12.8.
Satamassa, yksin. Sataa. Juuri tässä,
juuri nyt. Kivun, puuduttavan tuskan sisältä pyrkii pinnalle pieni
tunne, joka muistuttaa onnea. Tämäkö on minun paikkani, minun
turvani, tähänkö minut on tarkoitettu? Meri on harmaa, auton
tuulilasi täplittyy. Hellejakso on vielä ylläni, ei enää tukehduttavana.
21.9.
Oli vielä pimeää kun nousin.
Finnair-pyörä seisoo, laiva tulee saarten takaa. Olen taas liian
aikaisin, mutta oi kuinka se kannattaa. Tapani Kansa alkaisi kaiken
uudelleen. Niin minäkin, sittenkin. Casinon ranta, poika, koirat.
Jos en enempää mene rikki, niin velä se on kannattanut. Laiva meni
ohi, mutta käännyttyään Skatan päässä se tuli takaisin ja
lipuu nyt majesteettisesti laituriin. - Miksi laivat ovat aina
valkoisia, minä kysyin kauan sitten. Ja minulle vastattiin: - Koska
laiva on kuin nainen.
Minä en ole valkoinen, en enää.
24.9.
Viimeinen auringonnousu satamassa.
Kuinka voikin olla näin haikeata sanoa kesälle hyvästi? Mikä
voisi olla kauniimpaa kuin kylmä aamu ja upea laiva kultaisessa
valossa? Säästän tämän tunteen ensi kesään, tämän
pakahduksen voimin ehkä jaksan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oliko jotain sanomista? Rohkeasti vaan, anna tulla....!