Huolet pois!

Jos on kuulopuheisiin luottaminen, niin huolet mieheni voinnista ja olotilasta voi heittää roskiin. Mies voi hyvin ja viettää iloisen huoletonta irtolaiselämää jonkun ystävänsä hellässä huomassa.

Miksikäs en uskoisi juttuun, jonka kuulin pojaltani, joka oli tavannut mieheni erään ystävän. Tämä ystävä kertoi pari päivää sitten olleensa viihteellä paikallisen ravitsemusliikkeen karaoke-illassa. Mieheni oli siellä ammu-vainaan nuotilla vedellyt ikivihreitä kaiken kansan iloksi ja oli kiitollisena ottanut muutamat tarjotut oluet jo aikaisemmin nauttimiensa lisäksi. Silmämääräisesti arvioiden mieheni olemuksesta ei ollut puuttunut grammaakaan. Miksi tämä ystävä keksisi tällaisia juttuja? En keksi yhtään syytä.

Kertomus sopii hyvin siihen kuvioon, mikä minulle on mieleeni rakentunut mieheni käytöksestä ja mielenliikkeistä. Tekstiviesteillä on hyvä puskista heitellä mitä ihmeellisimpiä juttuja, piilotella jonkun luona ja levittää tietoa uhkavaatimustensa tueksi suunnitellusta nääntymisestä ja sen etenemisestä kohti vääjäämätöntä loppua. Mieshän on useaan otteeseen naputellut olevansa tosissaan ja vievänsä asian loppuun, merkitsipä se mitä tahansa. Mies ei ole ennenkään kyennyt viemään läpi mitään suunnitelmaa, joka vaatisi itselleen ominaisen sosiaalisuuden hillitsemistä. Miehen on pakko päästä liikkeelle, tavata ihmisiä, jutella, naureskella, heittää läppää. Tämä sosiaalisuus kun ei vaan oikein sovi tosissaan olemiseen ja syömälakkoon, joten jommasta kummasta pitää luistaa. Aurinkoinen alkoholisti luistelee jääräpäisistä päätöksistään ja laulaa karaokea kaljan voimalla – mutta edelleen jääräpäisesti lähettelee viestejä romahduksen reunalla hoippuvasta päättäväisestä kuihtumisestaan. Mielenkiintoisesti kaksi ”todellisuutta” rinnakkain, jos ei suoranaisesta valehtelusta tai huijaamisesta halua puhua. Hullusti käy, jos ei rahaa työnantajalta tilille tule. Sitä ei tule, joten juhlat voivat jatkua.

Ihanko todella olisin kuvitellut, että mies tosissaan olisi viikkotolkulla syömättä, pysyisi selvin päin ja vain jääräpäisesti odottaisi maailman keikahtavan radaltaan hänen todellisuutensa mukaiseksi? No en todellakaan. Tunnen mieheni liian hyvin. Hiukan on arveluttanut, sen toki myönnän, mutta sisimmässäni olen koko ajan tiennyt, että näinhän se asia on. Miehen itsesuojeluvaisto, herkkusuisuus ja tahto juopotteluun ovat paljon väkevämpiä kuin mikään mielenosoitus minkä tahansa asian puolesta. Pelkkä tahto juopotteluun on vuosikausia ollut väkevämpi kuin halu panostaa parisuhteeseen tai ansaita kunnioitusta isänä ainoalta lapseltaan.

Huolet pois, kaikki hyvin! Jatkan pakkaamistani ja samalla asunnon siivoamista siihen kuntoon, ettei tule sanomista jälkeenpäin. Mies jatkakoon omaa elämäänsä valitsemallaan tavalla.

Pyykki

On toisaalta erittäin lohdullista miehen kannalta, että hän sentään jollain tavalla huolehtii ulkonäöstään ja hygieniastaan. Kalsarit ovat olleet vaihtamatta vain viikon, ellei mies sitten ole kaupan kautta uusinut garderobiaan. Hammasharja ja parranajokone olivat aikansa kylpyhuoneessa, mutta nyt ne on pakattu yhdessä muiden tavaroiden kanssa. Ehkäpä hänellä on uusi hammasharja ja uusi hammastahna, tai sitten ei. En tiedä edes, missä ne olisivat.

Alkaessani tänään täyttää pesukonetta huomasin, että pyykkikori oli jälleen täynnä miehen likaisia vaatteita. Verenpaine teki äkillisen pompahduksen seuraavalle sataluvulle. Reilu viikko sitten kimpaannuin samasta syystä, mutta sitten silkkaa kiltteyttäni vielä pesin haisevat vaatteet. Olin kyllä päättänyt tiukasti ja vankasti, että pesulapalvelut ovat nyt päättyneet, mutta puhtaina vaatteet haisivat vähemmän. Mies hiipii hiljaa salaa kotiin juuri silloin, kun itse olen jossain muualla, töissä tai asioilla. Hän ei koske postiinsa eikä muutenkaan juuri jätä jälkiä käynnistään. Jos viitsisin leikkiä salapoliisia, olisi selvää, että hän tarkkailee minua ja tekemisiäni. Sattumaa nämä käyntien ajankohdat eivät ole, eivätkä koirat osaa kertoa.

Nyt riittää. Survoin likapyykin muovikassiin ja sen päälle teippasin lapun, jossa kerron pyykkärin lopettaneen palveluksensa. Hänellä on pesutuvan avain taskussaan, pesköön siellä. Hoitakoon itse pyykkinsä, kun tuntuu muutkin asiansa hoitavan näiden seinien ulkopuolella. Minä en ole hänen pesulansa. En enää. Kuinka voinkin kimpaantua näin pienestä asiasta? Oikein hyvin voin. Ja kimpaannun. Kyse on periaatteesta, en ole hänen vaimonsa, en asuinkumppaninsa, enkä piikansa.

Tekstarit ja vaatimukset

Viestejä aviomiehen tekemisistä alkaa kantautua korviini ja nyt alan oikeasti huolestua. En edelleenkään tiedä, missä mies majailee, missä hän pitää huolta itsestään vai pitääkö lainkaan. Ihan veneen alle mies ei ole muuttanut, koskapa puhelin tuntuu pysyvän hyvässä latauksessa.

Jo parin kuukauden ajan mies on uhonnut työnantajansa pimittäneen hänelle kuuluvia palkkasaatavia. Tämän kuun alussa mies oli toistaiseksi viimeisen kerran töissä. Sen jälkeen hän on omien sanojensa mukaan ”lyönyt perseen penkkiin” ja lakannut syömästä. Eikä tähän tule mitään muutosta ennen kuin työnantaja laittaa rahaa tilille. Painokin on kuulemma pudonnut 10 kiloa (mikä painonpudotus suoraan sanoen ei tee hänelle yhtään pahaa). Eihän näissä asioissa sinänsä vielä ole huolestumista, on hyvä, että mies pitää puoliaan raha-asioissa, huilii työnteon välillä ja pitää kunnon lomaa ja painosta huolehtiminen tuntuu nykypäivänä olevan suorastaan kansalaisvelvollisuus.

Mikä huolestuttaa on se, että miehen rahavaatimukset vaihtelevat kolmesta viiteentoista tuhanteen euroon. Hän ei ole tiettävästi esittänyt minkään näköistä dokumenttia vaatimustensa tueksi. Hänellä ei tunnu olevan mitään tarkkoja laskelmia saatavistaan. Hän ei ole ryhtynyt mihinkään asiallisiin toimenpiteisiin, kunhan vain lukuisissa tekstiviesteissä on uhonnut vievänsä asian loppuun asti. Tai sitten kertoilee ”kaikkien kavereiden” olevan pöyristyneitä ja niin AKT:n kuin Itellankin ottaneen kantaa hänen puolestaan asioihin. Yhteenkään tapaamiseen tai edes puheluun hän ei ole työnantajansa kanssa suostunut, kunhan ”huutelee puskista”.

Mikä lisäksi huolestuttaa, on se, että mies lähettelee näitä selontekotekstareita ihmisille, joille asiat eivät todellakaan kuulu ja jotka eivät voi niihin mitenkään vaikuttaa. Päinvastoin, sain eilen puhelun iäkkäältä ystävältämme, joka oli aidosti tilanteesta sekä järkyttynyt että huolissaan. Puhuin pitkään ja yritin rauhoitella. Toisaalta ulkomaille muuttanut läheinen ystäväni kysyi minulta suoraan, mitä pitäisi vastata vai pitäisikö yleensä vastata ollenkaan. Tämä ystäväni tietää muutenkin tarkasti, missä mennään eikä pahemmin tarvitse päivitystä.

Jos asiat ovat todella niin kuin mies väittää niiden olevan, niin miksi hän toimii näin. Miksi hän ei suostu tapaamaan työnantajaansa, joka on valmis esittämään asianmukaiset, sekä kirjanpitäjän että asianajajan tarkistamat laskelmat ja tositteet kaikista suorituksista ja maksuista? Miksi hän nyt yhtäkkiä on keksinyt ruveta esittämään näitä vaatimuksiaan, vaikka kertoo ansioitaan ”pimitetyn” usean vuoden ajan? Miksi hän ei ole puuttunut asiaan aikaisemmin? Miksi hän lopettaa tekstaripommituksen heti, kun hänelle yrittää tarjota sovittelua tai tapaamista tai edes kertoa tosiasioita? Miksi hän ei ota yhteyttä liittoon tai liiton lakimieheen ja vie asiaansa oikeita kanavia pitkin eteenpäin? Miksi hän esitä omia laskelmiaan vaan heittelee hatusta erilaisia lukuja? Miksi hän levittelee näitä asioita ihmisille, joille ne eivät todellakaan kuulu ja jotka eivät erityisemmin edes halua asioista tietää? Omien rajallisten tietämysteni mukaiset johtopäätökset antavat todellista aihetta huoleen miehen päänsisäisestä sekamelskasta.

Minä olen saanut vain yhden tekstiviestin näitä koskien, poikamme on saanut muutaman. Poika kieltäytyi jatkamasta keskustelua enkä minä vastannut mitään. Saamastani viestistä päätellen mies seuraa tätä blogia, mikä antaa edelleen hieman johtolankaa siihen suuntaan, että hän ei ihan veneen alla asu. Mitä olisin voinut vastata?

Miehen lähettämissä viesteissä hän tekee selväksi, että aikoo viedä asiat loppuun asti. Ilmeisesti tämä loppuun asti vieminen liitettynä kolme viikkoa kestäneeseen syömättömyyteen tarkoittaa, että ainakin työnantaja tulee tarvitsemaan tummaa pukuaan. Ei ole kovin kaukaa haettu ajatus, että miehen aikomus on antaa päiviensä päättyä, jos ei saa tahtoaan läpi. Se on toinen asia, josta alan olla huolestunut. Joskus kauan aikaa sitten puhuimme, miten toimimme, jos toista kohtaa onnettomuus tai sairaus, jossa joutuu koneisiin. Silloin mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Tämä ajatus tuntuu nyt täysin kadonneen. Hän ilmeisesti haluaa osoittaa luonteenlujuuttaan ja selkärankaansa ajamalla asiaansa uhkailemalla ja itsetuhoisia vihjailuja levittelemällä. Hänen toimintansa, viestinsä ja keinonsa eivät ole rationaalisia eivätkä vähimmässäkään määrin hänelle luonteenomaisia. Ja siitä olen huolissani.

Mitä voin tehdä? Mitä haluan tehdä? Jälkimmäiseen on helppo vastata, en haluaisi tehdä yhtään mitään. Minulla on ihan riittävästi ponnisteluja siinä, että tässä kaaoksessa yritän pitää oman pääni pinnalla ja selvitellä omia ajatuksiani ja tunteitani. Mitä sitten voisin tehdä? Voisin tietenkin lähettää tekstiviestin tai yrittää soittaa ja ehdottaa keskinäistä sovintoa ja paluuta takaisin entiseen. Ehkä hän haluaa jatkaa avioliittoa ja minun kanssani vähitellen selvittää sotkuaan. Mutta minusta ei ole siihen. Askelkin taaksepäin voi minulle olla tässä vaiheessa hyvin paha asia. Miehen tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat useaan otteeseen vuosien varrella ajaneet minut ajattelemaan itsemurhaa, ja nyt kun olen siitä suosta nousemassa, en suurin surminkaan halua tai voi sinne palata. Minunkin psyykkiset voimavarani ovat rajalliset eikä minulla ole taitoa tai voimia selvittää miehen päätä. Se vaatii ammattilaisen apua ja tukea.

Niin raakaa ja julmaa kuin se ehkä onkin, minun on annettava tilanteen kehittyä omalla painollaan ja vain toivoa, että jossain vaiheessa mies itse ymmärtää tarvitsevansa apua. Mikään ulkopuolinen neuvo tai ohje ei toimi, ennen kuin kohde itse oma-alotteisesti oivaltaa. Ei ole hyötyä siitä, että vain ympäristöä rauhoittaakseen tai ollakseen mieliksi istuu AA:ssa tai terapiassa. Sitä sisäistä pakkoa hakea ammattiapua en voi mieheen istuttaa, vaikka mitä tekisin. Sen on tultava hänestä itsestään. Minä jatkan omaa elämääni, mutta tietysti seuraan mahdollisimman tarkasti, mitä mies tekee. Jos voin jotain tehdä, sen teen. Mutta omista pyrkimyksistäni en tingi, en voi, en tahdo eikä minun tarvitse.

Kevätloma. Nyt.

Loma, kolme viikkoa. Ohjelma laadittu.

Viikko 1:

• ma: liitteet asuntohakemukseen ja liittoon, myytävät ja lahjoitettavat tavarat oikeisiin paikkoihin
• ti-to: pakkaamista ja siivousta, ikkunaverhot pesuun
  pe ja la: noin kolmen tunnin keikat
• runsasta ulkoilua koirien kanssa

Viikko 2:

• kutsuttaessa kakkosduuni, muuten
• ma: pakkaamista, siivousta
• ti: TILIPÄIVÄ, velan lyhennystä ainakin parisataa, ikkunoiden pesu
• to-su: pääsiäinen? mikä? kakkosduuni aamusta iltaan
• koirat pitkille lenkeille
• ma ja la: keikka tai pari, jos ehdin

Viikko 3:

• ma-pe: kakkosduuni n. 6 h /päivä
• muuten pakkaamista, siivousta
• la-su: en tee mitään!!!!! lojumista, laiskottelua, koirat ulos

Oikeus muutoksiin pidätetään.

Yritän ymmärtää

Sattuneesta syystä olen viime viikkoina jälleen kaivellut netistä kaikenlaista alkoholismia koskevaa tietoa. Päihdepsykiatri Juha Kemppinen kirjoittelee mielenkiintoisia ja siteeraa pitkiä pätkiä viitisenkymmentä vuotta sitten päihteitä ja nimenomaan alkoholia tutkinutta Marty Mannia. Alkoholismin vaiheista myöhäisvaiheen oireet ovat pelottavasti tutun tuntuisia. Mannin kirjoitukset suuntautuvat positiivisesti alkoholismista toipumiseen, mutta valitettavasti en ole saanut mitään viestiä, joka mieheni kohdalla viittaisi omaan haluun ensin tunnistaa oma tila ja sitten parantua. Jos nyt alkoholismista koskaan voi parantua.

En ole vielä kokonaan lukenut Mannin teosta Alkoholismi – mitä se on?, mutta ehkä myöhemmin. Itsekseni yritän etsiä jotain selitystä erilaisiin suhtautumisiimme alkoholiin ja ryyppämiseen. Miehelläni ja minulla on kovin erilaiset taustat ja erilainen kasvatus alkoholin käyttämiseen. Ja hyvin erilainen kasvatus muutenkin. Ehkä sieltä löytyy jokin selitys.

Olen joskus jostain lukenut, että geeneissämme (muistaakseni) on tietty tekijä, joka altistaa alkoholismille. Tämän tekijän läsnäolo mahdollistaa nk. krapularyypyn ja on siten alkoholismille altistava tekijä. Saattaa olla, että muistan tämän väärinpäin, eli tämän tekijän puuttuminen sallii krapula-aamuna asennussarjan ottamisen. Idea kuitenkin on se, että jos kunnon juhlinnan jälkeisessä maailmanlopun taudissa ei onnistu pahimpaan janoonsakaan nielemään yhtä ainoaa huurteista tai muuta alkoholia, on äärimmäisen epätodennäköistä, että myöhemminkään sairastuisi alkoholismiin. Miehelleni on aina ollut paras apu kankkuseen nk. homeopaattinen hoito, eli ottaa ensin yksi, sitten toinen olut ja tovin kuluttua onkin jo ollut uusi känni päällä. Itse olen muutamaan otteeseen todella yrittänyt saada jotain menemään alas, mutta kulauskin olutta tai viiniä on nostanut koko muunkin vatsan sisällön vauhdikkaasti ulos. Kahvia ja colaa, kunnes olo on tasaantunut, eikä vielä silloinkaan ole tehnyt mieli ottaa mitään vahvempaa.

Kasvatuksessamme lienee toinen seikka, joka on johtanut meitä niin erilaisiin juomatapoihin. Minut opetettiin tavoille jo paljon ennen kuin ikää oli riittävästi oppien toteuttamiseen. Isäni kertoi eri juomien valmistuksesta, niiden eri tarkoituksista, minkälaisista laseista mitäkin nautitaan, missä tilanteissa nautitaan mitäkin, kuinka konjakkia lämmitetään aromilasissa, kuinka viinit dekantoidaan, kuinka olut kaadetaan joko runsaasti vaahtoa muodostaen tai ei ollenkaan vaahtoamalla lasiin..... loputtomasti, melkein kyllästymiseen asti. Aikanaan kokeilujen tuloksena isäni myös opetti minut tunnistamaan itsessäni erilaiset humalan vaiheet kevyestä hiprakasta kaatokänniin. Ja jaksoi aina muistuttaa, että itsensä hallitsemisen menettäminen on sopimatonta käytöstä. Niinpä. En ole aina ollut sivistyneesti pikkurilli koukussa sherryä maisteleva mamselli. Totta kai olen itsekin vetänyt pään täyteen, nakit silmille, räkäkännit, perseet olalle.... miten vain. Mutta ikinä se ei ole ollut tarkoitus, se on ollut varomattomuutta, harkitsematonta ja äärimmäisen sopimatonta, joita joka kertaa olen hävennyt. Ja kärsinyt seuraavana päivänä.

Mieheni ei saanut kotoaan vastaavaa kasvatusta tai koulutusta. Hänen alkoholin käyttönsä alkoi teini-ikäisenä luvattomasti hankituista keskareista kavereiden kanssa. Perheen hajottua äiti oli osannut pitää koltiaisikäiset poikansa kotona olemalla varsin suvaitsevainen joka tavalla. Myös alkoholin suhteen. Varsinaista alkoholikulttuuriin kuuluvaa tapakasvatusta mieheni ei saanut, omat tapansa hän opetteli itse vasta aikuisena. Joskus valittelin anopille mieheni kolme-neljä päivää kestäneitä retkiä kavereiden kanssa kaljanhuuruisissa tunnelmissa. Anoppi vain tokaisi, että niin kauan kun ei mitään kuulu poliisilta eikä sairaaloista, kuuluu hyvää. Tämä oli ollut suhtautuminen jo mieheni nuoruusvuosina. Huonoina aamuina äiti oli hoivannut pojan kankkusta, mutta ei koskaan ollut torunut liiasta juomisesta tai sopimattomasta kunnosta.

Olen jatkanut itse saamaani kasvatusta kaikille lapsilleni, enkä voisi olla tyytyväisempi tulokseen. Totta kai ylilyöntejä on tapahtunut, mutta ei montaa kertaa. He tietävät, mitä tekevät, eivät kokeile sokkoina. He myös kantavat vastuunsa tekemisistään ja osaavat hävetä, jos ovat jotenkin hölmöilleet.

En tiedä, en totta vieköön tiedä, mikä on alkoholismin salaisuus. Eikä sitä taida tietää kukaan muukaan. Mieheni kohdalla isoja paloja kokonaisuudessa varmaan ovat sekä krapularyypyn mahdollistava geenijuttu (tai sen puute) ja vajavainen tapakasvatus alkoholin käytössä. Mutta mikä on saanut ihanan, rakastettavan mieheni muuttumaan örveltäväksi, vastuuttomaksi, humalahakuiseksi juopoksi? En tiedä. En ymmärrä.

Ääliö

Ääliö! Idiootti! Lahopää! Seniili dementikko! Pahuksen tumpelo, älykääpiö! Typerys! Paukapää, höntti, höhlä! Aivoton törppö! S****nan tunari!

Kuka? Minä!

Olen jo kertonut, että asuntoon on tällä hetkellä käytettävissäni vain yksi ainoa avain. Se on tiukasti kiinni sinisessä kaulanauhassa ja nauha riippuu kaulassani joka paikassa muualla paitsi suihkussa. Olen hysteerinen tämän avaimen suhteen, sen on oltava koko ajan tavoitettavissani. Jopa iltaisin sohvannurkassa lojuessani hiplailen sitä vain varmistuakseni siitä, että se todella on juuri tuossa, esillä, käsillä ja käytettävissäni. Kotiavain on tärkein pieni esine, mitä voin tällä hetkellä kuvitella.

Eilen illalla lepuutin kipeytynyttä selkääni kuumassa kylvyssä ennen kuin lähdin viemään koiria iltakävelylle. Avain odotteli eteisen pöydällä. Kuivattelin, laitoin hiukset ja pukeuduin. Lämpimästi päälle, kaulaliina ja toppasaappaat. Kaksi koiraa takajalat solmussa. Se siitä rentoutumisesta, hihnat kiinni koirille, takki päälle ja eikun menoksi. Samalla hetkellä kun painoin oven kiinni tajusin, että se avain jäi odottelemaan eteisen pöydälle. Runsain mitoin täysin painokelvottomia ajatuksia!

Koska nyt kerran olin jo oven ulkopuolella, eikä sen sisäpuolelle jäänyt ketään, joka olisi voinut oven avata, päätin, että lenkitänpä koirat oikein kunnolla ja sitten soitan huollon päivystykseen. Teimme pitkän lenkin ja kiroilin koko matkan ääneen. Ja minä osaan kiroilla, todella pahasti. Kun sitten kävelimme takaisin alaovelle tarkistamaan huollon päivystysnumeroa, tajusin, että myös puhelimeni oli jäänyt sisälle. Se köllötteli yöpöydälläni latauspiuhassa. Kiroilun taso alkoi melkein hävettää itseänikin.

Siinä sitten seisoin ulko-ovella ja katselin naapureiden ikkunoita. Kenet ehkä kehtaisin kutsua lainaamaan puhelinta? En ketään. Kävelimme edestakaisin, koirat innoissaan ja minä vihaisena siitä, että kerrankin näillä seuduin oli rauhallinen ilta. Missään ei näkynyt liikettä, mistään ei kuulunut autoa tai puhetta. Aivan autiota ja hiljaista. Kurkistin pesutuvan ikkunasta sisään, koska siellä oli valot. Joku oli keräämässä kuivia pyykkejä kuivaushuoneesta, joten asetuin odottamaan. Onneksi kyseinen henkilö ei poistunut pesutuvasta kellarin kautta vaan tuli pihalle. Ja hänellä oli puhelin, jota sain lainata!

Huollon päivystys sitten tarkisteli henkilötietojani ja talonkirjaa ja lupasi lähettää jonkun päästämään minut sisään. Mutta kuinkas sitten tämä maksu, onko käteistä vai korttia? Joo, käteistä viitisentoista euroa pariksi viikoksi ja tilillä alle euro. Autuaan iloisesti sysäsin koko jutun miehen harteille ja narrasin, että en käytä mitään kortteja ja rahat ovat miehellä, joten saisinko laskun, kiitos. Pesutupalainen jutteli hetken kanssani, paijaili koiria ja meni sitten kotiinsa. Sanoi vielä olevansa iloinen, että saattoi olla avuksi, koska oli joskus aikaisemmin itse tullut autetuksi eikä ollut voinut silloin korvata saamaansa apua. On hieno periaate panna palvelus kiertämään!

Päivystäjä sitten tuli parin tupakin jälkeen ja päästi minut sisään. Ja tarkisti ajokortistani, että oikeasti olen juuri minä. Avain näytti irvistävän minulle.

Niin kuin ei tällä hetkellä olisi muutenkin tarpeeksi maksuja ja laskuja! Että minun piti vielä tämäkin tähän hankkia lisäksi. Minä, ääliö!

Tilannepäivitys

Olen viimeisen kuudentoista päivän aikana nähnyt mieheni yhden kerran. Viime lauantaina olin menossa tapaamaan ystävääni ja kävelin rappusia alas. Porraskäytävässä mies tuli vastaan ja vilkaisi minuun hölmistyneen näköisenä. Aloitin syvällisen keskustelun toteamalla: Oho! Mies laskeutui kellaria kohti vastaamatta. Palatessani kotiin oli pyykkikoriin ilmestynyt annos likaisia vaatteita, mutta mihinkään muuhun ei oltu kajottu, kirjeitä ei oltu avattu eikä puhtaita pyykkejä laitettu kaappiin.

Pari päivää myöhemmin töissä ollessani ilmestyi lisää pyykkiä. Minulta paloi pinna – minä en jukoliste ole mikään pyykkäri. Keräsin likaiset vaatteet jätesäkkiin. Perkasin miehen sängystä lakanat lakanat ja työnsin ne pesukoneeseen. Kuluneen vanhan täkin työnsin sellaisenaan roskiin. Haju oli uskomaton. Likapyykkisäkin päälle teippasin lapun: Pesulan palvelut päättyneet.

Olipa liittomme kuinka hajonnut tahansa ja vaikka miehestäni tuntuisi kuinka pahalta, minä olen paljon enemmän kuin pyykkäri. Jos mies ei näytä naamaansa kotonaan, ei avaa kirjeitään, ei mitenkään osoita mitään mielenkiintoa tätä pakollista yhteisoloa kohtaan, ei kanna minkäänlaista vastuuta tekemisistään tai olemisistaan, ei hän myöskään voi odottaa tai edellyttää minun jatkuvasti huolehtivan hänen vaatteistaan. Tilanteesta huolimatta, minä olen enemmän, paljon enemmän.

Mies kuljeksii ympäriinsä pesutuvan/saunan/kellarin avain taskussaan. Missä hän oleilee, sitä en tiedä. Muutaman yön hän on viettänyt saunan pukuhuoneessa joskus pari viikkoa sitten. Hän lähettelee erittäin ikäviä tekstiviestejä työnantajalleen, jolta nyt alkaa lopullisesti kärsivällisyys loppua. Eilen tuli postissa ilmoitus kirjatusta kirjeestä, joka sisältää kirjallisen varoituksen. Työnantaja kertoi minulle, että viikon kuluttua tulee toinen ja sen jälkeen potkut, jos ei mies pikaisesti ryhdistäydy ja palaa ihmisten ilmoille. En usko, että näin tapahtuu. Sukellus on ollut liian raju, siitä ei nousta ilman ammattilaisten apua. Sama koskee miehen ajatusmaailmaa, joka on syystä tai toisesta vinksahtanut pahemman kerran. Miehellä on oikeasti päässään iso harha, jota hän ei salli oikaistavan. Hän lähettelee tekstiviestejä erittäin vaativaan sävyyn, ilkeilee ympärilleen eikä suostu tapaamaan ketään, joka voisi asioiden todellista laitaa valaista.

Viimeisessä viestissään työnantajalleen mies esitti uhkavaatimuksen; joko hänen tililleen on ilmestyttävä huomiseen mennessä suurehko summa rahaa tai voi alkaa harjailla pölyjä tummasta puvusta. Työnantaja hieman hötkyili soittaessaan minulle. Mahtaisiko tuo mies nyt olla tosissaan? Huominen vastaa siihen, luultavasti mies jatkaa tekstittelyään huomisen jälkeenkin. En tiedä.

Oma pääni alkaa asettua, vaikka ajatukset ovat edelleen pahasti sekaisin. Minulla on ollut usean viikon ajan keskimäärin kahdeksan eri asiaa yhtä aikaa tehtävänä, pohdittavana, suunniteltavana, jatkuvasti uusia nippuja lomakkeita täytettäviksi, todistuksia pyydettäviksi ja hurjasti asioita hoidettavana. Ja töitäkin pitäisi tehdä. Keskittymiskyky on olematon, yöunet ovat omalla tavallaan villejä ja rauhattomia, kaikki keskeneräinen painaa ja rasittaa, mutta en kertakaikkiaan saa kaikkea tehtyä, koska teen kaikkia eri asioita yhtä aikaa sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tunteet ovat rauhoittuneet. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa.

Vastaus tiedusteluun

Hei,

kiitos yhteydenotostasi.

Maksamattomista vuokrista on lähetetty haastehakemus asuinpaikkakuntasi käräjäoikeuteen. Haaste voidaan perua, jos erääntyneet vuokrat ja oikeudenkäyntikulut maksetaan vastineajan sisällä ja asukkaalle ei ole annettu varoituksia tai huomautuksia. Vastineaika on 14 päivää haasteen tiedoksisaannista.

Erääntyneitä vuokria ja kuluja on 16.3.2015 yhteensä 3798,17 euroa. Jos uusi vuokra erääntyy ennen kuin haastettu velka on maksettu, tulee myös uusi erääntynyt vuokra maksaa ennen haasteen perumista.

Kun kaikki avoimet saatavat on maksettu, tulee maksajan olla yhteydessä kahden pankkipäivän kuluttua asiakaspalveluumme, jotta haaste voidaan perua. Mikäli velka maksetaan päivää tai kahta päivää ennen vastineajan loppumista tai kuukauden vaihteessa, tulee toimittaa kopio kuitista pdf-muodossa sähköpostitse sekä soittaa perään haasteen perumista varten.

Jos saatavaa ei ole maksettu tai riitautettu vastineajan sisällä, antaa käräjäoikeus asiassa tuomion. Tuomiosta aiheutuu luottohäiriömerkintä. Mikäli erääntyneitä saatavia ei makseta tuomion antamisen jälkeenkään siirtyy tuomio perintätoimiston perittäväksi ja sieltä edelleen ulosottoon mahdollista häätöä ja ulosmittausta varten.

Ystävällisin terveisin

asiakasneuvoja

…............

Kiitos viestistäsi. Kuten jo aiemmin kerroin, minulla itselläni ei mitään mahdollisuutta maksaa kertynyttä vuokravelkaa, mutta tieto toimenpiteistänne on minulle erittäin tärkeä. Välitän nämä tiedot miehelleni, jos tai kun tapaan hänet. Kun käräjäoikeuden päätös aikanaan tulee, pyydän teitä ilmoittamaan siitä myös minulle.
Mukavaa loppuviikkoa

…............

Ikävä kyllä emme voi erikseen ilmoittaa kun käräjäoikeuden päätös tulee, voit toki halutessasi tiedustella asian tilannetta myöhemmin vuokravalvonnasta.

Aurinkoisin terveisin

asiakasneuvoja

…............

Asia selvä, kiitos.

Tiedustelu

Hei ja hyvää viikon alkua!

Käännyn puoleenne ja pyydän tietoja varsin ikävässä asiassa.
Mieheni vuokrasi yhteiseksi kodiksemme viime vuoden huhtikuussa asunnon. Vuokrasopimuksessa on vain hänen nimensä. Asunnossa ei ole mitään ongelmaa, viihdyn hyvin.
Lähisukulaisen viimekesäisen kuoleman jälkeen mieheni on keskittynyt suremiseen alkoholin voimalla, ja samalla jättänyt vähitellen kaikki velvoitteensa ja maksunsa hoitamatta. Myös asunnon vuokrat ovat maksamatta tältä vuodelta ilmeisesti kaikki ja joulukuulta jäännöstä 800 euroa. Itse teen osa-aikaista työtä, eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia saada vuokria hoidettua. Olen laittanut avioeron vireille helmikuussa ja haen itselleni omaa asuntoa, johon mies ei tule mukaan.
Tiedän ja ymmärrän hyvin, että maksamattomat vuokrat näin pitkältä ajalta antavat perustellun syyn irtisanoa vuokrasopimus ja lopulta hakea tuomioistuimesta häätö asunnosta. Minulla ei ole tähän asiaan mitään sanomista.

Ongelmani, johon pyydän apua, on se, että en tiedä, millä aikataululla asiat etenevät. Miehelleni on tullut sekä teiltä että isännöintitoimistolta kirjeitä, mutta en tiedä niiden sisällöstä. Jotta voin omassa asuntohakemuksessani korostaa kiireellistä tarvettani saada asunto, minun pitäisi ilmoittaa, milloin tämän asunnon on oltava tyhjä eli mihin mennessä minun on saatava uusi osoite. En halua virkavaltaa muuttoavuksi, hoidan sen itse. Ymmärrätte varmaan ongelmani. En voi tonkia mieheni papereita enkä avata hänen postiaan, mutta täällä asuvana asia kuuluu olennaisesti myös minulle. Mies ei ole yli kuukauteen ollut selvin päin tavattavissa, joten en voi kysyä häneltä.

Pyydän teitä pitämään minut ajan tasalla. Onko vuokrasopimus irtisanottu ja onko siitä mennyt tieto miehelleni? Onko häätöä jo haettu käräjäoikeudesta? Mitkä ovat lähitulevaisuudessa tärkeät päivämäärät?

Ystävällisesti
Eleftheria

Pimeä yllätys

Maanantai, mukillinen hyvää kahvia, koirat lenkitetty – täydellinen aamu laittaa tietokoneet ja puhelimet lataukseen ja uppoutua töihin. Aah!

Yhtäkkiä kaikki pimeni, televisio, eteisen valo, kahviautomaatti. Kaikki. Porraskäytävässä valonappuloissa hehkuu iloinen oranssi. Napsautin pääkatkaisijan pois päältä ja takaisin. Valoa ei tullut. Omassa puhelimessa oli vielä sen verran virtaa, että sain soitettua sähköyhtiöön tehdäkseni vikailmoituksen. Eivät ottaneet sitä vastaan, koska vika oli muualla. Joulukuun sähkölasku oli jäänyt maksamatta, lähes 200 euroa.

Muistin joulukuun puolen välin, jolloin aviomies istui sängyn laidalla ja valitteli, kuinka paljon laskuja oli maksettavana. Ihmetteli vielä, mikähän niistä olisi tärkein. Sähkölasku, vastasin. Eipä se sitten ilmeisesti miehen mielestä ollut tärkeä.

Jos mies olisi maanantaina tullut näkyviini, en tiedä mitä olisin tehnyt. Itsestäni lesken luultavasti. Töiden tekemisestä ei tullut mitään, valottomuus ja televisiottomuus eivät olisi haitanneet elämääni, mutta läppäri ja puhelin oli saatava ladattua. Kiersin vähän aikaa ympyrää ja mietin, mietin, mietin. Tilillä oli 8 euroa rahaa, jonka oli riitettävä perjantaihin asti. Kaivoin korurasiastani viimeiset korut ja pari laatikollista á 6 kpl hopealusikoita, soitin panttilainakonttoriin ja sain kuulla, että yhteensäkään nämä eivät riittäisi. Päänsärky iski. Soitin sosiaalitoimistoon ja puhelinvastaaja kertoi, että eivät ole auki eikä kukaan paikalla.

Lopulta oli pakko soittaa aviomiehen pomolle ja pyytää rahaa lainaksi. Sekalaisen viritelmän kautta sain laskun lopulta maksettua ja valkeus palasi maailmaan iltapäivällä. Pääsin tekemään töitä, mikä keskeytyi, kun päänsärky yltyi migreeniksi. Verhot kiinni, valot pois, pää tyynyn alle ja vahva kipulääke. Parin tunnin unen jälkeen jatkoin töitäni.

Tämä episodi vei loputkin viihtymiseni tässä asunnossa. En tiedä, mitä odottaa, en tiedä, minkä nurkan takaa tulee minkälainen yllätys. Jos yllätys on aviomiehen joko tahallisesti tai tahattomasti järjestämä, se ei voi olla mitenkään mukava. Minun on päästävä pois täältä, minun on voitava istua lattialle eikä pelätä, että sekin pettää alta. Jotenkin tuntuu hyvin lohdulliselta katsella kasvavia pahvilaatikkopinoja, vaikka vielä ei olekaan tietoa, minne ne kannetaan. Ei sentään kaatopaikalle, toivottavasti. Jospa ihan omaan kotiini jonain päivänä lähitulevaisuudessa. Kotiin, josta sähköt eivät mene poikki, joka on minun ja jonka ovella lukee vain oma sukunimeni, jonne avain on vain minulla (ja esikoisella tietysti vara-avain), kotiin, jossa asun vain minä kahden koirani kanssa.

Yksikin tällainen yllätys vielä ja minulta katkeaa verisuoni päästä. Tai saan sydärin.

Ostoslista

Lenkitin koirat ja vein samalla loton. Muutama miljoona on tilauksessa, toimitus vaan on melko epävarma. Kävelyllä oli hyvää aikaa vetää taas kerran unelmointivaihde silmään. Ostoslista ensi viikolle on seuraavanlainen:

• Kylpytakki esikoisen 15 vuotta sitten hylkäämän ja toisen anopilta perityn tilalle. Ihan ikioma omalla maulla valittu paksua kunnon puuvillaa, valkoinen tai keltainen.
• Autoon täysi keväthuolto, käsinpesu sisä- ja ulkopuolelle, vahaus ja kaikki muu asiaankuuluva
• Iso pussi ankanrintanamipaloja koirille
• Oma koti, iso kolmio, mielellään oma piha, ei saunaa
• Muutama kappale vankkoja polkupyöriä lastenlapsille
• Litra vaniljajäätelöä ja iso pussillinen pakastevadelmia
• Uudet juomalasit, ei Ikeasta
• Hammastahnaa
• Iso pussi ankanrintanamipaloja kaverikoirille
• Ystävät koolle viettämään hemmottelupäivää jossain kylpylässä, kaikki hoidot ja savikylvyt, kasvojen kohennukset ja kampaajapalvelut – kaikki, mitä listalta löytyy ja minkä päivässä ehtii
• Kuopukselle auto, oikea, ei leikkisellainen, pieni mutta tilava, ei kaunis, koska se ei ole miehekäs, harmaa ja ehkä muutama koristeruostetahra helmapelleissä, ettei mene maine
• Koirat koirasalonkiin trimmiin, pesulle, manikyyriin
• Ohuita sukkia kävelykenkiin
• Kävelykengät

Ilman unelmia en jaksa. Tilille jäi laskujen ja velan lyhennyksen jälkeen alle satanen kahdeksi viikoksi, joten ostoslista jää ostoslistaksi ilman lottovoittoa. Suunnitteleminen on mukavaa, mutta olen koko ajan tietoinen todellisuudesta. Voin etsiskellä netistä myytäviä asuntoja ja ajatuksissani sisustella niitä, mutta samalla pakkailen viimeisiin pahvilaatikoihin niitä tavaroita, joita en joka hetki tarvitse. Minulla ei tällä hetkellä ole mitään, kaikkein vähiten varaa yhteenkään kohtaan listallani. Mutta minulla on myös hiukan vähemmän velkaa, puhelin ja netti pysyvät auki, autollakin saan ajaa, jos menovettä vain riittää. Koirilla on iso säkillinen nappuloita.

Näin on tällä hetkellä hyvä, sen on oltava hyvä, koska muuta ei ole. Minä selviän vaikka kiroilemalla.

huolestua?

Perjantai-ilta. Aviomiestä ei ole näkynyt sitten viime viikon tiistain. Pitäisikö alkaa huolestua?

Viimeksi mies teki ylipitkän työvuoron kaksi viikkoa sitten, juuri sen verran, että sai rahaa ottaa jälleen kunnon känni. Sen jälkeen olen nähnyt miehen kaksi kertaa umpitunnelissa röhnöttämässä sängyn päällä. Hän on tullut hiljaa, mitään puhumatta ja sammunut vaatteet päällä. Aamulla, kun olen lenkittänyt koiria, hän on lähtenyt. Ensimmäisenä aamuna hän jätti läpipissatut housunsa keittiön lattialle ja seuraavana yönä pissasi sänkyynsä. Tiistaina ei ollut edes vaihtanut vaatteitaan ennen lähtöään.

Loppuviikosta tapahtui se poliisiepisodi, mutta miestä ei näkynyt. Keskustelin vakavasti kuopuksen kanssa tilanteesta huolimatta siitä, että poika vastusteli ja sanoi, ettei häntä kiinnosta. Kysymys on kuitenkin hänen isästään ja tilanne vaatii joitakin ratkaisuja. Tiesin jo etukäteen, mihin lopputulokseen tulisimme keskustelussa, mutta ne sanat piti saada sanottua ääneen, jotta ne tulisivat todeksi. Perhe – vaimo ja poika – irrottaa otteensa, päästää miehen tekemään aivan omat valintansa ihan itse ilman pyyntöjä tai kehotuksia, ilman painostusta ja ilman kannanottoja. Jos hän haluaa korjata elämäänsä, hän tekee sen silloin itsensä vuoksi. Jos hän haluaa vajota, hän tekee sen yksin. Hän on aikuinen mies eikä kenenkään vastuulla, ei poikansa eikä vaimonsa. Päätökset ja valinnat ovat hänen asiansa. Mies ei ole ottanut minuun yhteyttä, paitsi yhtä tekstiviestikeskustelua. Pojalle hän on avautunut, mutta ei saa pojasta kaveria.

Viikko sitten poika pohti, tekisikö katoamisilmoituksen isästään, mutta ei sitten tehnytkään. Jotenkin tämä asia kantautui miehen korviin ja siitähän alkoi lähes vainoharhainen tekstarirummutus pojalle, että pitää vetää ilmoitus takaisin, että viranomaisen harhauttamisella on rikosoikeudellisia seuraamuksia (mies kyllä tietää, koska hänen isänsä on lakimies) vai onko peräti niin, että poika on vain jonkun kolmannen tahon bulvaanina tehnyt ilmoituksen, eikä nyt voi itsenään ottaa sitä pois. Sekavaa. Poika vastasi, ettei ole ilmoitusta tehnyt ja se siitä. Isänsä oli äärettömän loukkaantunut ja pettynyt. Miksi, se ei selvinnyt. Ehkä siksi, ettei poika jatkanut keskustelua.

Mies on hengissä, sen tiedän. Hän majailee jossain, jossa on voinut ladata puhelimensa siitä päätellen, että hän lähettelee sekavia, uhkailevia tekstareita työnantajalleen. Pomo on hiukan kysellyt kavereilta, tietävätkö he miehestä mitään. Kukaan ei ainakaan tunnusta tietävänsä. Pomo siirsi miehen tilille kahdeksan sairauslomapäivän palkan, yli 600 euroa, ja sai vastaukseksi, että mies ilmoittautuu töihin vasta, kun on saanut loput rahoista, joita hän kuvittelee vuosien varrella jääneensä ilman. Mies ei suostu tapaamaan pomoaan kasvokkain ja selvittämään näitä hänen mielestään epäselviä saataviaan. Minulle pomo on esittänyt monen vuoden ajalta sentin tarkan kirjanpidon, eikä minulla ole mitään syytä uskoa muuta kuin selkeitä numeroita. Mies ei usko eikä halua selvittää. Alan epäillä, että miehen päässä on oikeasti muutakin vikaa kuin liikaa promilleja. Mies tarvitsee apua, mutta sitä hänen on haettava itse. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Mietin, koska minun pitäisi alkaa huolestua. Tai oikeastaan, pitäisikö minun. Haluanko huolestua? En. Kiinnostaako minua? Ei kovin syvästi, utelias olen, sen myönnän. Miksi huolestuisin? No, siksi tietysti, että sitähän nyt vaimolta yleensä odotetaan. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä, jos sanon, että EVVK. Nyt se tuli sanottua. EVVVK! Tahra julkisivussa, raadollinen itsekeskeisyys kurkistaa sisältäni ja paljastun itsekkääksi, välinpitämättömäksi, kylmäksi ja julmaksi ämmäksi, jota ei miehen kaltainen hyvä ihminen mitenkään voi selvin päin sietää.

Olkoon näin. Ajatelkoon kuka tahansa minusta mitä tahansa. Minä kasaan omia riekaleitani enkä minä uppoa. Mitä kauemmin mies on poissa, sitä helpompaa tämä irtautuminen on minulle. Tiedän voivani paremmin, mutta sittenkään ei tunnu siltä. Luulen, että mies ei enää tule kotiin. Huolestuako vaiko eikö huolestua!

Kela toimii, jee

Viimeinen päivä tammikuuta vein sovitellun päivärahahakemuksen Kelaan ajalle 16.-30.1.2015. Sen jälkeen olen kolme kertaa kasvokkain virkailijan kanssa kysynyt, onko nipussani varmasti kaikki tarvittava. Toisella kerralla jotain puuttui ja toimitin sen samana päivänä jolloin sitten kolmas virkailija todellakin varmisti, että ihan kaikki on.

Kelalta kesti kuukauden keksiä hylkäävän päätöksen perusteluksi se, että minun pitäisi hakea ansiosidonnaista päivärahaa liitolta. Tämän minulle selvitti neljäs virkailija, jolle olin jättämässä jatkohakemusta helmikuun ajalta. Kelalta ei ole tullut postin mukana tätä päätöstä, sain sen virkailijalta paikan päällä.

Minulle siis ei ole tulossa Kelalta lanttiakaan. Tilillä on 28 euroa ja jääkaapissa pelkkä valo. Seuraava tilipäivä on ensi viikon perjantaina. Ei paljon naurata.

Varsinainen operaatio on siis vielä edessä – nippu palkkalaskelmia ja työssäoloehdontäyttymistodistuksia toimitettava työttömyyskassaan ja odotettava sieltä kieltävää päätöstä ja sitten sama rumba uudelleen Kelan kanssa.

Jossain mättää nyt ja pahasti. Suunnittelen suurta raivostumista, kun ensin löydän oikean kohteen.

10.1.2013

Mistä tietää, että aviomies on selvin päin? Hän on töissä. Tänään hän ei ole, eikä ollut eilen.

Kuopuksen kanssa juteltiin jokin aika sitten ja todettiin, että aviomies käyttäytyy täsmälleen samoin kuin isänsä; money can buy anything! Koska hän maksaa 2/3 vuokrasta ja kaikki laskut, niin mikä mättää? (= suora lainaus tekstiviestistä) Mikä mättää? Se, että minun mielestäni avioliitto ei ole liikeasia eikä taloudellinen sopimus. Haluaako hän jatkaa avioliittoa, kyllä hän haluaa. Entisellään? Siihen ei tullut mitään vastausta.

Kuinka monta päivää olen kulkenut täällä ympäriinsä ja puhunut päässäni vuoroin miehelle, vuoroin avioliittoneuvojalle, vuoroin itselleni? Tänään on kuukausi siitä, kun viimeksi ”oltiin sillai”. Sen jälkeen käytiin käynnistämässä Niemen autoa ja sitten pääsikin helvetti valloilleen. Kuukauden ajan on ollut niin paljon kaikkea muuta, ettei olla edes puhuttu. Pakollinen ostoskierros – viimeinen – ennen joulua ja aaton keskustelu punaviinin juomattomuudesta jouluaterialla olivat viimeiset edes jollain tavalla sivistyneet sananvaihdot.

Minä en tätä lopeta, minä en alennu hänen tasolleen. Minun ylpeyteni, omanarvontuntoni ja itsekunnioitukseni vaatii minua kestämään. Lisäksi luulen, en tiedä, mutta luulen, että eräs syy tilanteen eskaloitumiseen jälleen kerran on se, että ikinä en ole vienyt tätä loppuun. Tällä kertaa, tässä tilanteessa en kykene lähtemään, joten annan tälle aikaa. Kuinka pitkään? 25-vuotispäivään? Hääpäivään? Loukkauksia satelee, so what.

Muutama valittu pala:

• Miehen alkoholinkäyttö ei ole keskustelun arvoinen asia, vaikka sanon sen olevan tärkein ja itse asiassa ainoa välejämme rikkova asia.
• Olen niin itsekeskeinen, että jopa ystäväni – jos minulla enää niitä on – ovat samaa mieltä.

• Kenelle hän avautuu jos ei vaimolleen. Kysymykseen siitä, kenelle vaimo avautuu, ei tule vastausta.
• ”Kun seuraavan kerran levittelet minusta lääketieteellisiä arvioita, niin pidä huoli siitä, että faktat ovat kohdallaan.” Sanoin puhuneeni ainoastaan pomonsa ja poikansa kanssa enkä missään vaiheessa kiistäneeni sitä, ettäkö hänen jalkansa on kipeä. ”Älä jauha paskaa!”

Aviomies on jäänyt kiinni niin monesta valheesta, että iljettää. Tyypillisiä alkoholistin valheita, joilla syy juomiseen sysätään jonkin itsen ulkopuolella olevan asian syyksi. Eikö se ymmärrä, että minä joskus tarkistan asioita. Mies puhuu paskaa suuntaan ja toiseen, keksii jonkun sanoneen jotain ja alkaa itsekin uskoa niihin, levittää juttua ja saa aikaan sotkua. Pahin oli anopin loukkaantuminen jostain, mitä mies väitti tyttäreni sanoneen.

Ihan varmuuden vuoksi pyysin kuittaamaan Facebookissa, onko kaltaisellani itsekeskeisellä k-päällä ystäviä. Kuusi kappaletta on ilmoittautunut, yksi lisää tekstarilla ja eräs, jonka ei tarvitse kuitata. Olenko oikeasti näin heikoilla?

Minulla on tunne, että nyt lyödään kuin vierasta sikaa. Antaa tulla, minä kestän. Itse tiedän, mitä olen tehnyt ja mitä en. Se riittää. Sen on riitettävä. Miehestä minulle ei ole tukea, mies on se, joka heiluttaa sanan säilää, joka loukkaa, se joka satuttaa. Toivon, että jonain päivänä ei enää satu, koska sinä päivänä tiedän, että en enää rakasta, että olen irtautunut, että olen vapaa.

Minun syytäni

Taaksepäin ajatellen on outoa, kuinka riippuvaiseksi toisesta ihmisestä voi tulla. Tai oikeastaan kuinka riippuvaiseksi toisesta voi heittäytyä. Nyt tuntuu siltä, että mieheni on täydelleen antautunut ajatukselle, että minä olen aina olemassa, minä hoidan asiat, minä teen ja minä siedän mitä tahansa. Se on unohtunut, että minullakin on rajani, ettei minun kestokykyni ole loputon.

Ei ole kysymys vain luottamuksesta vaan täydellisestä nojaamisesta ilman omia jalkoja, ilman omaa pyrkimystä ja ilman omaa tahtoa. Tokihan olen itse osasyyllinen siihen, koska minä puolestani en muista heittäytyneeni heikoksi ja tarvitsevaksi. Ehkä siinä on minun tekemäni virhe. Minä en ole tarvinnut miestäni, todella tarvinnut – paitsi yhden kerran, ja silloin hän oli paikalla. Kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta tässä suhteessa olen ollut itsenäinen, omapäinen ja kantanut vastuun kaikesta tekemisestäni. Miksikö? Siksi, että ensimmäisen avioeroni jälkeen totesin olevani kahden pienen lapsen yksinhuoltaja ilman ketään, joka tekisi mitään puolestani, joka sanoisi hoitavansa ja hoitaisi myös. Minä opin, opin hyvin. Ja opetin lapsilleni, että yksinkin voi pärjätä. He oppivat, he pärjäävät.

Mieheni on suhteemme alusta asti antanut minun päättää monista asioista, suureksi osaksi siksi, että minä vain osaan paremmin. Tai siksi, että se on ollut helpompaa, ei ole tarvinnut kantaa vastuuta päätöksistä. Emme ole riidelleet tai edes olleet kovin erimielisiä mistään, oikeastaan mies on aina ollut tyytyväinen minun tekemisiini ja valintoihini. Onpa vain naureskellut, että meillä mamma päättää ja pappa betalar. Sama on pätenyt myöhempiin toimiin, olen kirjoittanut puheita, etsinyt sitaatteja, selvittänyt vaikeasti ilmaistuja asioita, suunnitellut esiintymisiä, opettanut puhetekniikkaa …... Osaan aika paljon asioita, monia paremmin kuin mieheni.

Nyt yritän taas kaivaa päälleni syyllisyyden viittaa. Mitäs opetin miehen luottamaan! Mitäs olen katsonut ryyppäämistä sormieni läpi! Mitäs olen lepsuillut ja antanut anteeksi! Oma vikani, hah!

Eikä ole! Minulla on ja on aina ollut oikeus olla juuri sellainen minä, kuin millainen olen; itsenäinen, omapäinen ja vapaa tekemään omat päätökseni ja olemaan juuri sitä mieltä asioista kuin mitä mieltä olen. Ja juuri sellaisena minulla on ollut täysi oikeus odottaa samaa kumppaniltani. Minun syytäni ei ole se, että mies ei täytä odotuksiani. Minun syytäni ei ole se, että luottamuksesta ja kunnioituksesta on mieheni ajatuksissa tullut itseivaa täynnä olevaa alistumista. Minun syytäni ei ole, jos miehen itsekunnioitus ja omanarvontunto ei kestä sitä, että vaimo osaa käyttää vasaraa ja tietokonetta paremmin kuin mies. Minun syytäni ei ole, jos olen älykkäämpi, sivistyneempi, kielitaitoisempi tai tiukemman kasvatuksen saanut kuin mies. Hän tiesi, mikä ja minkälainen olen, ja silti päätti, että haluaa elää minun kanssani.

Minun syytäni on se, että rakastuin ja rakastin häntä. Minun syytäni on se, että tahdoin sovittaa erilaisuutemme yhteen, että tahdoin tehdä ne asiat, jotka osaan paremmin ja että tahdoin tukea ja auttaa häntä niissä asioissa, joissa hänellä oli mahdollisuudet ihan mihin tahansa. Minun syytäni on se, että tahdoin antaa hänelle tilaa loistaa omalla sarallaan ja omilla avuillaan, mitkä eivät ole pienet. Minun syytäni ehkä on se, että annoin hänen rakastaa minua niin paljon kuin hän teki.

Minun syytäni on myös se, että olen kuitenkin vain ihminen omine rajoineni. Se ei enää ole minun syytäni, että nyt ovat rajat tulleet vastaan ja että minä ylitän ne yksin.

Viikonvaihde

Perjantai aamupäivä

Aviomies nukkuu krapulaansa, herää ja lähtee mitään sanomatta. Ilmeisesti töihin pari tuntia liian aikaisin.

Minulla on tiukka työpäivä, viimeinen ennen talvilomaa.

Lauantai

Mies ei ole edes käynyt kotona.

Viimeistelen työt ja valmistaudun vapaalle. Pienestä tilistä maksoin lyhennyksiä sovittuihin velkoihin. Silti tuntuu kuin olisin miljonääri. Velkojen maksaminen antaa siivet, tai siis tässä tapauksessa vasta pari pientä sulkaa. Törsään ruokakaupassa ja ostan koirille jättisäkillisen nappuloita.

Iltapäivällä mies käy edestakaisin kotona, ei sano sanaakaan minulle.

Sunnuntai

Saan tietää, että mies on lopettanut työt kymmenen aikaan aamupäivällä.

Siivoilen. Tyhjennän harrastuskomeroni tavarat matkalaukkuun. Katselen televisiota. Illalla yritän saada pentukoiran väsyneeksi puolentoista tunnin lenkillä ja tunnin juoksuttamisella koirapuistossa. Turhaan, pentukoiraa ei saa väsyneeksi. Tulen kotiin vähän ennen puolta yötä.

Mies on nukkumassa. Ilmassa on tukeva lonkeron tuoksu.

Maanantai

Herään vähän ennen kahdeksaa. Mies on häipynyt.

Käyn tyttäreni luona. Monen eri henkilön kautta tyttäreni on kuullut miehen sanoneen, ettei hän ole voinut sairaalassa ollessaan kertoa, kuinka paljon käyttää alkoholia, koska olisivat siellä voineet luulla, että hänellä olisi ongelma.

Rauhallinen ilta koirien kanssa, aikaisin nukkumaan.

Tiistai – tänään

Aamulla mies makaa sängyssään takki päällä ja kengät jalassa. Kuvottava haju, vanhaa viinaa, hikeä.

Lähden tekemään sovitun keikan ja palaan iltapäivällä Kelan kautta. Pentukoira tehnyt tuhoja saapuneen postipaketin kanssa.

Mies ei ole kotona.

Illalla talon eteen pysähtyy kaksi poliisiautoa. Vaikka kaikenlainen välittäminen miehestä on kadonnut, pelästyn. Tiedän, että mies on viettänyt jonkin verran aikaa talon saunassa. Mitä jos? Poltan parvekkeella pari savuketta ja melkein odotan, että ovikelloani soitetaan. Lopulta naapuriportaasta talutetaan joku ulos ja saatetaan toiseen poliisiautoon. Poliisit lähtevät pois.

Montakohan näitäkin viikonvaihteita on ollut? Ihan liikaa.

Conchita

7.12.2014

Esikoinen luottaa minun feeniksmäisyyteeni, että vielä kerran kokoan itseni ja nousen tästä tuhkasta. Enpä tiedä. Ehkä, mutta jotain täytyy tapahtua ja pian. Kaiken lopettaminen tuntuu joka päivä houkuttelevammalta. Vaikka sen hinta on sitten kaikesta luopuminen ja nyt todella tarkoitan kaikesta. Onko siinä kaikessa enemmän hyviä kuin huonoja asioita, se ratkaisee. Toistaiseksi vanha koirani on se hyvä, joka vaatii minua olemaan ja johon vaatimukseen taivun mielelläni. Entä lapset, lastenlapset … Ehkä. En tiedä. Ei näitä voi sillä tavalla arvottaa, mutta en silti tule tekemään päätöstäni lähteä kevyin perustein tai hetkellisen tunnekuohun vaikutuksesta. En tapa itseäni itkien vaan hymy huulilla. Sinä päivänä kun se päätös tarvitsee tehdä.

Olenko masentunut? Hahahahahaaaaaa

Tänään

Viime keväänä katsoin monen vuoden jälkeen euroviisut, osittain uteliaisuudesta kohuttua parrakasta naista kohtaan. Conchita Wurst. Upea esitys, tuuletin kuin mieletön yksin kotona, kun voitto oli selvä. Itse kappale ei kovin paljoa poikennut ”korkealta-ja-kovaa-plus-tuulikone” esityksistä, mutta minuun se kolahti silloin ja kolahti lujaa. Ne olivat ne sanat, se voima, jolla Conchita ne lauloi. Se voima, joka on kaltoinkohdellussa ihmisessä, kun hän vihdoin nostaa päänsä ja levittää siipensä. I'm gonna fly!

En silloin ymmärtänyt, kuinka tärkeät ne sanat olivat minulle, kuinka ne osuivat syvälle sisimpääni, kuinka paljon tulisin imemään niistä tahtoa ja vahvuutta. Minulla lienee jonkin lainen aikasytytys näissä asioissa. Ehkä minun piti kuulla esikoiseni suusta vertaus feeniksiin ennen kuin sain nämä asiat yhdistettyä toisiinsa.

Sana ”voimaannuttaa” kuulostaa kamalalta, mutta se osuu silti. Kuuntelen Conchitaa melkein päivittäin, kuuntelen Gloria Gaynoria ja I will survivea, kuuntelen Ravelia ja Lisztiä, kuuntelen ja voimaannun. Olen käynyt niin syvällä avuttomassa turhautumisessa, että kaikki keinot ovat nyt sallittuja. Tukeutuminen iskelmään on kuin hakisi elämänohjeita Salatuista elämistä. Mutta mikä tuntuu hyvältä, se olkoon hyväksi. Onneksi, onneksi voiman lähteet ovat minulle rajattomat. Runot, luonto, ystävät – ja Conchita.

Sähköpostia aviomiehelle

Lokakuussa 2014

Olinpa tyhmä kun eilen kuvittelin, että jokin olisi muuttunut. Edes vähän. Ei.
Aikuisten oikeasti kuvittelin, että pari viikkoa sitten rakentavassa mielessä lausumani ehdotus siitä, että jättäisit kaikenlaisen tissuttelun siihen asti, että saamme talouden ja vuokrat tasapainoon, ja että vastauksesi "ei ole tyhmä ajatus", olisi merkinnyt jotakin. Olinpa tyhmä.
 

Miksi ihmeessä minä, joka pidän itseäni suht. fiksuna, olen yli neljännesvuosisadan kuvitellut, että jotain muutosta tapahtuisi parempaan suuntaan? Miksi jokaisena vapaapäivänä, jota et aloita krapulaisena tai kalja-/lonkerohakuisena, kuvittelen, että no nyt, nyt se kääntyy toiseen suuntaan, tänään olet kanssani, olet luonani, olet selvin päin? Miksi en opi, että näin ei tapahdu? Miksi annan itselleni toivoa, joka johtaa aina pettymykseen? Miksi minä suostun vuoristorataan toivo-pettymys-suuttumus-suru-toivo-pettymys-suuttumus-suru-toivo-pettymys .... Tätä on jatkunut vuosi toisensa jälkeen ja aina vaan minä annan sen jatkua. Miksi minun pitää sallia pääni olla sinun potkupallosi ja sydämeni sinun kynnysmattosi? Olenpa ollut tyhmä.
 

Miksi sinun on niin tavattoman vaikeata ymmärtää minua ja minun tunteitani? Vai ymmärrätkö, mutta et välitä? Vai pidätkö omia tunteitasi ja tekemisiäsi niin paljon tärkeimpinä, ettet halua tai kykene helpottamaan minun oloani? Ihan selvyyden vuoksi sanon, että minun oloani ei helpota tai paranna pari pussia karkkia tai roskien ulosvienti pari kertaa viikossa.
 

Oikeasti kuvittelin joskus, että kokemus olisi antanut sinulle kyvyn arvostaa parisuhdetta, mutta siinäkin olin väärässä. Mitä sopertelitkaan autossa, että on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinut tolkuissaan, minä ja poika. En enää ymmärrä, mitä sinä haluat tältä suhteelta ja mitä sinä haluat minulta. Ja kaikkein vähiten ymmärrän, kuinka paljon sinä kuvittelet minun kestävän. Olen äärirajoillani nyt ja varoitan vakavasti. Herään aamulla lasteni ja koirieni vuoksi, muuta minulla ei ole. Sinun takiasi en enää eläisi päivääkään, sinun takiasi en enää suunnittele mitään, en enää laske sinua mukaan tulevaisuuteeni, en odota eläkepäiviä sinun rinnallasi.
 

Sinä moitit minun naamavärkkiäni ja valittelet työttömän erektioita. Ja käsket minun katsoa peiliin. Mitäpä, jos ihan rehellisesti tekisit sen itse, katsoisit itseäsi vuosia taaksepäin ja yrittäisit kuvitella, miltä minusta on tuntunut ja tuntuu edelleen. Minä olen reagoiva olento, minulle tapahtuu jotain ja minä reagoin siihen. Kun tapahtuu jotain hauskaa, minä hymyilen tai nauran, kun tapahtuu jotain ikävää, minä itken tai suutun. Aikaa myöten, kun tapahtumat ovat jatkuvasti vain tietynlaisia, muuttuvat reaktiot ensin ennakoiviksi ja sitten pysyviksi. Ikävää on se, että pysyvä reaktio vie tilaa toisenlaisilta reaktioilta. Kun pitkän ajan, nyt tarkoitan vuosia ellen peräti vuosikymmeniä, kuluessa tapahtuma on toistuvasti ja pitkäkestoisesti vain ikävä, naama oikeasti asettuu ns. norsunvitulle. Ihan sama asia kuin jos tarpeeksi monta kertaa kompastuu portaissa, oppii nostamaan jalkaa vähän korkeammalle.
 

Toisaalta jokainen hyvä ja onnellinen asia - viimeksi pikkuvauvan syntymä - saa sitten aivan valtaisat mittasuhteet ja tuntuu kuin aurinko paistaisi keskellä yötäkin ja koko maailma tuoksuu ihanalle vauvankakalle. Hieno fiilis, ja aito kokemus! Sellainen se ei olisi, jos olisin juhlinut mummuuttani skumpalla tai viinillä. Sama juttu sen surun kanssa, jota koen koiraa katsellessani. Puhdas suru siitä, että menetän ystäväni ja elämänkumppanini, puhdas kirkas tunne.
 

Viimeistään tässä vaiheessa sinä et enää ymmärrä yhtään mitään, mutta puranpa nyt tunteitani, koska niitä vielä jostain syystä on jäljellä. Älä sekoita sitä siihen, että enää kuvittelisin sinun jollain tavalla muuttavan toimintatapojasi tai rupeavan ottamaan minua enemmän huomioon. Olet tehnyt parhaasi saadaksesi minun tunteeni sinua kohtaan jäätymään ja täytyy myöntää, että aika hyvin olet onnistunut.
 

Minua loukkaa suunnattomasti sinun huomauttelusi erektioistasi. Vaikka olenkin potkupallosi, kynnysmattosi, pyykkärisi, siivoojasi, sihteerisi, en ole panoalustasi. Sanon tämän kerran, että minulle seksi ei ole vain fyysinen toimitus paineiden purkamiseksi, se on rakastelua, syvien ja kauniiden tunteiden kuten rakkauden, luottamuksen ja turvan täyttymys. Ilman noita siitä tulee samanlainen asia kuin paskallakäynti ja sitä minä en salli tapahtuvan. Seksiin kykenee kuka tahansa nainen, jolla on riittävä määrä reikiä, mutta minä haluan pitää sen rakasteluna. Minua ei haluta, minua ei huvita, minä en tahdo ilman noita tunteita ja niitä tunteita minulla ei ole. Oletko nyt sitä mieltä, että minun pitäisi mennä lääkäriin? Tai kallonkutistajalle? Minulla on oma hurja historiani, joka opetti erottamaan seksin ja rakastelun, enkä minä enää palaa seksiaikoihin koska olen kokenut rakastelun parhaimmillaan sinun kanssasi. Vähempi ei enää kelpaa, mutta nykyisellään en sitä parastakaan enää saa joten mieluummin olen ilman. Se, että se vaikuttaa sinuunkin on tietysti valitettavaa, mutta sinä ja sinun toimintasi ovat jäädyttäneet minulta kyvyn niihin tunteisiin, joita rakastelu vaatii, joten itse asiassa sinä nyt keräät satoa omista tekemisistäsi. Äläkä sano, että minä en ole yrittänyt ymmärtää ja sietää ja katsoa sormieni läpi.
 

Tämä taloudellinen riippuvuus on surkeata. Ainoa tapa minun vapautua siitä lienee kunnollinen lottovoitto omalle tililleni. Älä pelästy, saat puolet. Mutta toisen puolikkaan turvin minä lähden etkä sinä enää tule perässä. On pakko olla jokin unelma, vaikka se onkin näin typerä ja epärealistinen. Sinun kanssasi minun tulevaisuuteni on surkea ja sitä minä elän niin kauan kuin on pakko tai niin kauan kuin jaksan. En enää kauaa, joten sinun ei enää pitkään tarvitse katsella minun surkeata olemustani. Se, mitä sinä sille voisit tehdä, on jotain, mitä sinä et halua tehdä. Rakkautesi, jos se todella on tällaista, ei siihen riitä. Eikä minun rakkauteni, jos siitä enää on mitään jäljellä.

Että iloista vapaapäivää! Älä vietä sitä kuvitellen, että olet onnellinen ja onnellisesti aviossa. Älä enää sillä tavoin petä itseäsi.
 

Vaimosi, kumppanisi, ystäväsi?????? !