joulu 2012

2.1.2013

Hyvin on vuosi alkanut, voi vittu!

Jouluaaton aamuna tajusin, että minulta tulee höyryä korvistakin niin kovaa, että pimahdan. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa – avautua tai koko joulusta tulee yhtä piinaa, äärimmilleen vietyä itsehillintää, joka takuuvarmasti pilaisi joulun niin pojilta kuin itseltänikin. Päätin avautua ja mies otti nokkiinsa.

Joulua edeltävänä viikonloppuna oli pakko puhua, koska muuten joulu olisi pitänyt perua kokonaan. Minulla ei ollut rahaa ruokaostoksiin eikä muuta tarjottavaa ollut kuin pojan ostama kinkku, josta siitäkin kuitti meni miehen puolelta tilityksiin. Erittäin viileissä tunnelmissa kävimme kaupassa ja joulun valmistelut jatkuivat. Poika oli päättänyt olla aaton töissä ja käydä vain syömässä kotona. Esikoinen tulisi viettämään iltaa kanssamme, kävisimme haudoilla ja sitten hän veisi autoni, hakisi minut joulupäivänä tyttärelle ja toisi kotiin ja veisi taas autoni ja toisi sitten tapaninpäivänä auton taas takaisin mennessään töihin. Joten voisin ottaa tyttären luona lasillisen tai kaksi, samoin aattona ruoan kanssa tai myöhemmin.

Miehelle sanoin aattona, että emme ota viiniä ruoan kanssa ja siitähän se riemu repesi. Sanoin muutaman muunkin asian, en kovin sovinnollisesti, mutta oli pakko, koska olisin haljennut muuten. Mies päätyi ilmoittamaan, että hän ei sitten ainakaan ole paikalla vaan pysyy näkymättömissä koko joulun. Ruokapöydän katoin neljälle, mutta meitä oli vain kolme syömässä. Poikien kanssa oli mukavaa ja illalla esikoisen kanssa todella rattoisaa kierrellä hautausmaita. Koira oli mukana ja ihmetteli kovasti uusia paikkoja. Jouluyö oli jouluyö. Miestä ei näkynyt ei kuulunut.

Mitä mies sanoi minulle, josta pimahdin? Että joulurauhan julistuksen jälkeen ei saa aloittaa riitaa? Sanoin asian olevan minulle tärkeä, koska sen mukana koko liittomme seisoo tai kaatuu. Ei ollut kuulemma keskustelun arvoinen asia. Eipä. Liittomme ei ole keskustelun arvoinen asia. Ei sitten, liittomme ei sitten ole minkään arvoinen.

Mies käy töissä, lähtee puhumatta, tulee puhumatta.

Sitten tämä viikonlopun suuri skeeni, näytelmä, jonka tähti ei ollutkaan hengenvaarassa ja saanut läheisiään polvilleen, vammautunut uhri, jolle kukaan ei voivotellut ja jota kukaan ei säälinyt. Voi voi!

Lauantaina, pikkukännissä tietysti, mies alkoi valittaa jalkaansa, ontui ja ilmoitti, että jalassa on veritulppa. Nauroin päin naamaa ja sanoin, että kyseessä on liian tiukasti liikkunut ylipainoinen mies, jonka jalka ei pidä lumitöistä. Tietysti mies loukkaantui ja meni nukkumaan, kunnes sitten soitti Jorviin, kuvaili oireensa ja lähti taksilla puoli yhdeksän aikoihin. Jorvista oli kuulemma kysytty, mitä hän vielä kotona tekee, veritulppainen mies. Joo varmaan.

Miehen pomon kanssa soittelimme ja pidimme yhteyttä sen jälkeen, kun pomolle alkoi tulla sekavia tekstareita 4-6 kk sairaslomista, liiton lakimiehistä, lomarahoista etc. Päivämieskin kuulemma lähtee, jos ei pomo kaiva kuvettaan. Puolen yön jälkeen ”epäilivät tukosta.... jos lähtee liikkeelle, niin hellurei.... kun ei kumminkaan kiinnosta”. Pomo oli huolissaan, ennen muuta maanantain, uuden vuoden aaton ajovuorosta. Ajomies ei halunnut lähteä ja mies oli suunnilleen sanonut itsensä irti. Mies kotiutui sunnuntaina iltapäivänä, ei lääkärintodistuksia ei mitään muuta kuin että ei se ollut tulppa. Töihin ilmoitti menevänsä maanantaina kuten sovittu.

Oli sitten töissä 24 h ja meni nukkumaan. Tänään aamulla tökerö yritys kiivetä sänkyyni. Sanoin, että meidän väleissämme on ennen seksiä paljon paranneltavaa. Lähti autolla viemään poikaa selvittämään jotain taksijuttua ja sitten pankkiin maksamaan vuokraa. Ei tarvitse arvata, oliko mies selvin päin tullessaan kotiin. Oli kuulemma käynyt kaupassa ja ostokset olivat pojan auton takakontissa. Olihan siellä maitolitra, kessuaski minulle ja six-pack karpalolonkeroa. Avasin lonkerotölkit ja kaadoin ne viemäriin.

Johan tuli meteli! Eivät kuulemma olleet hänelle vaan jollekulle aivan toiselle. Kenelle? Sauli Niinistölle! Ei kun Niemelle, joka tulee klo 18 hakemaan hänet Bluesin matsiin ja samalla saunalonkeronsa. Niemi juo olutta. Seuraava meteli tuli siitä, miksi ja millä oikeudella minä voin tuhota jonkun toisen omaisuusmassaa. Miksi en samalla kaatanut maitoa viemäriin ja pätkinyt tupakoita? Miksiköhän... Nyt sitten Niemi tulee puoli yhdeksän aikaan noutamaan lonkerojaan, koska sauna on yhdeksältä. Olen siis tuhonnut Niemenkin elämän kaatamalla kuusi karpalolonkeroa viemäriin. Hyvä minä!

Mikä kaikkein eniten ottaa päähän, on miehen loputon pakeneminen puhumisesta. Olen monta kertaa sanonut, että haluan puhua asioista, juomisesta, vapaa-ajasta yms. yhteisistä asioista rauhassa ja siten, että molemmat ovat selviä (minulle ei ole ongelma, olen aina selvä). Mies pakenee niitä tilanteita. Vapaapäivänä tehdään lumitöitä muutaman lonkeron voimin tai ollaan niin väsyneitä, että pysyy sängyssä koko päivä. Tai sitten ollaan jossain hoitamassa pakollisia asioita. Tai töissä. Sellaista aikaa, jolloin mies vain olisi minun kanssani selvin päin, ei ole ollut pitkään aikaan. Minä en siis ole selvän hetken arvoinen, minua ei siedä selvin päin. Selvä!

Jään siis odottamaan Niemeä ja hänen raivoaan kuullessaan minun tuhonneen hänen saunalonkeronsa. Tästä tulee mielenkiintoista.

4.1.2013

Alkoholisti-Niemen suunnaton raivo elämänsä ja saunailtansa tuhoamisesta kutistui tekstiviestiin, jolla hän pyysi minua antamaan lonkeroista miehelle 12 euroa , joihin hän ei suinkaan kaadu, mutta kysymyshän on periaatteesta. Juu, periaatteesta puhuu mies, joka myisi äitinsä kaljalaatikosta. Vastasin kehumalla hyvää yritystä ja kertomalla, että minun periaatteideni mukaan kaikki lonkerot tässä talossa menevät viemäriin. Tuli vielä selittelevä vastaus. Komeasti masinoitu, mutta kuinka tyhmänä he minua oikeastaan pitävät.

Juuri niin tyhmänä kuin mitä olen tähän asti ollutkin, tyhmä, hyväuskoinen, sinisilmäinen, luottavainen – siis täydellinen idiootti.

Minun on tehtävä jotain, koska tällainen elämä tappaa omanarvontuntoni, syö minut sisältä ontoksi, vie itsekunnioitukseni. Minulla on ollut säälittäviä yrityksiä selittää elämääni sillä, että on jotenkin kunnioitettava tai kiltti tai hyvä ominaisuus kyetä katsomaan miehen torveilua sormien läpi ja antaa anteeksi. Tyypillistä itsepetosta alkoholistin lähiympäristölle. Nyt hävettää ja nolottaa. Kyse on koko ajan ollut pelkästä saamattomuudesta, laiskuudesta ja halusta välttää vaikeita ratkaisuja. Parisen kertaa olen oikeasti viheltänyt pelin poikki ja lähtenyt omille teilleni, mutta aina ollaan kuitenkin palattu entiseen. Mikään ei ole muuttunut.