En halua muistella

En halua muistella, en juuri nyt. Minun on pidettävä tämä turhautunut, kiukkuinen, tyhjänpäiväisen tarmokas mielentilani, jotta saan jotain aikaiseksi. Mutta selvyyden vuoksi ja ollakseni rehellinen on sanottava seuraavaa.

Mieheni on hyvä mies ja hyvä ihminen. Hän on pohjimmiltaan hyvin kiltti ja hyväsydäminen, antelias ja aurinkoinen. Hän ei koskaan tekisi tieten tahtoen pahaa kenellekään, minulle tai pojallemme kaikkein vähiten. Hän on iso ja pehmeä nallekarhu, joskus vähän hölmö ja ajatuksenjuoksultaan yksinkertainen. Hän on erinomaista aviomiesainesta.

Hän on alkoholisti ja se pilaa kaiken. Alkuaikoinamme hän muuttui juodessaan entistä sosiaalisemmaksi ja hyvntuulisemmaksi. Juomisen lisääntyessä ja asioiden alkaessa mennä solmuun hänen juomisensa on vähitellen muuttunut hauskanpidosta pakenemiseksi, ja selvinä aikoina tietoisuus asioiden entistä pahemmin solmuun menemisestä on ollut entistä suorempi tie paeta karua todellisuutta humalan hurmioon. Sosiaalisuus ja iloisuus ovat muuttuneet juroudeksi ja kaikkien muiden kuin itsen syyttelyksi. Ja suunnattomaksi itsesääliksi.

Hän on alkoholisti, jolla ei mielestään ole alkoholiongelmaa. Ei vaikka olen lukuisia kertoja esittänyt erilaisia testejä ja tutkimuksia, joiden kaikkien perusteella hänen olisi syytä todella olla huolissaan alkoholinkäytöstään. Ei, hänellä ei ole ongelmaa. Minulla on. Alkoholisti kieltää ongelmansa ja kieltää juomisensa olevan millään tavalla syynä muiden ongelmien kasaantumiseen.

Mitä tuhlausta! Ei ole sanoja kuvaamaan sitä turhautumisen määrää, jota koen katsoessani häntä nyt ja tietäessäni, mikä ihana ihminen ja mikä upea mies hautautuu juomisen mukana tulleen kuonan ja saastan alle. Näen hänen kaikkien hienojen ominaisuuksiensa valuvan hukkaan, hänen suurien mahdollisuuksiensa lipuvan ohi ja ennen muuta näen yhteisen onnellisen elämämme muuttuneen piinaavaksi pakoksi silloin tällöin kohdata. Hänen kaltaisiaan on ehkä yksi miljoonasta, minä olin onnekas kohdatessani hänet – mutta hän juo itsensä irti minusta, irti elämästään, joka olisi voinut olla hyvä ja antoisa, irti kaikesta. Hän juo itsensä rappiolle. Minulla ei ole keinoja estää sitä. Minulla ei ole voimia edes yrittää enää.

En vihaa häntä, vihaan vain sitä, mitä hän tekee itselleen, minun miehelleni. Sitä miestä en halua muistella, en juuri nyt. Muistelen sitten joskus, kun tunteet ovat tasoittuneet ja olen ihan omissa oloissani. Ehkä silloin muistellessani vuoroin hymyilen ja vuoroin itken.