Tilannepäivitys

Olen viimeisen kuudentoista päivän aikana nähnyt mieheni yhden kerran. Viime lauantaina olin menossa tapaamaan ystävääni ja kävelin rappusia alas. Porraskäytävässä mies tuli vastaan ja vilkaisi minuun hölmistyneen näköisenä. Aloitin syvällisen keskustelun toteamalla: Oho! Mies laskeutui kellaria kohti vastaamatta. Palatessani kotiin oli pyykkikoriin ilmestynyt annos likaisia vaatteita, mutta mihinkään muuhun ei oltu kajottu, kirjeitä ei oltu avattu eikä puhtaita pyykkejä laitettu kaappiin.

Pari päivää myöhemmin töissä ollessani ilmestyi lisää pyykkiä. Minulta paloi pinna – minä en jukoliste ole mikään pyykkäri. Keräsin likaiset vaatteet jätesäkkiin. Perkasin miehen sängystä lakanat lakanat ja työnsin ne pesukoneeseen. Kuluneen vanhan täkin työnsin sellaisenaan roskiin. Haju oli uskomaton. Likapyykkisäkin päälle teippasin lapun: Pesulan palvelut päättyneet.

Olipa liittomme kuinka hajonnut tahansa ja vaikka miehestäni tuntuisi kuinka pahalta, minä olen paljon enemmän kuin pyykkäri. Jos mies ei näytä naamaansa kotonaan, ei avaa kirjeitään, ei mitenkään osoita mitään mielenkiintoa tätä pakollista yhteisoloa kohtaan, ei kanna minkäänlaista vastuuta tekemisistään tai olemisistaan, ei hän myöskään voi odottaa tai edellyttää minun jatkuvasti huolehtivan hänen vaatteistaan. Tilanteesta huolimatta, minä olen enemmän, paljon enemmän.

Mies kuljeksii ympäriinsä pesutuvan/saunan/kellarin avain taskussaan. Missä hän oleilee, sitä en tiedä. Muutaman yön hän on viettänyt saunan pukuhuoneessa joskus pari viikkoa sitten. Hän lähettelee erittäin ikäviä tekstiviestejä työnantajalleen, jolta nyt alkaa lopullisesti kärsivällisyys loppua. Eilen tuli postissa ilmoitus kirjatusta kirjeestä, joka sisältää kirjallisen varoituksen. Työnantaja kertoi minulle, että viikon kuluttua tulee toinen ja sen jälkeen potkut, jos ei mies pikaisesti ryhdistäydy ja palaa ihmisten ilmoille. En usko, että näin tapahtuu. Sukellus on ollut liian raju, siitä ei nousta ilman ammattilaisten apua. Sama koskee miehen ajatusmaailmaa, joka on syystä tai toisesta vinksahtanut pahemman kerran. Miehellä on oikeasti päässään iso harha, jota hän ei salli oikaistavan. Hän lähettelee tekstiviestejä erittäin vaativaan sävyyn, ilkeilee ympärilleen eikä suostu tapaamaan ketään, joka voisi asioiden todellista laitaa valaista.

Viimeisessä viestissään työnantajalleen mies esitti uhkavaatimuksen; joko hänen tililleen on ilmestyttävä huomiseen mennessä suurehko summa rahaa tai voi alkaa harjailla pölyjä tummasta puvusta. Työnantaja hieman hötkyili soittaessaan minulle. Mahtaisiko tuo mies nyt olla tosissaan? Huominen vastaa siihen, luultavasti mies jatkaa tekstittelyään huomisen jälkeenkin. En tiedä.

Oma pääni alkaa asettua, vaikka ajatukset ovat edelleen pahasti sekaisin. Minulla on ollut usean viikon ajan keskimäärin kahdeksan eri asiaa yhtä aikaa tehtävänä, pohdittavana, suunniteltavana, jatkuvasti uusia nippuja lomakkeita täytettäviksi, todistuksia pyydettäviksi ja hurjasti asioita hoidettavana. Ja töitäkin pitäisi tehdä. Keskittymiskyky on olematon, yöunet ovat omalla tavallaan villejä ja rauhattomia, kaikki keskeneräinen painaa ja rasittaa, mutta en kertakaikkiaan saa kaikkea tehtyä, koska teen kaikkia eri asioita yhtä aikaa sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tunteet ovat rauhoittuneet. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa.