marraskuu 2014

Olen alkanut luovuttaa, hitaasti ja rauhallisesti. Katkaisen säikeitä yksi kerrallaan kunnes jonain hetkenä kantamani taakka on liian painava ja se rysähtää kerralla pois niskastani. Tämä on tasaista liukumista, ei enää pomppimista eikä edestakaisin vatvomista, ei raivoamista eikä itkua, ei masentuilua eikä maailman kaatumista. Tätä olen odottanut, tästä ei enää ole paluuta. Silloin tällöin testaan edistymistäni, mutta en hätkähdä siitä, että miehen ääni vielä väräyttää joitain muistoja tai että nukkuvan miehen katselu tuntuu hyvältä. Ne ovat säikeitä, jotka eivät vielä ole poikki. Ne katkeavat kyllä, ajan kanssa.

Mitä tämän kaiken jälkeen tulee, sitä en tiedä, enkä oikeastaan enää välitäkään. Kunhan tämän kuun vuokran saan kasaan, se riittää. Ja joitakin pieniä joululahjoja rakkailleni. Ei enää suuria suunnitelmia, ei päätöksiä tehdä sitten joskus sitä tai tätä. Ei kannata katsoa kauas ettei kompastu omiin jalkoihinsa. Vaikka kompastuu kumminkin. Vähitellen tämä hiipuu, tämä kummallinen pakko muka suunnata aina eteenpäin, ajatella positiivisesti, ottaa itseä niskasta kiinni ja blaablaablaa. Miksi muka, miksi yrittää sinnitellä, kun mitään mukavaa ei ole tiedossa? Tai on väärin sanoa, ettei mitään, onhan minulla lapset, lapsenlapset ja koirat. Koirat ja minä olemme yhtä.

Minulla on ollut jo pitkään mielessäni kysymys, kuinka pitkään minun tulee jaksaa ja kestää ja katsoa aviomiehen juomista ja sen seurauksia minulle. Olen ihmetellyt, koska ja missä tulee se pieni oljenkorsi, joka katkaisee kamelin selän. Missä on minun murtumispisteeni? Se päivä ei ole enää kovin kaukana, kun joudun päästämään vanhemman koiran pois. Se on minun murtumispisteeni, se on se päivä, jolloin minä katkean. Sen jälkeen on vain tyhjää, ei enää tarkoitusta tai tavotteita. Kunhan hengitän ja sydämeni lyö, mutta en enää elä. Tämä on se harmi näissä pitkissä suhteissa, sitä kuolee toisen mukana. Minä koirani mukana. Rakas oma hauvaseni!

Terveyteni on ihan hilkulla. Verenpaineet huitelevat missä sattuvat, mistä seuraa se, että aivo- ja sydäninfarktien riskit ovat aika suuret. Päätäni särkee jatkuvasti ja krooninen infektio suussani tekee tuhojaan. En välitä. En todellakaan välitä. Kaikki loppuu aikanaan ja tämä saisi loppua jo. En enää halua tehdä mitään muuttaakseni suuntaa. Olen niin väsynyt ja kyllästynyt. Mielenterveyteni on muuten kunnossa, mutta masennus on palannut. Ja nyt tarkoitan masennusta todellisena diagnoosina enkä vain mielenailahteluna. AamuTV:n tohtori puhui kolmesta oireesta, joista täytyy olla kaksi. Minulla on kaikki kolme ja olen passiivisesti itsetuhoinen. Että se siitä.

En enää odota mitään nousukautta, mitään ihmettä, jonka avulla voisin korjata tilannetta. En varmaan edes osaisi käyttää jotain satunnaista ihmettä hyväkseni. En tahdo. Olen valmis lähtemään kokonaan ja lopullisesti, mutta en ainakaan vielä surmaa itseäni. Olen valmistautunut siihenkin, mutta ei vielä. Aika tekee tehtävänsä. Olen kuin syöksykierteessä, vauhti kiihtyy hiljalleen enkä jarruttele. Vaikka asioita on vielä tekemättä, ne saavat jäädä. En jaksa ottaa niistä paineita, hoidan ne asiat, jotka eteen tulevat ja se riittää.

Miehen kanssa välit olivat vähän aikaa sitten hänen sanojensa mukaan erittäin kireät. Eivät ole enää, ei ole enää välejä. Jääkaapissa on mitä mies sattuu tuomaan, usein sellaista, josta en kovasti välitä. Leipälaatikossa viikko sitten ostettua -30% leipää. Kun minulla on rahaa, ostan jotain. Onko jokin ihme, että laihdun. Eläinlääkäri, renkaiden vaihto, pankkiin meno – pakollisia hoitaa yhdessä. Tai ei yhdessä ja vaan olemalla samassa paikassa yhtä aikaa. Joka kerran miehllä on ollut hurja kiire pois.

Olen melkein lakannut tarkistamasta miehen jemmaa. Sieltä saattoi yhteen aikaan hyvinkin laskea alkoholinkulutusta, kunnes huomasin, että se oli vain jäävuoren huippu. Mitä väliä? Silloin tällöin kurkistan ja totean tilanteiden muuttuneen. Minua se ei enää muuta, ei iloiseksi eikä vihaiseksi. Hän juo minkä juo, eikä minulla ole mitään vaikutusta siihen.

Kesällä vielä avauduin ja sanoin suoraan, että minulla on paha olla. Mies nauroi humalaisen naurua vasten kasvojani. Hänellä on paha olla, hänellä on ikävä veljeään, hänellä, hänellä, hänellä ….. Kumpi meistä olikaan se itsekeskeinen? Kesällä vielä puhuimme politiikasta, nyt yritin sanoa jotain asiaan liittyvää ja mies vastasi vittuilemalla silittämättömistä paidoista. Emme siis puhu edes siitä. Henkilökohtaisia tai liittoomme liittyviä asioita ei edes mainita. Olemme jäissä. Korjaan, minä olen.

Sanoin jo vuosia sitten, että jonain päivänä hän ryyppää minut ulos elämästään. Nyt niin taisi käydä. Ryyppääminen ja sen mukana tullut sisäänpäin kääntynyt käytös, joka jättää täysin ulkopuolelle muiden ihmisten olemiset. Näennäistä kiinnostusta pojan tekemisiin, mutta ei sellaista oikeata tutkailua, mitä lapselle oikeasti kuuluu. Yritän itse pitää vaistoni ja aistini auki, jotta osaisin lukea rivien välistä, nähdä arkinaamion taakse, kuulla kaiken sen, mitä ei sanota. Ja tiedän, mitä pojan ajatuksissa on. Se lämmittää, mutta ei lohduta. Samoin tiedän, mitä esikoiseni ja tyttäreni mietteissä on. Kaikesta huolimatta olen äiti. (Voi kuinka suuri ja kunnianhimoinen sana – en oikein tiedä, olenko sen arvoinen, yritin kuitenkin.)

Mutta yhdestä olen oikeasti luovuttanut ja luopunut. En enää tunne pienintäkään syyllisyyttä miehen juomisesta, en enää ajattele, että jos olisin toiminut jossain kohdassa toisin, tämä ei olisi mennyt näin. Ei, jokainen juo ihan omaan laskuunsa eikä siitä koskaan voi syyttää toista. Miehen on ihan turha yrittää selittää, että joku minun tekemiseni on syynä hänen juomiseensa. Ei enää. Kauan siinä meni, mutta nyt opin. Hänellä on omat syynsä eikä niillä ole mitään tekemistä minun kanssani. Ja jos niin suuri ihme tapahtuisi, että hän todella lopettaisi, sekin tapahtuisi hänen itsensä takia. Minä, minun rakastamiseni, minun tunteeni ja tuntemukseni eivät ole syy mihinkään. Minä olen vain vaimo ja pesukonepaidansilittäjätiskikoneimurilattianpesijäkoirankusettaja.

Onneksi tähän tulee loppu, jonain päivänä, jollain tavalla. Olen niin väsynyt.