kodissa. Äiti laski rahansa ja totesi, että kuukauden palkalla olisi elettävä kunnes uusi työpaikka löytyisi. Sitä taas ei oikein voinut edes etsiä ilman omaa kotia, jonne taas pääsisi vasta syksyn alussa.

Jos äitiä pelottikin tuleva kesä, hän ei sitä näyttänyt. Tyttö ei ehkä aivan ymmärtänyt tilannetta, mutta toki sen, että edessä oli poikkeuksellinen aika, joka vaatisi häneltäkin paljon. Ei tulisi olemaan rahaa jäätelöön eikä uimalapäiviin, ei tivoliin eikä herkutteluun torilla. Koska äitiä ei pelottanut, vaikka tyttö tiesi, että pelotti kuitenkin, päätti tyttö, ettei häntäkään arveluttaisi eikä hän tulisi kertaakaan koko kesän aikana pyytämään mitään eikä kiukuttelemaan, jos jäisi jotain vaille. Tyttö sanoi sen äidilleen ja äiti vastasi, että siinä tapauksessa heillä ei tulisi olemaan mitään hätää vaan he tulisivat viettämään hienon ja hauskan kesän kaksistaan.

Niin kauan kuin rahaa riitti, he ajelivat raitiovaunuilla ympäri kaupunkia, söivät säästäväisesti mutta hyvin ja viettivät paljon aikaa kävellen pitkin rantoja tai vain lojumalla uimarannoilla. Toisinaan he kävivät tytön isovanhempien luona, jossa vanha isoisä joka kerta raivosi äidille, että tämän pitäisi haastaa johtaja oikeuteen ja vaatia suuria korvauksia turhasta muutosta ja muista kuluista ja vaikeuksista, joita tilanne aiheutti. Äiti kuunteli, mutta päätti kuitenkin olla riitelemättä. Lakimiehenä isoisä laati toinen toistaan kipakampia haasteita, mutta äiti ei suostunut laittamaan nimeään niiden alle. Tyttö oli hiljaa ylpeä äidistään ja päätti entistä tiukemmin olla valittamatta mistään, mitä kesän aikana tapahtuisi. Isoäiti päivitteli monisanaisesti ja kattoi ruokapöytään ylimääräiset lautaset. Koirallekin löytyi aina vatsan täytettä, vaikka koira isovanhempien mielestä olikin aivan turha rasite.

Ennen pitkää tuli päivä, jolloin rahaa ei enää riittänyt bussilippuun eikä kunnolliseen ruokaan. Äiti ja tyttö tiesivät, että isoäidillä olisi kaksi paikkaa vapaana ruokapöydässä eikä päivällinen loppuisi kesken. He päättivät kävellä. Mikäs siinä, auringonpaisteessa kiireettä jalkaa toisen eteen koko kymmenen kilometrin matkan kaupungin läpi. Koira nautiskeli pitkästä kävelystä ja juttelu syveni keskusteluksi. Äiti ja tytär tulivat lähelle toisiaan, enemmän kuin vain äiti ja tytär. Kun vatsat olivat täynnä ja kahvit juotu, ja jälleen kerran äiti oli kieltänyt isoisää aloittamasta oikeusjuttua, lähtivät he paluumatkalle. He kävelivät hieman toista tietä, koira sai uusia hajuja nuuskittavakseen. Kävelyihin kului useita tunteja päivässä, mutta niiden aikana ehti hyvin puhua asiat halki, koskivat ne sitten koulua, politiikkaa, uskontoa, työtä, tulevaisuutta tai ihan mitä tahansa. Äiti puhui tytölleen kuin aikuiselle ja pian tyttö kiipesi samalle tasolle, eikä keskustelu enää vajonnut pikkulapselle lepertelyyn. Eikä vajonnut enää koskaan sen kesän jälkeen.

Isoäiti tiesi, että hänen luokseen tultiin syömään, koska rahaa ruokaan ei ollut, ja että äiti ja tytär kulkivat kävellen. Eräänä päivänä hän kysyi äidiltä suoraan, kävelivätkö he huvin vuoksi vai siksi, että rahaa ei ollut. Äiti vastasi, että kumpikin syy oli totta. Isoäiti tarjoutui lainaamaan rahaa, ainakin bussimatkoja varten. Äiti kiitti, mutta sanoi lapsilisäpäivän tulevan pian ja heidän kyllä selviävän siihen asti, jos he vain voisivat käydä päivittäin syömässä. Isoäiti vaati lupauksen, että äiti ei päästäisi tilannetta aivan pennittömyyteen asti vaan puhuisi sitä ennen. Äiti lupasi.

Helteisenä heinäkuun päivänä äiti ja tyttö päättivät viettää tytön syntymäpäivää jälleen uimarannalla. He kävelivät siltaa pitkin saareen ja vaihtoivat uimapuvut päälleen pensaiden suojassa. Koira jäi sinne läähättämään kun äiti ja tytär oikaisivat hiekalle nautiskelemaan. He miettivät pitkään, voisivatko kuluttaa viimeiset markat synttärijäätelöihin, mutta kumpikaan ei viitsinyt lähteä kioskille. Noina vuosina oli vielä kuljeskelevia kauppiaita, jotka tulivat myymään tavaroitaan melkein mihin vain. Tuolle rannalle tuli sinä päivänä siististi pukuun pukeutunut mies, jolla oli solmio niin tiukalla, että mies näytti tukehtuvan. Miehen salkussa oli nippu esitteitä erilaisista kirjasarjoista, tietosanakirjoista, kotimaan kuvateoksista ja kuuluisien kirjailijoiden kootuista teoksista. Mies pysähtyi äidin ja tyttären viereen, esitteli itsensä ja kysyi, olisivatko he ehkä kiinnostuneita tutustumaan näihin tuotteisiin. Äiti nousi istumaan ja kysyi tyttäreltään, haluaisiko tämä ehkä kirjan syntymäpäivälahjaksi. Tai ehkä kokonaisen kirjasarjan. Aikansa esitteitä selattuaan tyttö valitsi Shakespearen kootut teokset, 11 osaa nahkakansissa. Äiti teki tilauksen.

Illalla heitä odotti ystäväperhe, jonka loma oli loppunut ja joka oli palannut maalta takaisin kaupunkiin. Pari päivää elettiin yhdessä, mutta oli ilmeistä, että tilaa oli liian vähän ja että äidin ja tyttären oli lähdettävä. He muuttivat parin korttelin päähän toisen tuttavapariskunnan kotiin näiden ulkomaanmatkan ajaksi. Oleminen oli aikaista hankalampaa, koska asumisen vastineeksi heidän tuli huolehtia kolmesta kissasta, joista jokainen inhosi koiraa. Äiti, tytär ja koira viettivät entistä enemmän aikaa ulkona, jotta kissat saisivat rauhassa hallita kotiaan. Heidän kotinsahan se oli.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin oma koti oli jälleen tyhjä väliaikaisista asukkaistaan. Äiti ja tytär muuttivat takaisin kotiin, istuivat koko illan lattialla kynttilän valossa ja kertasivat kesää. Sitten laitettiin koti entiselleen ja tyttö kaivoi pahvilaatikosta koulutarvikkeensa. Hänellä oli edessään paluu entiseen kouluunsa, minne hän tosiasiassa meni hyvin mielellään. Äiti kävi joka aamu lainaamassa naapurilta sanomalehden ja ryhtyi tarmokkaasti etsimään työtä. Ennen kuin sopiva paikka löytyi, hän sai puhelun entisen työpaikkansa toimitusjohtajan sihteeriltä. Tämä oli jättämässä paikkansa ja toimitusjohtaja oli käskenyt kysyä, josko äiti olisi halukas tulemaan takaisin uuteen tehtävään ja paremmalla palkalla. Äiti oli halukas ja aloitti työt samana päivänä kuin tytär meni kouluun.

Koira ei viihtynyt yksin, vaikka olikin taas tutussa paikassa. Se istui päivät ovella ja vinkui surullisena, kunnes joku tuli oven taakse ja jutteli hetken postiluukun kautta. Eräänä päivänä alakerrassa asuva iäkäs täti pysäytti tytön tämän tullessa koulusta ja ilmoitti, ettei hän enää sietänyt koiran vinkumista. Koira oli tuotava hänelle aamu-ulkoilun jälkeen, jotta hänelläkin olisi seuraa ja syy lähteä ulos liikkumaan. Kaikki olivat tyytyväisiä, ehkä enimmin koira, joka yksinäisen tädin makupalojen seurauksena piankin lihoi.

Kesän aikana tyttö oppi olemaan valittamatta, olemaan kärsivällinen ja olemaan iloinen niistä asioista, jotka olivat käden ulottuvilla kunhan niitä vain älyäisi katsoa. Äiti oppi luottamaan tyttäreensä ja oppi luottamaan itseensä. Hän oppi olemaan pelkäämättä tulevaisuutta ja ymmärsi, että huolimatta aikuisista keskusteluista tyttären kanssa äitiys oli kuitenkin enemmän kuin ystävyys. Hän kysyi tyttäreltään, oliko tämä tuntenut turvattomuutta tai pelkoa kesän aikana, ja tytär oli vastannut hymyillen, että ei. Hän tiesi tyttären puhuvan totta.

….........

Minulla oli hieno äiti, eikö!