Minun syytäni

Taaksepäin ajatellen on outoa, kuinka riippuvaiseksi toisesta ihmisestä voi tulla. Tai oikeastaan kuinka riippuvaiseksi toisesta voi heittäytyä. Nyt tuntuu siltä, että mieheni on täydelleen antautunut ajatukselle, että minä olen aina olemassa, minä hoidan asiat, minä teen ja minä siedän mitä tahansa. Se on unohtunut, että minullakin on rajani, ettei minun kestokykyni ole loputon.

Ei ole kysymys vain luottamuksesta vaan täydellisestä nojaamisesta ilman omia jalkoja, ilman omaa pyrkimystä ja ilman omaa tahtoa. Tokihan olen itse osasyyllinen siihen, koska minä puolestani en muista heittäytyneeni heikoksi ja tarvitsevaksi. Ehkä siinä on minun tekemäni virhe. Minä en ole tarvinnut miestäni, todella tarvinnut – paitsi yhden kerran, ja silloin hän oli paikalla. Kaksikymmentäkuusi ja puoli vuotta tässä suhteessa olen ollut itsenäinen, omapäinen ja kantanut vastuun kaikesta tekemisestäni. Miksikö? Siksi, että ensimmäisen avioeroni jälkeen totesin olevani kahden pienen lapsen yksinhuoltaja ilman ketään, joka tekisi mitään puolestani, joka sanoisi hoitavansa ja hoitaisi myös. Minä opin, opin hyvin. Ja opetin lapsilleni, että yksinkin voi pärjätä. He oppivat, he pärjäävät.

Mieheni on suhteemme alusta asti antanut minun päättää monista asioista, suureksi osaksi siksi, että minä vain osaan paremmin. Tai siksi, että se on ollut helpompaa, ei ole tarvinnut kantaa vastuuta päätöksistä. Emme ole riidelleet tai edes olleet kovin erimielisiä mistään, oikeastaan mies on aina ollut tyytyväinen minun tekemisiini ja valintoihini. Onpa vain naureskellut, että meillä mamma päättää ja pappa betalar. Sama on pätenyt myöhempiin toimiin, olen kirjoittanut puheita, etsinyt sitaatteja, selvittänyt vaikeasti ilmaistuja asioita, suunnitellut esiintymisiä, opettanut puhetekniikkaa …... Osaan aika paljon asioita, monia paremmin kuin mieheni.

Nyt yritän taas kaivaa päälleni syyllisyyden viittaa. Mitäs opetin miehen luottamaan! Mitäs olen katsonut ryyppäämistä sormieni läpi! Mitäs olen lepsuillut ja antanut anteeksi! Oma vikani, hah!

Eikä ole! Minulla on ja on aina ollut oikeus olla juuri sellainen minä, kuin millainen olen; itsenäinen, omapäinen ja vapaa tekemään omat päätökseni ja olemaan juuri sitä mieltä asioista kuin mitä mieltä olen. Ja juuri sellaisena minulla on ollut täysi oikeus odottaa samaa kumppaniltani. Minun syytäni ei ole se, että mies ei täytä odotuksiani. Minun syytäni ei ole se, että luottamuksesta ja kunnioituksesta on mieheni ajatuksissa tullut itseivaa täynnä olevaa alistumista. Minun syytäni ei ole, jos miehen itsekunnioitus ja omanarvontunto ei kestä sitä, että vaimo osaa käyttää vasaraa ja tietokonetta paremmin kuin mies. Minun syytäni ei ole, jos olen älykkäämpi, sivistyneempi, kielitaitoisempi tai tiukemman kasvatuksen saanut kuin mies. Hän tiesi, mikä ja minkälainen olen, ja silti päätti, että haluaa elää minun kanssani.

Minun syytäni on se, että rakastuin ja rakastin häntä. Minun syytäni on se, että tahdoin sovittaa erilaisuutemme yhteen, että tahdoin tehdä ne asiat, jotka osaan paremmin ja että tahdoin tukea ja auttaa häntä niissä asioissa, joissa hänellä oli mahdollisuudet ihan mihin tahansa. Minun syytäni on se, että tahdoin antaa hänelle tilaa loistaa omalla sarallaan ja omilla avuillaan, mitkä eivät ole pienet. Minun syytäni ehkä on se, että annoin hänen rakastaa minua niin paljon kuin hän teki.

Minun syytäni on myös se, että olen kuitenkin vain ihminen omine rajoineni. Se ei enää ole minun syytäni, että nyt ovat rajat tulleet vastaan ja että minä ylitän ne yksin.