Rajan yli

Oli valtavan vaikeata sanoa ääneen: Minä en enää rakasta sinua. Se oli raja, jonka ylittäminen oli kahteenkymmeneenkuuteen vuoteen raskainta ja murheellisinta, mitä olen tehnyt. Ylitin rajan, sanoin sanat ja tiesin sanomani olevan totta. Sydämeni särkyi sillä hetkellä, meni pirstaleiksi ja otin vastaan kaiken tuskan, minkä sanojen lopullisuus toi.

Minä en enää rakasta miestäni. Olen kulkenut jokaisen polun päätepisteeseen, olen käyttänyt kaikki voimani, olen elänyt tämän tarinan niin täydesti loppuun asti, että muuta ei ole jäljellä kuin sanoa: Minä en enää rakasta.

Se oli pakko tehdä näin, se oli pakko viedä loppuun asti, keskeyttämättä, luovuttamatta liian aikaisin, vakaasti ja epätoivoisesti. Jokainen mahdollisuus oli käytettävä, jokaisesta toivon kipinästä oli yritettävä puhaltaa uusi lemmen liekki, jokaiseen lupaukseen oli luotettava, kunnes ne kaikki murtuivat. Liian aikaisin luovuttamalla olisin jättänyt itselleni mahdollisuuden palata takaisin, olisin jonakin päivänä sanonut itselleni, että ehkä sittenkin olisi pitänyt vielä yrittää ja antaa mahdollisuus. Jonakin päivänä olisin katunut päätöstäni erota ja kantanut uutta syyllisyyttä heikkoudestani.

Nyt tiedän, että päätökseni on oikea. Avioero tulee aikanaan ja se on sitten siinä. Minulla ei ole enää paluuta, koska olen elänyt loppuun sen, mihin palaisin. On vain elettyä elämää yli neljännesvuosisata, edessä elämättömiä päiviä, kuukausia, vuosia. Ihmissuhde ei pääty, meillä on yhteinen ihana lapsi, mutta parisuhde on eletty loppuun. Jäljelle jäin vain minä, paljaana, haavoittuneena, tyhjänä, hädin tuskin tietoisena, ilman mitään annettavaa, kyvyttömänä vastaanottamaan mitään.

Näin se meni, tämä pätkä elämää.