marraskuu 2014

Olen alkanut luovuttaa, hitaasti ja rauhallisesti. Katkaisen säikeitä yksi kerrallaan kunnes jonain hetkenä kantamani taakka on liian painava ja se rysähtää kerralla pois niskastani. Tämä on tasaista liukumista, ei enää pomppimista eikä edestakaisin vatvomista, ei raivoamista eikä itkua, ei masentuilua eikä maailman kaatumista. Tätä olen odottanut, tästä ei enää ole paluuta. Silloin tällöin testaan edistymistäni, mutta en hätkähdä siitä, että miehen ääni vielä väräyttää joitain muistoja tai että nukkuvan miehen katselu tuntuu hyvältä. Ne ovat säikeitä, jotka eivät vielä ole poikki. Ne katkeavat kyllä, ajan kanssa.

Mitä tämän kaiken jälkeen tulee, sitä en tiedä, enkä oikeastaan enää välitäkään. Kunhan tämän kuun vuokran saan kasaan, se riittää. Ja joitakin pieniä joululahjoja rakkailleni. Ei enää suuria suunnitelmia, ei päätöksiä tehdä sitten joskus sitä tai tätä. Ei kannata katsoa kauas ettei kompastu omiin jalkoihinsa. Vaikka kompastuu kumminkin. Vähitellen tämä hiipuu, tämä kummallinen pakko muka suunnata aina eteenpäin, ajatella positiivisesti, ottaa itseä niskasta kiinni ja blaablaablaa. Miksi muka, miksi yrittää sinnitellä, kun mitään mukavaa ei ole tiedossa? Tai on väärin sanoa, ettei mitään, onhan minulla lapset, lapsenlapset ja koirat. Koirat ja minä olemme yhtä.

Minulla on ollut jo pitkään mielessäni kysymys, kuinka pitkään minun tulee jaksaa ja kestää ja katsoa aviomiehen juomista ja sen seurauksia minulle. Olen ihmetellyt, koska ja missä tulee se pieni oljenkorsi, joka katkaisee kamelin selän. Missä on minun murtumispisteeni? Se päivä ei ole enää kovin kaukana, kun joudun päästämään vanhemman koiran pois. Se on minun murtumispisteeni, se on se päivä, jolloin minä katkean. Sen jälkeen on vain tyhjää, ei enää tarkoitusta tai tavotteita. Kunhan hengitän ja sydämeni lyö, mutta en enää elä. Tämä on se harmi näissä pitkissä suhteissa, sitä kuolee toisen mukana. Minä koirani mukana. Rakas oma hauvaseni!

Terveyteni on ihan hilkulla. Verenpaineet huitelevat missä sattuvat, mistä seuraa se, että aivo- ja sydäninfarktien riskit ovat aika suuret. Päätäni särkee jatkuvasti ja krooninen infektio suussani tekee tuhojaan. En välitä. En todellakaan välitä. Kaikki loppuu aikanaan ja tämä saisi loppua jo. En enää halua tehdä mitään muuttaakseni suuntaa. Olen niin väsynyt ja kyllästynyt. Mielenterveyteni on muuten kunnossa, mutta masennus on palannut. Ja nyt tarkoitan masennusta todellisena diagnoosina enkä vain mielenailahteluna. AamuTV:n tohtori puhui kolmesta oireesta, joista täytyy olla kaksi. Minulla on kaikki kolme ja olen passiivisesti itsetuhoinen. Että se siitä.

En enää odota mitään nousukautta, mitään ihmettä, jonka avulla voisin korjata tilannetta. En varmaan edes osaisi käyttää jotain satunnaista ihmettä hyväkseni. En tahdo. Olen valmis lähtemään kokonaan ja lopullisesti, mutta en ainakaan vielä surmaa itseäni. Olen valmistautunut siihenkin, mutta ei vielä. Aika tekee tehtävänsä. Olen kuin syöksykierteessä, vauhti kiihtyy hiljalleen enkä jarruttele. Vaikka asioita on vielä tekemättä, ne saavat jäädä. En jaksa ottaa niistä paineita, hoidan ne asiat, jotka eteen tulevat ja se riittää.

Miehen kanssa välit olivat vähän aikaa sitten hänen sanojensa mukaan erittäin kireät. Eivät ole enää, ei ole enää välejä. Jääkaapissa on mitä mies sattuu tuomaan, usein sellaista, josta en kovasti välitä. Leipälaatikossa viikko sitten ostettua -30% leipää. Kun minulla on rahaa, ostan jotain. Onko jokin ihme, että laihdun. Eläinlääkäri, renkaiden vaihto, pankkiin meno – pakollisia hoitaa yhdessä. Tai ei yhdessä ja vaan olemalla samassa paikassa yhtä aikaa. Joka kerran miehllä on ollut hurja kiire pois.

Olen melkein lakannut tarkistamasta miehen jemmaa. Sieltä saattoi yhteen aikaan hyvinkin laskea alkoholinkulutusta, kunnes huomasin, että se oli vain jäävuoren huippu. Mitä väliä? Silloin tällöin kurkistan ja totean tilanteiden muuttuneen. Minua se ei enää muuta, ei iloiseksi eikä vihaiseksi. Hän juo minkä juo, eikä minulla ole mitään vaikutusta siihen.

Kesällä vielä avauduin ja sanoin suoraan, että minulla on paha olla. Mies nauroi humalaisen naurua vasten kasvojani. Hänellä on paha olla, hänellä on ikävä veljeään, hänellä, hänellä, hänellä ….. Kumpi meistä olikaan se itsekeskeinen? Kesällä vielä puhuimme politiikasta, nyt yritin sanoa jotain asiaan liittyvää ja mies vastasi vittuilemalla silittämättömistä paidoista. Emme siis puhu edes siitä. Henkilökohtaisia tai liittoomme liittyviä asioita ei edes mainita. Olemme jäissä. Korjaan, minä olen.

Sanoin jo vuosia sitten, että jonain päivänä hän ryyppää minut ulos elämästään. Nyt niin taisi käydä. Ryyppääminen ja sen mukana tullut sisäänpäin kääntynyt käytös, joka jättää täysin ulkopuolelle muiden ihmisten olemiset. Näennäistä kiinnostusta pojan tekemisiin, mutta ei sellaista oikeata tutkailua, mitä lapselle oikeasti kuuluu. Yritän itse pitää vaistoni ja aistini auki, jotta osaisin lukea rivien välistä, nähdä arkinaamion taakse, kuulla kaiken sen, mitä ei sanota. Ja tiedän, mitä pojan ajatuksissa on. Se lämmittää, mutta ei lohduta. Samoin tiedän, mitä esikoiseni ja tyttäreni mietteissä on. Kaikesta huolimatta olen äiti. (Voi kuinka suuri ja kunnianhimoinen sana – en oikein tiedä, olenko sen arvoinen, yritin kuitenkin.)

Mutta yhdestä olen oikeasti luovuttanut ja luopunut. En enää tunne pienintäkään syyllisyyttä miehen juomisesta, en enää ajattele, että jos olisin toiminut jossain kohdassa toisin, tämä ei olisi mennyt näin. Ei, jokainen juo ihan omaan laskuunsa eikä siitä koskaan voi syyttää toista. Miehen on ihan turha yrittää selittää, että joku minun tekemiseni on syynä hänen juomiseensa. Ei enää. Kauan siinä meni, mutta nyt opin. Hänellä on omat syynsä eikä niillä ole mitään tekemistä minun kanssani. Ja jos niin suuri ihme tapahtuisi, että hän todella lopettaisi, sekin tapahtuisi hänen itsensä takia. Minä, minun rakastamiseni, minun tunteeni ja tuntemukseni eivät ole syy mihinkään. Minä olen vain vaimo ja pesukonepaidansilittäjätiskikoneimurilattianpesijäkoirankusettaja.

Onneksi tähän tulee loppu, jonain päivänä, jollain tavalla. Olen niin väsynyt.

Kirje ystävälle

Hei!
Ikäväkseni palaan asiaan, josta keskustelimme syksyllä puhelimessa. Mieheni tilanne ei ole parantunut yhtään, päin vastoin "mopo on täysin karannut käsistä". Mies ei huolehdi töistään, laskuistaan, mistään velvoitteistaan, ei ilmeisesti edes luottamustehtäviensä hoitamisesta.
Jätin avioerohakemuksen käräjäoikeuteen 2.2. ja nyt mies pakoilee haastemiestä, joten avioero viivästyy. Minulta ovat sekä kärsivällisyys että voimat niin lopussa, että hädin tuskin saan itseni pidettyä pinnalla tässä kaaoksessa.
Nämä asiat eivät suoranaisesti kuulu Sinulle ja hyvin vastenmielisesti käännyn jälleen puoleesi. Sinulla on varmasti tarpeeksi päänvaivaa niin tulevien vaalien kuin kaikkien muidenkin tehtäviesi  kanssa ilman uskollisen soturin toilailuja. Kirjoitan kuitenkin, koska viimeksi kun mieheltä kuulin jotain järjellistä, se oli ylistystä hienosta ystävästä, joka kuuntelee ja ymmärtää. Tiedän, että olet miehelle erittäin tärkeä ihminen ja siksi edelleen elätän toivoa, että joku edes saisi vähän järkeä hänen päähänsä. Minua hän ei kuuntele, pomoaan hän uhkailee ja poikamme ei edes halua puhua isänsä kanssa. Muita ystäviä kyllä löytyy paikallisista juottoloista. En edes pyydä Sinua puuttumaan asiaan, mutta jos haluat tai jaksat tai ehdit tai viitsit, niin tiedät, missä mennään.
Ennustit puhelimessa, että "huonostihan siinä käy" jos jätän hänet. Näin tulee tapahtumaan, toivottavasti hyvin pian, koska minun terveyteni ei enää pitkään kestä. En toivo miehelle mitään pahaa, päin vastoin, toivon hänen saavan sitä apua, mitä hän tarvitsee. Se tarkoittaa todella ammattimaista hoitoa sekä alkoholismiin että masennukseen, joita kumpaakaan hänellä ei muka ole. Ongelmat ovat jonkun muun eli minun syytäni. Huonosti käymistä jatkaa vielä se, että pomonsa kärsivällisyys on myös lopussa eikä miehellä välttämättä ole työpaikkaa kovin pitkään eikä vuokravelan kasaantuessa asuntoakaan. Hieno mies juo itsensä täysin tärviölle, sääli.
Kuten sanoin, en pyydä Sinulta mitään, kerron vain.

Terveisiä perheellesi ja Hauvelille vuh vuh meidän koiruuksiltamme!
Jos haluat jutella, tiedät numeroni.

Avainepisodi

Haastemiehen soitettua maanantaina ja aviomiehen riehuttua aikansa, mies paineli ehkä lohduttautumaan tai jotain, ja tuli sitten illansuussa kotiin soittamalla ovikelloa. Avain oli kadonnut jonnekin maailman turuille. Mukana tietysti nk. emännän avain ja turvalukon avain. Seuraavana lauantaina mies kohelsi tiehensä uhraamatta ajatustakaan avaimelle. Paitsi että tulisi illalla ja että jos minä sitten avaisin oven.

Reissusta tuli monen päivän mittainen, vasta torstaina mies ilmoitti olevansa bussissa matkalla kotiin, että jos minä sitten avaisin oven, kun se avain on edelleen kateissa. Kuinkas ollakaan, minä olin viettämässä laatuaikaa ystävättäreni luona kaukana kotoa, mutta lupasin ilmoittaa, koska olen takaisin kotona. Muutaman tunnin kuluttua kerroin olevani kotona ja mies tuli. Käveli suoraan nukkumaan, koska päätä särki armottomasti pahoinpitelyn ja sairaalareissun jälkeen. Muutama lääkelonkero ei ollut ilmeisesti kovin tehokas apu.

Vasta sunnuntaiyönä, kaksi viikkoa avaimen katoamisen jälkeen, mies havahtui syyttämään minua avainten kadottamisesta. Hän muisti minun myös kadottaneen edellisen samanlaisen nipun alkusyksystä, jolloin nippu oli kadonnut hänen saunareissullaan. Minähän sen kävin miesten lenkkisaunasta hukkaamassa. Tietysti. Muutaman tunnin riitelyn jälkeen pääsimme noin kello neljä aamuyöstä yhteisymmärrykseen siitä, että käymme yhdessä minun työmatkani yhteydessä suutarilla teettämässä uuden avaimen.

Aamulla mies oli täydellä tohinalla menossa itse yksikseen teettämään avaimen, kunhan olisin ensin käyttänyt koirat ulkona ja sitten antanut avaimeni hänelle malliksi. Eipä. En antanut avaintani, ainoata, jolla tähän asuntoon pääsee. Miehen ymmärrys ei riittänyt käsittämään, että riski tämänkin avaimen katoamiseen on liian suuri. Sanoin, että noudatamme yöllistä suunnitelmaa ja menemme yhdessä teettämään avaimen. Kävimme henkevän keskustelun:

”Ole ystävällinen ja anna se avain.”

” En anna.”

”Ole ystävällinen ja anna se avain.”

” En anna.”

”Ole ystävällinen ja anna se avain.”

” En anna.”

Yhteensä ainakin 28 kertaa, sen jälkeen kyllästyin laskemiseen.

Mies lähti omin nokkinensa ulos ja palasi illalla erittäin tukevassa laitamyötäisessä – ja omilla avaimillaan! Oli vihdoin oivaltanut, että huollostakin voi lainata avaimen kopion teettämista varten, mutta kuinkas ollakaan, miehen omat avaimet odottivat siellä noutajaansa. Joku ystävällinen sielu oli löytänyt ne ja toimittanut huoltoon.

Tietysti ilahtuneena totesin miehelle, että hyvä kun löytyivät, olisi ollut aika hintava paukku teettää kaikki uusiksi. Olisi maksanut toisenkin six-packillisen verran. Nyt nukun puhelin äänettömällä, koska ei tarvitse ihmetellä, kuinka mies pääsee sisään.

Rajan yli

Oli valtavan vaikeata sanoa ääneen: Minä en enää rakasta sinua. Se oli raja, jonka ylittäminen oli kahteenkymmeneenkuuteen vuoteen raskainta ja murheellisinta, mitä olen tehnyt. Ylitin rajan, sanoin sanat ja tiesin sanomani olevan totta. Sydämeni särkyi sillä hetkellä, meni pirstaleiksi ja otin vastaan kaiken tuskan, minkä sanojen lopullisuus toi.

Minä en enää rakasta miestäni. Olen kulkenut jokaisen polun päätepisteeseen, olen käyttänyt kaikki voimani, olen elänyt tämän tarinan niin täydesti loppuun asti, että muuta ei ole jäljellä kuin sanoa: Minä en enää rakasta.

Se oli pakko tehdä näin, se oli pakko viedä loppuun asti, keskeyttämättä, luovuttamatta liian aikaisin, vakaasti ja epätoivoisesti. Jokainen mahdollisuus oli käytettävä, jokaisesta toivon kipinästä oli yritettävä puhaltaa uusi lemmen liekki, jokaiseen lupaukseen oli luotettava, kunnes ne kaikki murtuivat. Liian aikaisin luovuttamalla olisin jättänyt itselleni mahdollisuuden palata takaisin, olisin jonakin päivänä sanonut itselleni, että ehkä sittenkin olisi pitänyt vielä yrittää ja antaa mahdollisuus. Jonakin päivänä olisin katunut päätöstäni erota ja kantanut uutta syyllisyyttä heikkoudestani.

Nyt tiedän, että päätökseni on oikea. Avioero tulee aikanaan ja se on sitten siinä. Minulla ei ole enää paluuta, koska olen elänyt loppuun sen, mihin palaisin. On vain elettyä elämää yli neljännesvuosisata, edessä elämättömiä päiviä, kuukausia, vuosia. Ihmissuhde ei pääty, meillä on yhteinen ihana lapsi, mutta parisuhde on eletty loppuun. Jäljelle jäin vain minä, paljaana, haavoittuneena, tyhjänä, hädin tuskin tietoisena, ilman mitään annettavaa, kyvyttömänä vastaanottamaan mitään.

Näin se meni, tämä pätkä elämää.

Kela, oi Kela!

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin ilmoittautunut TE-toimistoon ja saanut Kelan toimistosta ohjeet, kuinka hakea soviteltua päivärahaa, kiikutin Kelan toimistoon nipun papereita. Pinossa olivat palkkalaskelmani, työsopimukseni kopiot ja kaikki, mitä oli listattu kirjallisiin ohjeisiin. Hakemuslomakkeen jokaisessa laatikossa oli kysytty tieto ja allekirjoituksenikin selvensin tikkukirjaimin. Odotin ja jonotin, koska edelläni oli kymmenkunta muuta asioitsijaa ja koska halusin naamakkain kysyä virkailijalta, mitä muita papereita vielä tarvittaisiin. Olin ihmeissäni – minulla oli kaikki kasassa että ei muuta kuin odottelemaan päätöstä ja rahatulvaa pankkitililleni.

Kelan sivuilla kerrotaan, että ensimmäisen päätöksen tekeminen kestää keskimäärin 19 päivää. Kahteen viikkoon ei omissa tiedoissani näkynyt mitään tapahtumaa ja päätin, että seuraavan kerran kurkin tietojani vasta kun ilmoitetut 19 päivää ovat varmasti ylittyneet, vasta kuukauden lopulla yllätän itseni iloisesti.

Kaksi viikkoa ja neljä päivää hakenuksen jättämisestä posti toi kaksikin kirjettä Kelalta. Suuresti nautiskellen hain ensin mukillisen kahvia, istuin mukavasti sohvan nurkkaan ja avasin kirjeet. Ei päätöstä vaan monimutkaista virastokieltä, josta selvisi epäselvyys työssäoloehtoni täyttymisestä ja että jokunen palkkalaskelma pitäisi vielä toimittaa, koska muuten saattaisivat hylätä hakemukseni. Se siitä nautinnosta, se siitä käynnistä Kelassa varmistamassa, että kaikki tarvittava on toimitettu, se siitä iloisesta ylläristä ja se siitä käynnistä kaupassa hakemassa täydennystä jääkaappiin.

Haeskelin kopiot palkkalaskelmistani, jotka jo olin toimittanut, kävin kirjastossa tulostamassa lisää (á 40 senttiä) ja painelin uudelleen Kelan toimistoon. Sain selkokielisen tulkinnan kirjeistä (pitävät minua ilmeisenä idioottina, koska sama asia oli lähetetty kahteen kertaan) ja kehotuksen toimittaa palkkalaskelmat kuukausia taaksepäin, jotta voitaisiin varmistaa, että todellakin olen ollut yhtäjaksoisesti töissä työssäoloehdon täyttymiseksi vaaditun ajan. Asia, joka olisi huolellisella lukemisella selvinnyt uusimmasta palkkalaskemastani. Olin ehkä hiukkasen kiihtynyt kaverille, joka asiaa selitti.

Takaisin kotiin kaivelemaan tositteita työhistoriastani. Takaisin Kelan konttoriin, jossa onneksi oli tietokone ja tulostin ilmaista tulostusta varten.

Nyt oli luukulla hyvin ystävällinen naisihminen, joka vei pohjan kiukuttelultani olemalla kertakaikkiaan vain ystävällinen. Hän kysyi, miten voin, mikä tilanteeni on ja katseli hyvin tarkasti kaikkea sitä tietoa, joka minusta Kelalla on. Nyt olisi kaikki ja asiani käsiteltäisiin pikaisesti. Nainen lupasi lisätä hakemukseeni kiirettä tarkoittavan punaisen huutomerkin. Hän muistutti asumistukihakemuksen tärkeydestä heti, kun saisin oman asunnon. Lopuksi toivotti hyvää viikonloppua ja minusta tuntui, että hän todella tarkoitti sitä. Toivottavasti tämän naisen ystävät ymmärtävät, kuinka mukava ja empaattinen ystävä heillä on.

Nyt en tiedä, kestääkö täydennetyn hakemuksen käsittely jälleen 19 päivää. Viikon kuluttua jätän jatkohakemuksen neljästä viikosta. Kestääkö sen käsittely kuinka monta päivää – ei mitään tietoa. Toivottavasti koiranruokasäkin pohja ei tule vastaan ennen kuun vaihdetta, jolloin on tilipäivä. Niistä rahoista valtaosa menee laskuihin ja velan lyhennykseen.

Haastemies soitti

Huomenna tulee kaksi viikkoa siitä, kun haastemies soitti miehelleni ja pyysi noutamaan avioerohaasteen. Mies ei ole sitä hakenut. Kaikki reaktiot mieheni puolesta ovat olleet ennalta arvattavissa, tosin niiden voimakkuus ja kesto ovat vähän yllättäneet. Tänään pelataan katumuskorttia.

Ensimmäinen reaktio oli ehkä tukevasta laskuhumalasta johtuen kovaääninen suuttumus ja loukkaantuminen. Minulla oli kuulemma 15 minuuttia aikaa häipyä ja jättää kaikki avaimet – myös hänen hukkaamansa niput – pöydälle. Seurasi kaksi tuntia vuoroin syyttelyä vuoroin valittelua, minkä jälkeen päätin kävelyttää koirat oikein kunnolla. Mies saisi aikaa nukkua päänsä selväksi ja ehkä illalla voisimme puhua asiasta ilman ylenmääräisiksi paisuvia tunteenpurkauksia. Itsesääliä tursuava mies lähti asennussarjalle samalla ovenavauksella.

Seurasi maanantai-iltapäivästä perjantai-iltapäivään kestävä itsepintainen vaikeneminen vaakatasossa. Mies ei reagoinut mihinkään, ei liikahtanut sängystään edes tupakalle, ei vastannut yhteenkään kysymykseen tai kommenttiin. Pomon tullessa ihmettelemään, milloin mies ehkä olisi aikeissa palata töihin, mies käänsi selkänsä. Perjantaina mies lähti töihin edelleen sanomatta mitään. Murjotuksen mestari.

Lauantaina aamupäivällä mies oli touhukkaana liikkeellä herätessäni. Valtava puhetulva, joka sisälsi puoliksi pohdintaa pukeutumisesta iltapäivän edustustilaisuuteen, puoliksi täysin epärealistisia suunnitelmia taloustilanteen pikaiseksi korjaamiseksi heti maanantaina, aikataulu tulevalle alkoholin nauttimiselle (vain tämä ”pakollinen” tilaisuus tänään ja vaali-iltana uusintajytkyn juhlimista), vakuuttelua minun rakastamisestani ja kysymyksiä miksi, miksi, miksi. Tokihan mukaan mahtui myös selvitystä hänen kärsimyksensä määrästä ja ohimennen lausuttu totuus siitä, että hän on kokonaan unohtanut minut ja tarpeeni viimeisen puolen vuoden aikana ja että hän on siitä kovin pahoillaan. Kysyin, miksi minun nyt pitäisi uskoa hänen vakuuttelujaan, kun olen ne kaikki kuullut aikaisemmin ja nähnyt niiden pettävän. Vastaukseksi mies kaivoi kaapista kolme paitaa, sovitti niitä kaikkia ja päätti sitten, minkä niistä laittaa päälleen. Ilmassa leijui keveä vastanautitun lonkeron raikas tuoksu.

Tunnustan, että huokasin helpotuksesta, kun mies lähti. Kotiin hän tulisi illalla noin klo 22 tai 23. Ihana hiljaisuus, ikkunat auki ja raikasta ilmaa ummehtuneen tilalle. Pyykkikone käyntiin, tiskit pois, pikavalssi imurin kanssa, koirat kunnon kävelylle ja vihdoin pannullinen kahvia omassa seurassani. Odotin kahteen asti yöllä, sammutin valot ja nukuin.

Sunnuntaina aamupäivällä puhelin soi ja numero näytti olevan sairaalasta. Kaksiminuuttiseen puheluun mahtui sekava selostus siitä, kuinka mies oli joutunut onnettomeuuteen ja oli nyt sairaalassa sekä mahtava vuodatus siitä, kuinka hän on puhunut monen ihmisen kanssa ja kuinka äärettömän väärin ja lainvastaisesti työnantaja on vuosikausia häntä kohdellut ja että pomo saa nyt varoa itseään, koska miehellä olisi takanaan kaikki mahdolliset viranomaiset tv-lupatarkastajasta rannikkovartiostoon ja Vatikaanin sveitsiläiskaartiin. Totesin, että minulla on nyt muuta ja lopetin puhelun. En vieläkään tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Oikeastaan pitäisi ihailla sitä tarmon määrää ja sitä voimallista energiaa, jolla laskuhumalainen mies voi löytää täysin olemattomia oljenkorsia, joilla ratsastaen hän ohjastaa itsensä voittajana maaliin. Jossain vaiheessa velat muuttuvat saataviksi. Kaikkea sävyttää suunnaton itsesääli ja tyhjän päällä oleva vaatimus kunnioituksesta ja arvostuksesta. Realismi ja faktat ovat jääneet jonnekin matkan varrelle.

Minulle seurasi helpotuksen aika, jota kesti viime torstaihin asti. Mies oli sairaalassa potemassa päänsärkyä eikä kotona. Hengitin.

Liite toimeentulotukihakemukseen

LISÄSELVITYS TILANTEESTANI SEKÄ KIIREELLINEN AVUN TARVE

Miehelläni on vakava alkoholiongelma, jota hän itse ei tunnista eikä tunnusta, ja yhteiselämä hänen kanssaan on käynyt täysin mahdottomaksi sekä henkisen kuormittavuuden että taloudellisten velvotteiden laiminlyönnin vuoksi. Lukuisista pyynnöistäni huolimatta hänen työnantajansa ei ole ohjannut häntä hoitoon, vaikka tarve on jo vuosia ollut ilmeinen. Mieheni kuukausitulot ovat vuoden 2014 kolmena viime kuukautena olleet noin 1900 e/kk nettona, tammikuussa 1980 e/kk. Kuitenkin hänen osallistumisensa yhteisiin menoihin, vuokraan, laskuihin, ruokaan, on ollut enintään muutaman satasen luokkaa. Kaikki muu on mennyt – en tiedä mihin. Keskusteluyhteytemme on katkennut täysin. Minulla ole mitään mahdollisuutta saada selvyyttä hänen ajatuksistaan tai suunnitelmistaan tilanteen ratkaisemiseksi. Mieheni paperilla olevat tulot ovat liian suuret, jotta olisimme aikaisemmin saaneet minkäänlaista apua talouteemme.

Asumme tällä hetkellä mieheni nimiin vuokratussa kaksiossa (58 m2, 922 e/kk). Vuokravelkaa on kertynyt joulukuulta 800e sekä tammi- ja helmikuu kokonaisuudessaan. Odotan tietoa siitä, että meille haetaan käräjäoikeudesta häätöä ja päivämäärää, jolloin voudin avustuksella meidät siirretään ”veneen alle”. Omasta palkastani olen yrittänyt maksaa vuokraa, mutta tuloni eivät kertakaikkiaan riitä. Koska tämän vuoden puolella mieheni ei ole yhtä kahvipakettia lukuunottamatta mitenkään huolehtinut ruokaostoksista, olen käyttänyt omat tuloni omaan elämiseeni. Vuokravelan lyhentäminen on jäänyt.

Muutimme tähän asuntoon viime vuoden huhti-toukokuun vaihteessa kaupungin kolmiosta samassa tilanteessa. Vuokria oli erääntynyt niin, että kahden kuukauden raja täyttyi, koska mieheni ei ”ehtinyt” hoitaa sitä muutamaa satasta tilille, joka olisi pelastanut meidät. Kun postista tuli tieto, että kaupunki on viemässä asiaa käräjille, sanoin omissa nimissäni olleen vuokrasopimuksen välittömästi irti, jotta häätöä ei olisi ehditty tuomita. Kaupungille jäi vuokravelkaa n. 3000 euroa. Koska mieheni luottotiedot olivat sillä hetkellä vielä kunnossa, saimme asunnon.

Olen vakituisessa osa-aikaisessa työsuhteessa valtion virastoon. Teen töitä etänä kotoa käsin noin 15 tuntia viikossa. Työtilanteeni vaihtelee suuresti riippuen käynnissä olevista projekteista enkä voi itse niihin vaikuttaa. Näin ollen kuukausiansioni nettona vaihtelevat 500-600 euron välillä.Olen jatkuvasti ilmoittanut olevani halukas tekemään mahdollisia lisätöitä, samoin olen viime syksyn ja kuluvan talven aikana hakenut kaikkia yhtään mahdollisia avoimia työpaikkoja. 58-vuotiaan kokemus ei toistaiseksi ole kelvannut.

Keikkaluontoinen työsuhteeni toiselle työnantajalle päättyi viime kesänä, mikä tarkoitti 500-700 euron pudotusta tuloihini. En tiennyt sovitellusta työttömyyspäivärahasta ennen kuin sosiaali- ja kriisipäivystys siitä kertoi ja nyt olen ilmoittautunut TE-toimistoon ja jättänyt Kelalle päivärahahakemuksen 16.1.2015 alkaen. TE-toimisto on toimittanut Kelalle myönteisen lausunnon, joten jotain lisätuloa minulle lienee tiedossa.

Tammikuun puolessa välissä kaikki omat keinoni oli käytetty ja henkiset voimavarani loppuivat tyystin. Mieheni on koko talven ajan vain pahentanut tilannetta syyttämällä minua kaikesta mahdollisesta ja jättämällä huolehtimatta edes ruokaostoksista. Hain apua sosiaali- ja kriisipäivystyksestä ja sen jälkeen kahteen kertaan päivystävältä aikuissosiaalityöntekijältä ja ”omalta” sosiaalityöntekijältäni, joka soitti minulle kahden ja puolen viikon odottelun jälkeen.

Neuvojen mukaan olen hakenut asuntoa itselleni ja kahdelle koiralleni kaupungilta, suurilta vuokrayhtiöiltä, yksityisiltä, yrityksiltä, yhdistyksiltä, säätiöiltä ja muualta. Valitettavasti on vain niin, että ainoat hintatasoltaan mahdolliset asunnot ovat kaupungilla. Kuten mainitsin, teen työtä kotona, mikä vaatii myös hieman pelkkää asumista enemmän tilaa. Luottotietoni ovat todella surkeassa jamassa, ulosotossa lienee noin 10 000 euroa. Suurin osa siitä on jäänteitä 2000-luvun alkupuolelta, jolloin sain itseni velkajärjestelyyn 1990-luvulla kahden asunnon loukun jäljiltä. Silloinen liki 300 000 euron velka putosi 27 000, jonka sain järjestelyn jälkeen vakituisessa kokopäivätyössä ollessani maksettua alle kolmannekseen asti. Työpaikan menetyksen myötä maksukykyni tietysti putosi ja loppu siirtyi ulosottoon. Taannoinen velkajärjestely estää minua myös saamasta sosiaalista luottoa, jolla voisin järjestää asioitani yksinkertaisemmiksi.

Lukiessani kaupungin nettisivuja kiinnitin huomioni kohtaan, jonka mukaan minun on mahdollista taustastani huolimatta saada asunto, jos saan sosiaalitoimistolta asianmukaiset maksusitoumukset ja takuut vuokranmaksusta. Kohtuuhintaisen (500-600 e/kk) asunnon vuokrien hoitaminen onnistuu minulta näilläkin tuloilla mukaan lukien asumis- ja toimeentulotuki. Mutta ilman sosiaalitoimiston apua minun ei ole mahdollista muuttaa kaupungin asuntoon. Kohtuuhintaisia asuntoja ei kertakaikkiaan ole muualla saatavissa enkä voi mitenkään kuvitella olevani ihannehakija kenellekään yksityiselle vuokranantajalle. Tuttavillani ja ystävilläni ei ole muuta apua tarjota kuin sohva viikonlopuksi. Kaikki kolme lastani asuvat lähellä, mutta heidän luokseen en voi muuttaa. Opiskeleva poikani asuu 20 m2 yksiössä, tyttärelläni on kaksi pientä lasta ja toinen poikani on parhaillaan tasoittamassa elämäänsä, jotta voisi hakea toisella paikkakunnalla asuvien lastensa huoltajuutta. Häädön tullessa ei minulla (eikä miehelläni) siis ole mitään paikkaa, minne mennä.

Työterveyslääkärini mukaan tämänhetkinen stressi uhkaa vakavasti paitsi työkykyäni myös terveyttäni, sairastan verenpainetautia. Lisäksi olen ymmärrettävästi erittäin masentunut eikä ajatus kaiken lopettamisesta oman käden kautta ole kaukana. En käytä alkoholia enkä muita päihteitä, en uni- tai mielialalääkkeitä. Olen 10.2.2015 aloittanut käynnit psykologin luona ja uskon tarvittaessa saavani häneltäkin lausunnon mielentilastani. En halua joutua tilanteeseen, jossa joudun lopullisesti jättämään työ- ja muunkin tavallisen elämän mielenterveydellisten vaikeuksien takia. Ainakaan ihan vielä ei uskoakseni näin ole.

Tarvitsen asunnon. Sen saadakseni tarvitsen välitöntä taloudellista tukea.

Mieheni saatua tietoonsa avioerohakemukseni 9.2.2015 asunnon tarpeeni muuttui entistä kiireellisemmäksi. Mieheni päätti heittää minut välittömästi ulos ja pelkään hänen seuraavan humalansa myötä ryhtyvän tuhoamaan henkilökohtaista omaisuuttani. Olen siirtänyt osan tavaroistani jo pois lasteni varastoihin, mutta perittyjä huonekaluja ja muuta on edelleen mahdollisen raivokohtauksen tiellä. En voi olla jatkuvasti vahdissa enkä voi luottaa siihen, että edes koirani ovat poissaollessani täysin turvassa. Oman henkilökohtaisen turvallisuuteni puolesta en pelkää.

Pysyvän asunnon myötä sekä lapsiltani, ystäviltäni ja työterveyshuollolta saamani tuen avulla minun on mahdollista rakentaa elämäni siihen kuntoon, että pystyn jatkamaan työtäni, etsimään uusia tehtäviä ja maksamaan sekä velkojani, vuokrani että veroni ja muut laskuni. Mieheni juomisen aiheuttama raskas masennus ja taloudellinen ahdinko loppuvat siihen, että saan oman osoitteen.

Viittaan vielä vanhemman poikani aikeisiin hakea omien lastensa (8- ja 10-vuotiaat) huoltajuutta. Tiedän olevani etenkin vanhemmalle lapselle tavattoman tärkeä ja rakas ihminen. Haimme vuosi sitten asuntoa nimenomaan tästä ympäristöstä, koska poikani asuu täällä ja minun työni kotoa käsin mahdollistaa sen, että voin olla lapsille ”turvaverkkona” esim. tilanteessa, jolloin sekä poikani että vaimonsa ovat molempien vuorotyön takia pois kotoa koulupäivän päättyessä tms. Haluan olla apuna ja paikalla, kun nämä lapset tarvitsevat aikuisen huolenpitoa ja seuraa. Tästä syystä olen kohdentanut asunnonhakuni juuri tälle alueelle ja koulun läheisyyteen.

Lopuksi vielä vähän päässäni valvottuina öinä pyörineitä ajatuksia:

• Toimeentulotuen saaminen asumisen kustannuksiin on pois kaupungin kassasta. Näin ollen asuminen kaupungin asunnossa on rahan pyörittämistä kaupungin yhdestä taskusta toiseen. Asuminen kalliimmissa muiden vuokranantajien asunnoissa on kaupungin ja veronmaksajien rahan syytämistä toisiin taskuihin. Tämä pätee myös sitten, jos tai kun toimeentulotuki siirtyy Kelalle, joka käyttää yhteiskunnan varoja.
• Lasten iltapäivävalvojana ja turvahenkilönä toimiminen säästää sekä kaupungin että poikani varoja.
• Vakavien terveys- ja mielenterveysongelmien ehkäiseminen tässä vaiheessa on säästötoimenpide. Joutumiseni asunnottomaksi vie täysin mahdollisuuteni tehdä työtä, maksaa veroja, osallistua normaaliin elämään jne. Koditon masennuspotilas ei ole kenenkään etu, etenkään kun henkilöllä on työpaikka, halu tehdä työtä ja selvittää vaikeutensa, ei päihdeongelmaa eikä muuta rikollista taustaa kuin ylivelkaantuminen.

Hyvä kaveri

• Kuulin, että hän on hukannut avaimensa.
• Niin kuulemma on, ainakin tuli viimeksi kotiin soittamalla ovikelloa.
• Kuinkas hän nyt tulee, jos et itse satu olemaan kotona avaamassa ovea?
• En tiedä. Ja tiedän, että en ole kotona kun hän tulee. On sovittuja omia menoja.
• Mutta täytyyhän hänen kotiinsa päästä! Kuinka pitkään olet pois? Etkö voisi olla kotona?
• En voisi enkä tiedä koska tulen, joskus iltapäivällä tai illalla.
• Kuinka hän sitten pääsee sisälle? Kuule jos minä …
• En tiedä. Aikuinen mies osaa kävellä omia jälkiään takaisin ja etsiä avaintaan tai käydä kysymässä, jos se olisi löytynyt.
• Kuule, odotatko vähän, niin minä tulen ja lainaan sinun avaimesi ja teetän siitä sitten kopion hänelle....?
• (päässä räjähtää!) EI! Sinä ET lainaa minun avaintani, sinä ET teetä hänelle uutta, sinä ET kertakaikkiaan enää passaa kaikkea eteen ja paijaa päähän.
• Mutta kun ….
• EI! Aikuinen mies osaa hakea huollosta avaimen ja teettää itse siitä kopion, jos ei muista, minne on avaimensa hukannut. Aikuinen mies osaa lukea ilmoitustaululta ovenavauspalvelun numeron ja soittaa sinne.
• Mutta miten hän sitten pääsee töihin, jos kaikki kamat on kotona ja sinä et …
• EI! Nyt sinä lopetat kertakaikkiaan tuon paapomisen. Aikuinen mies törttöilee ja sitten aikuinen mies saa vaihteeksi itse selvittää sotkuaan. Sinä et tule tähän sekaan, ET!
• Mutta jos minä …
• ET! Vai tuletko seuraavaksi pyyhkimään hänen takapuolensakin, jos ei siihen itse krapulaltaan kykene? Tuo paapominen ja hoivaaminen on johtanut juuri siihen, että hän heittäytyy marttyyriksi, kun ei kaikki suju hänen piirustustensa mukaan. Joku muu aina selvittää hänen sotkunsa, mutta ei enää. Oikeasti EI ENÄÄ!
• Mutta …
• EI! Hänellä on keinoja jos vaan viitsii käyttää niitä.

Hyvä kaveri tietysti auttaa ystäväänsä, mutta täytyy nähdä, koska auttaminen muuttuu karhunpalvelukseksi eikä enää ole apua. Hyvä ystävä ottaa kaveria korvista kiinni ja sanoo, että nyt on aika itse hoitaa asiat, minä kyllä autan mutta sinä teet.

Ylläoleva keskustelu on totta.

En halua muistella

En halua muistella, en juuri nyt. Minun on pidettävä tämä turhautunut, kiukkuinen, tyhjänpäiväisen tarmokas mielentilani, jotta saan jotain aikaiseksi. Mutta selvyyden vuoksi ja ollakseni rehellinen on sanottava seuraavaa.

Mieheni on hyvä mies ja hyvä ihminen. Hän on pohjimmiltaan hyvin kiltti ja hyväsydäminen, antelias ja aurinkoinen. Hän ei koskaan tekisi tieten tahtoen pahaa kenellekään, minulle tai pojallemme kaikkein vähiten. Hän on iso ja pehmeä nallekarhu, joskus vähän hölmö ja ajatuksenjuoksultaan yksinkertainen. Hän on erinomaista aviomiesainesta.

Hän on alkoholisti ja se pilaa kaiken. Alkuaikoinamme hän muuttui juodessaan entistä sosiaalisemmaksi ja hyvntuulisemmaksi. Juomisen lisääntyessä ja asioiden alkaessa mennä solmuun hänen juomisensa on vähitellen muuttunut hauskanpidosta pakenemiseksi, ja selvinä aikoina tietoisuus asioiden entistä pahemmin solmuun menemisestä on ollut entistä suorempi tie paeta karua todellisuutta humalan hurmioon. Sosiaalisuus ja iloisuus ovat muuttuneet juroudeksi ja kaikkien muiden kuin itsen syyttelyksi. Ja suunnattomaksi itsesääliksi.

Hän on alkoholisti, jolla ei mielestään ole alkoholiongelmaa. Ei vaikka olen lukuisia kertoja esittänyt erilaisia testejä ja tutkimuksia, joiden kaikkien perusteella hänen olisi syytä todella olla huolissaan alkoholinkäytöstään. Ei, hänellä ei ole ongelmaa. Minulla on. Alkoholisti kieltää ongelmansa ja kieltää juomisensa olevan millään tavalla syynä muiden ongelmien kasaantumiseen.

Mitä tuhlausta! Ei ole sanoja kuvaamaan sitä turhautumisen määrää, jota koen katsoessani häntä nyt ja tietäessäni, mikä ihana ihminen ja mikä upea mies hautautuu juomisen mukana tulleen kuonan ja saastan alle. Näen hänen kaikkien hienojen ominaisuuksiensa valuvan hukkaan, hänen suurien mahdollisuuksiensa lipuvan ohi ja ennen muuta näen yhteisen onnellisen elämämme muuttuneen piinaavaksi pakoksi silloin tällöin kohdata. Hänen kaltaisiaan on ehkä yksi miljoonasta, minä olin onnekas kohdatessani hänet – mutta hän juo itsensä irti minusta, irti elämästään, joka olisi voinut olla hyvä ja antoisa, irti kaikesta. Hän juo itsensä rappiolle. Minulla ei ole keinoja estää sitä. Minulla ei ole voimia edes yrittää enää.

En vihaa häntä, vihaan vain sitä, mitä hän tekee itselleen, minun miehelleni. Sitä miestä en halua muistella, en juuri nyt. Muistelen sitten joskus, kun tunteet ovat tasoittuneet ja olen ihan omissa oloissani. Ehkä silloin muistellessani vuoroin hymyilen ja vuoroin itken.

Neljä ja puoli viikkoa

14.1.2015

Romahdus. Keinot lopussa. Paha mieli muuttuu aikeeksi lopettaa kaikki kerralla. Laitan kaikki lääkkeeni verenpainelääkkeistä vitamiinipillereihin esille, otan lasillisen vettä. En itke.

Soitan Kriisipuhelimeen ja saan kutsun tulla välittömästi paikalle. Vihdoin joku ottaa ahdistukseni ja aikeeni vakavasti. Viimeinen oljenkorsi. Lääkkeet takaisin purkkeihinsa. Menen. Joku kuuntelee, oikeasti kuuntelee ja ymmärtää. (Ehkä virkansa puolesta, mutta kuitenkin.) Itken. Saan neuvoja, puhelinnumeroita ja ohjeen kääntyä aikuissosiaalityöntekijän puoleen. Lupaan noudattaa neuvoja. En halua kuolla ellei ole ihan pakko. Oljenkorren verran vaille ihan pakko.

15.1.2015

Sosiaalitoimisto suljettu, huomenna uudelleen.

16.1.2015

Paikalla varttia vaille, silti minut kiilataan. En sano maahanmuuttajanaiselle mitään etuilusta, olenhan sentään toisena jonossa.

Lasiluukun takana istuva nainen kirjaa asiani ja lupaa oman sosiaalityöntekijäni soittavan viikon sisällä. Hänen kanssaan voin selviä yksityiskohtia. Nainen kertoo sovitellusta työttömyyspäivärahasta. Pieni tuikku pimeyteen. Kehottaa ilmoittautumaan TE-tstoon ja etsimään asuntoa itse. Netin kautta ilmoittaudun osa-aikatyöttömäksi.

Viikonloppu.

Alan varautua muuttamiseen. Hävitän vanhoja tavaroitani, lahjoitan, vien kierrätykseen tai suoraan roskiin. Pinttyneet lakanat revin matonkuteiksi. Selaan vuokra-asuntoilmoituksia. Kauhu kasvaa. Odotan maanantaita.

19.1.2015

Odotan puhelua. Käyn Kelassa, saan nipun papereita. Käyn hakemassa paperisen toimeentulotukihakemuksen. Selaan lisää asuntoilmoituksia yhä suuremman kauhun vallassa.

20.1.2015

Odotan puhelua. Lähetän asuntohakemuksia Sadolle, VVO:lle, kaupungille, yksityisille. Lasken tulojani ja nauran ääneen. En vuokraisi itselleni edes koirankoppia.

21.1.2015

Odotan puhelua. Jatkan pakkaamistani.

22.1.2015

Odotan puhelua. Selaan edelleen asuntoilmoituksia, täydennän tekemiäni hakemuksia. Yritän vakuuttaa itselleni, että kaikki järjestyy.

23.1.2015

Viikko tulee täyteen, odotan puhelua, jota ei tule. Käyn itse TE-tstossa, jossa kerrotaan, että kaikki tarvittava tieto on heillä, myönteinen työvoimapoliittinen päätös on tehty ja toimitettu Kelalle päivärahaa varten. Jokin asia kunnossa.

Viikonloppu

Vien valmiiksi pakattuja pahvilaatikkoja säilöön lasteni kellareihin ja varastoihin. Silitän kaikki miehen paidat ja kerään koriin omat silitettäväni. Pakkaan silitysraudan laatikkoonsa. Selaan edelleen asuntoilmoituksia. Kauhu ja toivo tasapainottelevat. Uni ei tule, joten koirat pääsevät pitkille yökävelyille.

26.1.2015

Odotan puhelua.

27.1.2015

Odotan puhelua.

28.1.2015

Odotan puhelua. Huvikseni räplään Kelan asumistukilaskuria ja päädyn siihen, että minun on löydettävä asunto max 492 e/kk. Netin kautta löydän 2 autotallia ja yhden varaston. Ja – jippii – yhden 12 neliön huoneen soluasunnossa. Kauhu lyttää toivon. Toimeentulotukilaskuri nostaa vuokrakaton 675 e/kk – löytyy sentään ulko-ovia, joille saisin oman nimeni. Toivo ei suostu lytistymään.

29.1.2015

Odotan puhelua. Täytän paperille päivärahahakemusta Kelalle.

30.1.2015

Odotan puhelua. Menen uudelleen sosiaalitoimistoon. Toinen tyttö luukulla antaa listan asuntoja vuokraavista tahoista. Kiitos, en ole alle 25-vuotias, en ole opiskelija, en ole muuttamassa Helsinkiin tai Vantaalle tai Tuusulaan tai Lahteen. Jokainen taho listalla ilmoittaa tarkistavansa hakijan luottotiedot. Hymyilyttää. Tyttö ihmettelee, ettei sosiaalityöntekijä ole soittanut ja lähettää tälle sähköpostia.

Viikonloppu

Pahvilaatikot loppuvat. Onneksi saan vielä ystävän muuton jäljiltä muutaman lisää. Arvokkaimmat astiani pääsevät turvaan. Alan osata netin vuokra-asuntoilmoitukset ulkoa. Nipistän toiveistani ja yritän kiristää entisestään olematonta budjettiani. Katson hiukan hinnakkaampia vaihtoehtoja ja teen lisää hakemuksia. Kirjoitan avioerohakemuksen. Enkä itke.

2.2.2015

Odotan puhelua. Käyn kirjastossa tulostamassa avioeropaperin kahtena kappaleena ja vien sen käräjäoikeuden kansliaan. Vien valmiiksi täytetyn päivärahahakemuksen kahdelta viikolta Kelaan.

3.2.2015

Odotan puhelua. En sulje puhelinta edes työterveyslääkärin vastaanotolla. Saan passituksen psykologille.

4.2.2015

Odotan puhelua. Käyn sovitusti uudelleen Kriisipalvelussa. Saan tukea ja kannustusta, en niinkään käytännön apua. Lupaavat ottaa omia kanaviaan pitkin yhteyden sosiaalityöntekijääni.

5.2.2015

Sosiaalityöntekijä soittaa, mutta puheet ovat masentavia. En saa automaattisesti apua mihinkään, en edes toimeentulotukea, koska asun edelleen yhdessä mieheni kanssa ja hänen tulonsa ovat liian suuret, että mitään tukea tulisi. Noidankehä. En saa apua muuttaakseni pois, koska asun hänen kanssaan. Ilman apua en voi muuttaa. En tiedä itkenkö vai nauranko. Nainen lupaa soittaa seuraavan viikon alussa. Melkein kysyn, mitä viikkoa hän tarkoittaa. En kuitenkaan.

6.2.2015

Alan laatia selvitystä tilanteestani liitteeksi toimeentulohakemukseen. Aion joka tapauksessa hakea, vaikka en saisikaan. Toivo huohottaa kauhun alla.

Viikonloppu

Kierrän ympyrää. Käyn katsomassa lapsenlapsiani. Kauhu kasvaa.

9.2.2015

Muotoilen lisää tilanneselvitystäni. Yritän varovaisesti uskaltaa katsoa taloudellista tilannettani. Varmistan, että asunnonhakuilmoitukseni ovat menneet. Teen ne varmuuden vuoksi uudelleen joka paikkaan. Ja vielä muutaman lisää. Haen paria työpaikkaa, toinen kutsuu seuraavaksi päiväksi haastatteluun.

10.2.2015

Työterveyspsykologi. Kolme varttia puhumista. Työhaastattelu osoittautuu tyhjäksi arvaksi – tarjolla oleva työpaikka ei vastaa sitä, mitä ilmoittivat hakevansa.

11.2.2015

Huohottamista. Taistelu kauhua vastaan. Tuhannet eurot seikkailevat uniin. Jätän loton. Sosiaalityöntekijä soittaa ja ehdottaa tapaamista. Sovimme huomisesta.

12.2.2015

Tapaamme. Vien mukanani pinon papereita, myös aikaisemman vuokravelkani ulosottotositteen, joka onnekkaasti tuli postissa aamulla. Saan puhua ja kertoa tilanteeni auki, työntekijä taitaa ymmärtää. Saan käytännön neuvoja. Lupaa viedä asiani kiireellisenä esimiehelleen ja esittää minua äärimmäisessä hädässä olevana asunnontarvitsijana. Saan alustavan lupauksen avustuksesta muuttokustannuksiin. Jotain hyvää.

13.2.2015

Tilipäivä. Maksan pari laskua, tankkaan auton ja törsään jäätelöön.

Viikonloppu

Suunnittelen muutto-operaation minuuttiaikataulun. Jos muuttomiehinä olisi vain naisia, se toimisi. Suunnittelen operaation aikatauluun varo- ja odotteluaikoja. En tiedä, minne muutan, joten en voi arvioida siirtymisaikaa. Olen valmis lähtemään 6 tunnin varoitusajalla.

Avaan blogin.

Nimeni

Oma sukunimi tuntuu olevan kuin terveys – sen arvon ymmärtää vasta kun sitä ei enää ole. Oma sukunimi kertoo itselle, kuka on, mistä tulee, mitä on itsen takana, mitä itseltä odottaa ja mitä itseltä odotetaan, mikä on ja jossain määrin jopa, miksi on mikä on.

Minun sukunimeni on vuosien varrella tullut minulle tärkeämmäksi oman identiteettini tunnukseksi kuin olisin ikinä uskonut. Olen suhtautunut nimeeni koko suhtautumisten kirjolla. Olen ollut kiusaantunut, neutraali, ylpeä, turvassa, irrallani, yksikseni, syvällä suvun sylissä, melkein mitä tahansa. Sukunimeni on epätavallinen ja suojattu, meitä ei ole muita kuin me, olemme kaikki tavalla tai toisella, suoraan tai mutkan kautta sukua toisillemme. Sukunimeni kautta voin tulla liitetyksi pienesti julkisuuteen eri tavoin, voin kertoa sedistäni, serkuistani ja isästäni.

Nuorena solmiessani ensimmäisen avioliittoni annoin täydellisesti periksi perinteille ja otin mieheni sukunimen. Virallisiin papereihin lisäsin oman nimeni vain ”omaa sukua” -kohtaan. Avioliitto itsessään oli melko mahdoton alusta asti ja se päättyi eroon kolmen vuoden ja kolmen kuukauden kuluttua alkamisestaan. Ensimmäinen toimenpiteeni oli ottaa oma nimeni takaisin ja sen myötä sain takaisin oman itsenäisyyteni, kyvyn nostaa pääni pystyyn epäonnistumisesta huolimatta ja sen saman itsevarmuuden, jolla aikaisemmin olin nimestäni luopunut. Päätin, että ikinä enää en nimestäni luovu. Esikoiseni ja tyttäreni syntyivät tästä avioliitosta ja niin ollen tietysti saivat isänsä sukunimen. Koska minusta tuli heidän yksinhuoltajansa, oli minulla kiire saada myös heidän sukunimensä muutettua samaksi kuin omani. Vieläkin muistan isäni hymyn, kun hän sukumme muodollisena päämiehenä allekirjoitti suostumuksensa siihen, että sukunimen suojiin tuli kaksi uutta lasta. Isä oli iloinen ja ylpeä minusta ja lapsistani.

Mitä se nimi merkitsee minulle? Se ei oikeastaan tarkoita mitään järkevää, se on vain kahden erillisen sukunimen liitto kahden omapäisen ihmisen solmittua avioliiton ilman että kumpikaan suostui luopumaan nimestään. Ehkä se nimi avaa minulle tietä olla samalla tavoin omapäinen. Sukunimeni kertoo kuka minä olen, keiden jälkeläinen, keiden ajatus- ja arvomaailman perinyt. Minä olen isäni ja isoisäni jatkaja omalla oksallani tässä sukupuussa. Minun kauttani jatkuvat ne aatteet ja ihanteet, jotka joskus ovat kuulostaneet yhtä naurettavilta kuin sukunimeni, ja joita en aikaisemmin ole täysin ymmärtänyt. Kun sain nimeni takaisin, alkoi ymmärryskin hitaasti kasvaa.

Lapseni ovat kasvaneet tämän nimen alla, kaikki kolme, sillä kuopukseni syntyi ennen nykyistä avioliittoani ja sai mieheni nimen vasta muodollisen isyyden tunnustamisen jälkeen. Jollain kummallisella tavalla olen kokenut, että sukunimeni velvoittaa minua siirtämään itse perimääni arvomaailmaa eteenpäin lapsilleni, eikä se ole ollenkaan huono asia. Maailma on kovasti muuttunut niistä ajoista, jolloin kahdesta tavallisesta sukunimestä tehtiin yksi ainutlaatuinen, ja samalla tavoin ovat aatteet ja arvot muuttuneet. Se, mikä on säilynyt ja minkä edelleen haluan säilyttää, on todellisen tiedon arvostus, elämän kunnioitus ja suvaitsevuus toisella tavalla maailmaa katselevia kohtaan. Nämä kun onnistuisin lapsilleni ja lastenlapsilleni jotenkin välittämään, niin tietäisin, että en ole pettänyt niitä odotuksia, joita isovanhempani aikanaan omiin lapsiinsa latasivat. Enkä ole yhtään vähempi kuin mitä isäni minusta toivoi tulevan.

Mieheni kosi minua ensimmäisen kerran vuoden seurustelun jälkeen, mutta hanke kaatui heti siihen, että ilmoitin pitäväni oman nimeni. Seitsemäntoista vuotta kesti löytää kompromissi ja nyt sitten oman nimeni perässä roikkuu väliviivalla toinen sukunimi. Se on vaivaton nimi, sointuu kauniisti ja yksinkertaisuuden ja helppouden vuoksi käytän sitä aika paljon. Voin käyttää joko kaksoisnimeä tai vain mieheni sukunimeä. Laiska kun olen.

Kysyin kuopukselta, miltä hänestä tuntuisi, jos ottaisin oman nimeni avioeron jälkeen takaisin. Hänelle jäisi eri sukunimi kuin äidilleen. Sanoin myös, että jos hän haluaa, hänen on mahdollista ottaa minun sukunimeni. Kuopus mietti hetken ja totesi sitten, että hänellä on kaksi pelipaitaa, joissa on suurilla kirjaimilla sukunimi selässä eikä hänellä köyhänä opiskelijana ole varaa nyt juuri hankkia uusia pelipaitoja. Vietävän kakara, virnuili! Luulen, että kuopus on osannut rakentaa oman identiteettinsä siten, että se on sopiva sekoitus kumpaakin vanhempaansa. Jotkut ovat sanoneet, että poika on perinyt ulkonäkönsä ja sosiaalisuutensa isältään, mutta älynsä äidiltään. Ja samat ovat jatkaneet, että on kuopuksen onni, ettei jako mennyt toisin päin. Olen samaa mieltä.

Taas alkaa melkoinen urakka nimen vaihdoksen vuoksi. Viiden sentin paksuinen nippu kortteja on uusittava ja ilmoitettava asiasta vaikka minne. Se kannattaa – minusta tulee minä, ihan se aito ja oikea minä. Sellainen minä, joka kantaa nimensä ylpeydellä, koska tietää, mitä kaikkea nimi tarkoittaa. Sellainen minä, joka haluan olla.

Valaistuminen

Valaistumisen hetki koitti, kun ymmärsin, että en ole vastuussa aikuisen miehen toimista. Vuosia ja vuosia olen aina ryyppyretken aikoihin pohtinut ja miettinyt, mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta sitä ei olisi tapahtunut. Oliko minun aivan pakko avata suuni ja sanoa/jäkättää/nalkuttaa/huutaa/raivota kun olisin voinut olla hiljaa tai vain valita sanani paremmin. Oliko minun ihan pakko juuri sillä hetkellä ottaa jokin asia puheeksi, kun näin, että mies oli valmiiksi myrtynyt. Pitikö minun sitä ja täytyikö minun tätä. Joka kerta sain pohtimiseni kääntymään niin päin, että miehen lähteminen ryyppäämään oli jotenkin minun syytäni.

Aivan odottamatta, ilman varoitusta, yllättäen kuin salamanisku kirkkaalta taivaalta tajusin, että tasa-arvo ja tasavertaisuus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että minulla on yhtäläinen oikeus tunteisiin ja tunteenpurkauksiin kuin minkä oikeuden olen antanut miehelleni. Ja samalla tavalla kuin olen itse vastuussa tekemisistäni ja sanomisista, minulla on oikeus vaatia miestäni olemaan itse vastuussa omista tekemisistään. Ja vapauttaa itseni vastuusta, joka ei ole minun.

Miksi ihmeessä en tajunnut sitä aikaisemmin? Miksi olen kuvitellut itsestäni liikoja? Kuvittelin olevani niin ylivoimaisen kaikkivoipa, kaiken nielevä ja ylenpalttisesti rakastava, että annoin miehen kiukutella ja monen monta kertaa nielin mielipiteeni ja pahan mieleni. Ja kaikki vain sen takia, että jonkun moinen rauha kotona säilyisi. Minusta tuli tavallaan kivikasvo, joka ei reagoinut oikein mihinkään, ei näyttänyt ikäviä tunteitaan, ei puhunut pahasta olostaan. Ja kun jostain paikasta tämä naamio repesi ja avasin sanaisen arkkuni, kannoin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että en hillinnyt itseäni vaan oikeastaan muka ajoin miehen juomaan. Minä, kiltti ja hyvätapainen vaimo.

Tunnen itseni nykyisellään niin tyhmäksi. Hyväuskoiseksi, sinisilmäiseksi, naiiviksi – ja äärettömän pettyneeksi omaan itseeni. Kuinka päästin itseni luisumaan siihen ansaan, että vapaaehtoisesti otin kannettavakseni toisen aikuisen ihmisen hölmöilyt? Minkälainen kuva minulla nyt on itsestäni? Hävettää.

Oivalluksen hetki oli vapautumisen hetki. Maa kirjaimellisesti tärähti allani ja taivas aukeni. Minä olen vastuussa itsestäni, vain itsestäni. Minä liitossa, parisuhteessa toisen ihmisen kanssa olen vastuussa omista teoistani ja siitä, mitä annan toiselle – mutta siitä en vastaa, kuinka toinen ihminen käyttäytyy, kuinka hän käyttää sitä, minkä annan. Minä parisuhteessa parhaimmin ja suurimmin kunnioitan kumppaniani sallimalla hänen reagoida omalla tavallaan ja sallimalla hänen ottaa itse vastuu omista teoistaan. Syyllisyys putosi kuin kivi järven pohjaan, minä jäin pinnalle ja kroolasin keveästi rannalle.

Nyt vain katson, mitä hän tekee. Käytän vapauttani ja oikeuttani omiin tunteisiini kertoakseni hänelle, että minulla on paha olla, että hän tekee minulle pahaa. Vastuuta siitä, kuinka hän joko korjaa tai pahentaa tilannetta, minä en suostu enää kantamaan. Aikuinen mies kuuntelee, arvostaa sanojani ja toimii kuten parhaaksi näkee. Hänen toimiinsa minulla ei ole vaikutusta eikä valtaa kantaa hänen toimiensa seurauksia. Hän kääntää asiat minun syykseni, hän syyttää minua juomisestaan, hänen mielestään minun kylmyyteni on ajanut hänet nykyiseen jamaansa. Minä vain katson ja kuuntelen, ja olen edelleen vakaasti sitä mieltä, että hän on itse vastuussa itsestään. Hän ei ole lapsi, ei ainakaan minun lapseni. Hän on aikuinen mies, jonka on annettava kumppanilleen sama oikeus tunteisiin ja reaktioihin, jota oikeutta hän on väärinkäyttänyt tässä suhteessa melkein alusta asti.

Minä kannan vastuuni omasta typerästä syyllisyydestäni häpeämällä omahyväistä ”minä kestän kaiken” -asennettani. Minun ei tarvitse, kunhan itsestäni vastaan. Anteeksipyynnön olen velkaa niille läheisilleni, jotka vedin mukaan omaan väärään syyllisyyteeni. Eikä taida anteeksipyyntö koskaan riittää, mutta uskon kuitenkin heidän ymmärrykseensä ja myötätuntoonsa. Muuta en voi.

joulu 2012

2.1.2013

Hyvin on vuosi alkanut, voi vittu!

Jouluaaton aamuna tajusin, että minulta tulee höyryä korvistakin niin kovaa, että pimahdan. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa – avautua tai koko joulusta tulee yhtä piinaa, äärimmilleen vietyä itsehillintää, joka takuuvarmasti pilaisi joulun niin pojilta kuin itseltänikin. Päätin avautua ja mies otti nokkiinsa.

Joulua edeltävänä viikonloppuna oli pakko puhua, koska muuten joulu olisi pitänyt perua kokonaan. Minulla ei ollut rahaa ruokaostoksiin eikä muuta tarjottavaa ollut kuin pojan ostama kinkku, josta siitäkin kuitti meni miehen puolelta tilityksiin. Erittäin viileissä tunnelmissa kävimme kaupassa ja joulun valmistelut jatkuivat. Poika oli päättänyt olla aaton töissä ja käydä vain syömässä kotona. Esikoinen tulisi viettämään iltaa kanssamme, kävisimme haudoilla ja sitten hän veisi autoni, hakisi minut joulupäivänä tyttärelle ja toisi kotiin ja veisi taas autoni ja toisi sitten tapaninpäivänä auton taas takaisin mennessään töihin. Joten voisin ottaa tyttären luona lasillisen tai kaksi, samoin aattona ruoan kanssa tai myöhemmin.

Miehelle sanoin aattona, että emme ota viiniä ruoan kanssa ja siitähän se riemu repesi. Sanoin muutaman muunkin asian, en kovin sovinnollisesti, mutta oli pakko, koska olisin haljennut muuten. Mies päätyi ilmoittamaan, että hän ei sitten ainakaan ole paikalla vaan pysyy näkymättömissä koko joulun. Ruokapöydän katoin neljälle, mutta meitä oli vain kolme syömässä. Poikien kanssa oli mukavaa ja illalla esikoisen kanssa todella rattoisaa kierrellä hautausmaita. Koira oli mukana ja ihmetteli kovasti uusia paikkoja. Jouluyö oli jouluyö. Miestä ei näkynyt ei kuulunut.

Mitä mies sanoi minulle, josta pimahdin? Että joulurauhan julistuksen jälkeen ei saa aloittaa riitaa? Sanoin asian olevan minulle tärkeä, koska sen mukana koko liittomme seisoo tai kaatuu. Ei ollut kuulemma keskustelun arvoinen asia. Eipä. Liittomme ei ole keskustelun arvoinen asia. Ei sitten, liittomme ei sitten ole minkään arvoinen.

Mies käy töissä, lähtee puhumatta, tulee puhumatta.

Sitten tämä viikonlopun suuri skeeni, näytelmä, jonka tähti ei ollutkaan hengenvaarassa ja saanut läheisiään polvilleen, vammautunut uhri, jolle kukaan ei voivotellut ja jota kukaan ei säälinyt. Voi voi!

Lauantaina, pikkukännissä tietysti, mies alkoi valittaa jalkaansa, ontui ja ilmoitti, että jalassa on veritulppa. Nauroin päin naamaa ja sanoin, että kyseessä on liian tiukasti liikkunut ylipainoinen mies, jonka jalka ei pidä lumitöistä. Tietysti mies loukkaantui ja meni nukkumaan, kunnes sitten soitti Jorviin, kuvaili oireensa ja lähti taksilla puoli yhdeksän aikoihin. Jorvista oli kuulemma kysytty, mitä hän vielä kotona tekee, veritulppainen mies. Joo varmaan.

Miehen pomon kanssa soittelimme ja pidimme yhteyttä sen jälkeen, kun pomolle alkoi tulla sekavia tekstareita 4-6 kk sairaslomista, liiton lakimiehistä, lomarahoista etc. Päivämieskin kuulemma lähtee, jos ei pomo kaiva kuvettaan. Puolen yön jälkeen ”epäilivät tukosta.... jos lähtee liikkeelle, niin hellurei.... kun ei kumminkaan kiinnosta”. Pomo oli huolissaan, ennen muuta maanantain, uuden vuoden aaton ajovuorosta. Ajomies ei halunnut lähteä ja mies oli suunnilleen sanonut itsensä irti. Mies kotiutui sunnuntaina iltapäivänä, ei lääkärintodistuksia ei mitään muuta kuin että ei se ollut tulppa. Töihin ilmoitti menevänsä maanantaina kuten sovittu.

Oli sitten töissä 24 h ja meni nukkumaan. Tänään aamulla tökerö yritys kiivetä sänkyyni. Sanoin, että meidän väleissämme on ennen seksiä paljon paranneltavaa. Lähti autolla viemään poikaa selvittämään jotain taksijuttua ja sitten pankkiin maksamaan vuokraa. Ei tarvitse arvata, oliko mies selvin päin tullessaan kotiin. Oli kuulemma käynyt kaupassa ja ostokset olivat pojan auton takakontissa. Olihan siellä maitolitra, kessuaski minulle ja six-pack karpalolonkeroa. Avasin lonkerotölkit ja kaadoin ne viemäriin.

Johan tuli meteli! Eivät kuulemma olleet hänelle vaan jollekulle aivan toiselle. Kenelle? Sauli Niinistölle! Ei kun Niemelle, joka tulee klo 18 hakemaan hänet Bluesin matsiin ja samalla saunalonkeronsa. Niemi juo olutta. Seuraava meteli tuli siitä, miksi ja millä oikeudella minä voin tuhota jonkun toisen omaisuusmassaa. Miksi en samalla kaatanut maitoa viemäriin ja pätkinyt tupakoita? Miksiköhän... Nyt sitten Niemi tulee puoli yhdeksän aikaan noutamaan lonkerojaan, koska sauna on yhdeksältä. Olen siis tuhonnut Niemenkin elämän kaatamalla kuusi karpalolonkeroa viemäriin. Hyvä minä!

Mikä kaikkein eniten ottaa päähän, on miehen loputon pakeneminen puhumisesta. Olen monta kertaa sanonut, että haluan puhua asioista, juomisesta, vapaa-ajasta yms. yhteisistä asioista rauhassa ja siten, että molemmat ovat selviä (minulle ei ole ongelma, olen aina selvä). Mies pakenee niitä tilanteita. Vapaapäivänä tehdään lumitöitä muutaman lonkeron voimin tai ollaan niin väsyneitä, että pysyy sängyssä koko päivä. Tai sitten ollaan jossain hoitamassa pakollisia asioita. Tai töissä. Sellaista aikaa, jolloin mies vain olisi minun kanssani selvin päin, ei ole ollut pitkään aikaan. Minä en siis ole selvän hetken arvoinen, minua ei siedä selvin päin. Selvä!

Jään siis odottamaan Niemeä ja hänen raivoaan kuullessaan minun tuhonneen hänen saunalonkeronsa. Tästä tulee mielenkiintoista.

4.1.2013

Alkoholisti-Niemen suunnaton raivo elämänsä ja saunailtansa tuhoamisesta kutistui tekstiviestiin, jolla hän pyysi minua antamaan lonkeroista miehelle 12 euroa , joihin hän ei suinkaan kaadu, mutta kysymyshän on periaatteesta. Juu, periaatteesta puhuu mies, joka myisi äitinsä kaljalaatikosta. Vastasin kehumalla hyvää yritystä ja kertomalla, että minun periaatteideni mukaan kaikki lonkerot tässä talossa menevät viemäriin. Tuli vielä selittelevä vastaus. Komeasti masinoitu, mutta kuinka tyhmänä he minua oikeastaan pitävät.

Juuri niin tyhmänä kuin mitä olen tähän asti ollutkin, tyhmä, hyväuskoinen, sinisilmäinen, luottavainen – siis täydellinen idiootti.

Minun on tehtävä jotain, koska tällainen elämä tappaa omanarvontuntoni, syö minut sisältä ontoksi, vie itsekunnioitukseni. Minulla on ollut säälittäviä yrityksiä selittää elämääni sillä, että on jotenkin kunnioitettava tai kiltti tai hyvä ominaisuus kyetä katsomaan miehen torveilua sormien läpi ja antaa anteeksi. Tyypillistä itsepetosta alkoholistin lähiympäristölle. Nyt hävettää ja nolottaa. Kyse on koko ajan ollut pelkästä saamattomuudesta, laiskuudesta ja halusta välttää vaikeita ratkaisuja. Parisen kertaa olen oikeasti viheltänyt pelin poikki ja lähtenyt omille teilleni, mutta aina ollaan kuitenkin palattu entiseen. Mikään ei ole muuttunut.

Loppukesän aamuina

12.8.

Satamassa, yksin. Sataa. Juuri tässä, juuri nyt. Kivun, puuduttavan tuskan sisältä pyrkii pinnalle pieni tunne, joka muistuttaa onnea. Tämäkö on minun paikkani, minun turvani, tähänkö minut on tarkoitettu? Meri on harmaa, auton tuulilasi täplittyy. Hellejakso on vielä ylläni, ei enää tukehduttavana.

21.9.

Oli vielä pimeää kun nousin. Finnair-pyörä seisoo, laiva tulee saarten takaa. Olen taas liian aikaisin, mutta oi kuinka se kannattaa. Tapani Kansa alkaisi kaiken uudelleen. Niin minäkin, sittenkin. Casinon ranta, poika, koirat. Jos en enempää mene rikki, niin velä se on kannattanut. Laiva meni ohi, mutta käännyttyään Skatan päässä se tuli takaisin ja lipuu nyt majesteettisesti laituriin. - Miksi laivat ovat aina valkoisia, minä kysyin kauan sitten. Ja minulle vastattiin: - Koska laiva on kuin nainen.

Minä en ole valkoinen, en enää.

24.9.

Viimeinen auringonnousu satamassa. Kuinka voikin olla näin haikeata sanoa kesälle hyvästi? Mikä voisi olla kauniimpaa kuin kylmä aamu ja upea laiva kultaisessa valossa? Säästän tämän tunteen ensi kesään, tämän pakahduksen voimin ehkä jaksan.

Uloshengitys

Olen jättänyt avioerohakemuksen käräjäoikeuden kansliaan 2.2.2015. Vakain tuumin ja pitkään harkittuani, jokaista vaihtoehtoa punniten ja kaikkein vähiten huonon ratkaisun valiten.

Yhteistä taivalta on takana 26 ja puoli vuotta, ja vielä menee runsaat kuusi kuukautta ennen kuin olen tämän matkan päätepisteessä. Missä mieheni on silloin, sitä en tiedä enkä enää jaksa välittää. Minun osaltani tämä loppuu viimeistään kesän taittuessa syksyyn. Tavalla tai toisella. Toivottavasti tuon hakemuksen perusteella.

Tälle blogille tulee kirjoituksia ja ajatuksia sekavassa järjestyksessä, sekalaisista asioista ja siitä sekamelskasta, jonka joudun läpikäymään ollakseni lopulta blogin nimen tapaan yksin ja vapaa. Toivottavasti teksteistä koostuu tarina, mutta varoitan, että se ei ole kaunis ja onnellinen tarina, se ei ole iltasatu edes aikuisille.

Ehkä joku lukija voi poimia tekstien joukosta jonkun ajatuksen, joka vaikeassa tilanteessa antaa tilaa tulla vierelleni ja saada lohtua tai nykyään niin kovin muodikasta vertaistukea. Kirjoituksillani ei välttämättä ole kronologista järjestystä, ei ehkä edes alkua tai loppua. Tämä on pieni rakonen itkeä julkisesti, päästää höyryjä, helpottaa oloani ja ehkä jopa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia.

Tiedän, että en ole ongelmineni yksin.

Alkoholisti

Oman käsitykseni mukaan – enkä mitenkään väitä, että käsitykseni olisi oikea – alkoholismi on allergiaan verrattava fyysinen yliherkkyystila, joka ei aiheuta niinkään fyysisiä oireita kuin mielen ja tarpeiden tasolla olevia paineita. Sairaudeksi en sitä nimitä, tai jos nyt alkoholismia on pakko ymmärtää sairautena, niin ymmärrän sen sairautena, jonka oirehtimista voi itse säännellä. Tauti voi olla pysyvä ja parantumaton – ja täysin oireeton, jos niin tahtoo. Kun tilan on oivaltanut ja tunnistanut, pitäisi osata käyttäytyä sen mukaisesti. Itse tiedän olevani allerginen sienille joten en niitä syö, koska tulen hyvin sairaaksi tai kuolen.

Jos tietäisin olevani alkoholisti, tietäisin, että minulla on psyykkinen tai fyysinen taipumus käyttää alkoholia sopimattomalla tai itseäni tai ympäristöäni haittavalla tavalla, laittaisin korkin kokonaan kiinni. "Tauti" on ja pysyy, mutta omasta tahdostani riippuu, kuinka se ilmenee. Olen kokeillut joitain asioita, joihin en pysty. Kun en pysty, en sitten yritäkään ja aiheuta haittaa muille. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, sanotaan. Omat rajat ja omien kykyjen rajallisuus ovat tosiasioita.

Alkoholisti ei tunnusta tosiasiaa, oman alkoholikäyttäytymisensä hallitsemattomuutta. Alkoholisti ei tunnusta sitä tosiasiaa, että hänen käytöksellään on tavattoman suuri vaikutus läheisiin. Alkoholistin mielestä kyse on vain hänen omasta humalastaan ja krapulastaan, eikä se koske muita. Alkoholisti ei missään tapauksessa tunnusta olevansa väärässä. Alkoholisti ei myönnä tarvitsevansa apua.

Alkholisti ei ole samaa kuin puliukko, katuojassa rypevä, haiseva puistokemisti. Alkoholisti on henkilö, jolla on alikehittynyt alkoholin sietokyky eikä tahtoa tai ymmärrystä hallita itseään tai alkoholin käyttöään. Alkoholisti voi olla mistä sosiaaliluokasta tai yhteiskunnan portaalta tahansa kotoisin. Alkoholisti voi olla kuka tahansa. Jotkut tiedostavat ja hallitsevat ongelmansa, jotkut eivät.

Minun alkoholisti-autonkuljettajamieheni juo muutaman lonkeron työvuoron päätteeksi ja nukkuu sitten seuraavan ajovuoron alkuun, 10-12 tuntia. Lauantaina työvuoro alkaa iltapäivällä ja jatkuu aina sunnuntaiaamuun asti. Auto jää seuraavalle ajomiehelle kahdeksan-yhdeksän aikoihin ja sitten onkin aika aloittaa kännääminen. Kotiin mies hoipertelee hyvissä ajoin ennen lenkkisaunaa, jossa tietysti täytyy naapureiden kanssa ottaa vähintään six-pack. Sitten kotiin ja tunnin parin nokoset. Myöhemmin mies vetää verkkarit päälleen ja painelee paikalliseen. Kapakka suljetaan kahdelta, joten kolmeen mennessä mies on vihdoin nukkumassa.

Aamulla mies luikkii mitään puhumatta tiehensä. Paluu tapahtuu joskus iltapäivällä tai illalla eikä takuulla selvin päin ja suunta on suoraan nukkumaan. Joskus keskellä yötä nälkä yllättää, mutta kunto ei aina kestä niin pitkää valvomista, että kuumenemassa olevalle pannulle ehtisi jotain laittaakin. Tiistaina voikin sitten palata normaalirytmiin, töihin – kotimatkalonkerot, jemmasta muutama lisää – nukkumaan ja töihin. Tai ehkä keskiviikkona, jos tiistai vielä menee viikonvaihteesta toipumiseen.

Mies sanoi kerran, että joskus on sellainen polte, että on vain mentävä. Juuri silloin on se hetki, jolloin voi tunnistaa oman tilansa, riippuvuuden ja juuri sillä hetkellä voi tapahtua ”paraneminen”, tilanteen ottaminen hallintaan. Fyysinen tarve saada alkoholia on miehellä suurin silloin kun laskuhumala on koettu nukkumalla, mutta ei olla vielä selviä eikä krapula ole kunnolla iskenyt. Juuri silloin otetaan asennussarja, joka hyvinkin pienellä annoksella muuttuu uudeksi humalaksi. Ja se on sitten menoa, se.

Minulle on enää turha säälitellä alkoholismia sairastavan kurjuutta. Se kurjuus loppuu, kun ottaa vastuun tekemisistään, kärsii kankkusensa eikä hanki uutta. Piste.