Haastemies soitti

Huomenna tulee kaksi viikkoa siitä, kun haastemies soitti miehelleni ja pyysi noutamaan avioerohaasteen. Mies ei ole sitä hakenut. Kaikki reaktiot mieheni puolesta ovat olleet ennalta arvattavissa, tosin niiden voimakkuus ja kesto ovat vähän yllättäneet. Tänään pelataan katumuskorttia.

Ensimmäinen reaktio oli ehkä tukevasta laskuhumalasta johtuen kovaääninen suuttumus ja loukkaantuminen. Minulla oli kuulemma 15 minuuttia aikaa häipyä ja jättää kaikki avaimet – myös hänen hukkaamansa niput – pöydälle. Seurasi kaksi tuntia vuoroin syyttelyä vuoroin valittelua, minkä jälkeen päätin kävelyttää koirat oikein kunnolla. Mies saisi aikaa nukkua päänsä selväksi ja ehkä illalla voisimme puhua asiasta ilman ylenmääräisiksi paisuvia tunteenpurkauksia. Itsesääliä tursuava mies lähti asennussarjalle samalla ovenavauksella.

Seurasi maanantai-iltapäivästä perjantai-iltapäivään kestävä itsepintainen vaikeneminen vaakatasossa. Mies ei reagoinut mihinkään, ei liikahtanut sängystään edes tupakalle, ei vastannut yhteenkään kysymykseen tai kommenttiin. Pomon tullessa ihmettelemään, milloin mies ehkä olisi aikeissa palata töihin, mies käänsi selkänsä. Perjantaina mies lähti töihin edelleen sanomatta mitään. Murjotuksen mestari.

Lauantaina aamupäivällä mies oli touhukkaana liikkeellä herätessäni. Valtava puhetulva, joka sisälsi puoliksi pohdintaa pukeutumisesta iltapäivän edustustilaisuuteen, puoliksi täysin epärealistisia suunnitelmia taloustilanteen pikaiseksi korjaamiseksi heti maanantaina, aikataulu tulevalle alkoholin nauttimiselle (vain tämä ”pakollinen” tilaisuus tänään ja vaali-iltana uusintajytkyn juhlimista), vakuuttelua minun rakastamisestani ja kysymyksiä miksi, miksi, miksi. Tokihan mukaan mahtui myös selvitystä hänen kärsimyksensä määrästä ja ohimennen lausuttu totuus siitä, että hän on kokonaan unohtanut minut ja tarpeeni viimeisen puolen vuoden aikana ja että hän on siitä kovin pahoillaan. Kysyin, miksi minun nyt pitäisi uskoa hänen vakuuttelujaan, kun olen ne kaikki kuullut aikaisemmin ja nähnyt niiden pettävän. Vastaukseksi mies kaivoi kaapista kolme paitaa, sovitti niitä kaikkia ja päätti sitten, minkä niistä laittaa päälleen. Ilmassa leijui keveä vastanautitun lonkeron raikas tuoksu.

Tunnustan, että huokasin helpotuksesta, kun mies lähti. Kotiin hän tulisi illalla noin klo 22 tai 23. Ihana hiljaisuus, ikkunat auki ja raikasta ilmaa ummehtuneen tilalle. Pyykkikone käyntiin, tiskit pois, pikavalssi imurin kanssa, koirat kunnon kävelylle ja vihdoin pannullinen kahvia omassa seurassani. Odotin kahteen asti yöllä, sammutin valot ja nukuin.

Sunnuntaina aamupäivällä puhelin soi ja numero näytti olevan sairaalasta. Kaksiminuuttiseen puheluun mahtui sekava selostus siitä, kuinka mies oli joutunut onnettomeuuteen ja oli nyt sairaalassa sekä mahtava vuodatus siitä, kuinka hän on puhunut monen ihmisen kanssa ja kuinka äärettömän väärin ja lainvastaisesti työnantaja on vuosikausia häntä kohdellut ja että pomo saa nyt varoa itseään, koska miehellä olisi takanaan kaikki mahdolliset viranomaiset tv-lupatarkastajasta rannikkovartiostoon ja Vatikaanin sveitsiläiskaartiin. Totesin, että minulla on nyt muuta ja lopetin puhelun. En vieläkään tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Oikeastaan pitäisi ihailla sitä tarmon määrää ja sitä voimallista energiaa, jolla laskuhumalainen mies voi löytää täysin olemattomia oljenkorsia, joilla ratsastaen hän ohjastaa itsensä voittajana maaliin. Jossain vaiheessa velat muuttuvat saataviksi. Kaikkea sävyttää suunnaton itsesääli ja tyhjän päällä oleva vaatimus kunnioituksesta ja arvostuksesta. Realismi ja faktat ovat jääneet jonnekin matkan varrelle.

Minulle seurasi helpotuksen aika, jota kesti viime torstaihin asti. Mies oli sairaalassa potemassa päänsärkyä eikä kotona. Hengitin.