Valaistuminen

Valaistumisen hetki koitti, kun ymmärsin, että en ole vastuussa aikuisen miehen toimista. Vuosia ja vuosia olen aina ryyppyretken aikoihin pohtinut ja miettinyt, mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta sitä ei olisi tapahtunut. Oliko minun aivan pakko avata suuni ja sanoa/jäkättää/nalkuttaa/huutaa/raivota kun olisin voinut olla hiljaa tai vain valita sanani paremmin. Oliko minun ihan pakko juuri sillä hetkellä ottaa jokin asia puheeksi, kun näin, että mies oli valmiiksi myrtynyt. Pitikö minun sitä ja täytyikö minun tätä. Joka kerta sain pohtimiseni kääntymään niin päin, että miehen lähteminen ryyppäämään oli jotenkin minun syytäni.

Aivan odottamatta, ilman varoitusta, yllättäen kuin salamanisku kirkkaalta taivaalta tajusin, että tasa-arvo ja tasavertaisuus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että minulla on yhtäläinen oikeus tunteisiin ja tunteenpurkauksiin kuin minkä oikeuden olen antanut miehelleni. Ja samalla tavalla kuin olen itse vastuussa tekemisistäni ja sanomisista, minulla on oikeus vaatia miestäni olemaan itse vastuussa omista tekemisistään. Ja vapauttaa itseni vastuusta, joka ei ole minun.

Miksi ihmeessä en tajunnut sitä aikaisemmin? Miksi olen kuvitellut itsestäni liikoja? Kuvittelin olevani niin ylivoimaisen kaikkivoipa, kaiken nielevä ja ylenpalttisesti rakastava, että annoin miehen kiukutella ja monen monta kertaa nielin mielipiteeni ja pahan mieleni. Ja kaikki vain sen takia, että jonkun moinen rauha kotona säilyisi. Minusta tuli tavallaan kivikasvo, joka ei reagoinut oikein mihinkään, ei näyttänyt ikäviä tunteitaan, ei puhunut pahasta olostaan. Ja kun jostain paikasta tämä naamio repesi ja avasin sanaisen arkkuni, kannoin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että en hillinnyt itseäni vaan oikeastaan muka ajoin miehen juomaan. Minä, kiltti ja hyvätapainen vaimo.

Tunnen itseni nykyisellään niin tyhmäksi. Hyväuskoiseksi, sinisilmäiseksi, naiiviksi – ja äärettömän pettyneeksi omaan itseeni. Kuinka päästin itseni luisumaan siihen ansaan, että vapaaehtoisesti otin kannettavakseni toisen aikuisen ihmisen hölmöilyt? Minkälainen kuva minulla nyt on itsestäni? Hävettää.

Oivalluksen hetki oli vapautumisen hetki. Maa kirjaimellisesti tärähti allani ja taivas aukeni. Minä olen vastuussa itsestäni, vain itsestäni. Minä liitossa, parisuhteessa toisen ihmisen kanssa olen vastuussa omista teoistani ja siitä, mitä annan toiselle – mutta siitä en vastaa, kuinka toinen ihminen käyttäytyy, kuinka hän käyttää sitä, minkä annan. Minä parisuhteessa parhaimmin ja suurimmin kunnioitan kumppaniani sallimalla hänen reagoida omalla tavallaan ja sallimalla hänen ottaa itse vastuu omista teoistaan. Syyllisyys putosi kuin kivi järven pohjaan, minä jäin pinnalle ja kroolasin keveästi rannalle.

Nyt vain katson, mitä hän tekee. Käytän vapauttani ja oikeuttani omiin tunteisiini kertoakseni hänelle, että minulla on paha olla, että hän tekee minulle pahaa. Vastuuta siitä, kuinka hän joko korjaa tai pahentaa tilannetta, minä en suostu enää kantamaan. Aikuinen mies kuuntelee, arvostaa sanojani ja toimii kuten parhaaksi näkee. Hänen toimiinsa minulla ei ole vaikutusta eikä valtaa kantaa hänen toimiensa seurauksia. Hän kääntää asiat minun syykseni, hän syyttää minua juomisestaan, hänen mielestään minun kylmyyteni on ajanut hänet nykyiseen jamaansa. Minä vain katson ja kuuntelen, ja olen edelleen vakaasti sitä mieltä, että hän on itse vastuussa itsestään. Hän ei ole lapsi, ei ainakaan minun lapseni. Hän on aikuinen mies, jonka on annettava kumppanilleen sama oikeus tunteisiin ja reaktioihin, jota oikeutta hän on väärinkäyttänyt tässä suhteessa melkein alusta asti.

Minä kannan vastuuni omasta typerästä syyllisyydestäni häpeämällä omahyväistä ”minä kestän kaiken” -asennettani. Minun ei tarvitse, kunhan itsestäni vastaan. Anteeksipyynnön olen velkaa niille läheisilleni, jotka vedin mukaan omaan väärään syyllisyyteeni. Eikä taida anteeksipyyntö koskaan riittää, mutta uskon kuitenkin heidän ymmärrykseensä ja myötätuntoonsa. Muuta en voi.