huolestua?

Perjantai-ilta. Aviomiestä ei ole näkynyt sitten viime viikon tiistain. Pitäisikö alkaa huolestua?

Viimeksi mies teki ylipitkän työvuoron kaksi viikkoa sitten, juuri sen verran, että sai rahaa ottaa jälleen kunnon känni. Sen jälkeen olen nähnyt miehen kaksi kertaa umpitunnelissa röhnöttämässä sängyn päällä. Hän on tullut hiljaa, mitään puhumatta ja sammunut vaatteet päällä. Aamulla, kun olen lenkittänyt koiria, hän on lähtenyt. Ensimmäisenä aamuna hän jätti läpipissatut housunsa keittiön lattialle ja seuraavana yönä pissasi sänkyynsä. Tiistaina ei ollut edes vaihtanut vaatteitaan ennen lähtöään.

Loppuviikosta tapahtui se poliisiepisodi, mutta miestä ei näkynyt. Keskustelin vakavasti kuopuksen kanssa tilanteesta huolimatta siitä, että poika vastusteli ja sanoi, ettei häntä kiinnosta. Kysymys on kuitenkin hänen isästään ja tilanne vaatii joitakin ratkaisuja. Tiesin jo etukäteen, mihin lopputulokseen tulisimme keskustelussa, mutta ne sanat piti saada sanottua ääneen, jotta ne tulisivat todeksi. Perhe – vaimo ja poika – irrottaa otteensa, päästää miehen tekemään aivan omat valintansa ihan itse ilman pyyntöjä tai kehotuksia, ilman painostusta ja ilman kannanottoja. Jos hän haluaa korjata elämäänsä, hän tekee sen silloin itsensä vuoksi. Jos hän haluaa vajota, hän tekee sen yksin. Hän on aikuinen mies eikä kenenkään vastuulla, ei poikansa eikä vaimonsa. Päätökset ja valinnat ovat hänen asiansa. Mies ei ole ottanut minuun yhteyttä, paitsi yhtä tekstiviestikeskustelua. Pojalle hän on avautunut, mutta ei saa pojasta kaveria.

Viikko sitten poika pohti, tekisikö katoamisilmoituksen isästään, mutta ei sitten tehnytkään. Jotenkin tämä asia kantautui miehen korviin ja siitähän alkoi lähes vainoharhainen tekstarirummutus pojalle, että pitää vetää ilmoitus takaisin, että viranomaisen harhauttamisella on rikosoikeudellisia seuraamuksia (mies kyllä tietää, koska hänen isänsä on lakimies) vai onko peräti niin, että poika on vain jonkun kolmannen tahon bulvaanina tehnyt ilmoituksen, eikä nyt voi itsenään ottaa sitä pois. Sekavaa. Poika vastasi, ettei ole ilmoitusta tehnyt ja se siitä. Isänsä oli äärettömän loukkaantunut ja pettynyt. Miksi, se ei selvinnyt. Ehkä siksi, ettei poika jatkanut keskustelua.

Mies on hengissä, sen tiedän. Hän majailee jossain, jossa on voinut ladata puhelimensa siitä päätellen, että hän lähettelee sekavia, uhkailevia tekstareita työnantajalleen. Pomo on hiukan kysellyt kavereilta, tietävätkö he miehestä mitään. Kukaan ei ainakaan tunnusta tietävänsä. Pomo siirsi miehen tilille kahdeksan sairauslomapäivän palkan, yli 600 euroa, ja sai vastaukseksi, että mies ilmoittautuu töihin vasta, kun on saanut loput rahoista, joita hän kuvittelee vuosien varrella jääneensä ilman. Mies ei suostu tapaamaan pomoaan kasvokkain ja selvittämään näitä hänen mielestään epäselviä saataviaan. Minulle pomo on esittänyt monen vuoden ajalta sentin tarkan kirjanpidon, eikä minulla ole mitään syytä uskoa muuta kuin selkeitä numeroita. Mies ei usko eikä halua selvittää. Alan epäillä, että miehen päässä on oikeasti muutakin vikaa kuin liikaa promilleja. Mies tarvitsee apua, mutta sitä hänen on haettava itse. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Mietin, koska minun pitäisi alkaa huolestua. Tai oikeastaan, pitäisikö minun. Haluanko huolestua? En. Kiinnostaako minua? Ei kovin syvästi, utelias olen, sen myönnän. Miksi huolestuisin? No, siksi tietysti, että sitähän nyt vaimolta yleensä odotetaan. Ei näytä eikä kuulosta hyvältä, jos sanon, että EVVK. Nyt se tuli sanottua. EVVVK! Tahra julkisivussa, raadollinen itsekeskeisyys kurkistaa sisältäni ja paljastun itsekkääksi, välinpitämättömäksi, kylmäksi ja julmaksi ämmäksi, jota ei miehen kaltainen hyvä ihminen mitenkään voi selvin päin sietää.

Olkoon näin. Ajatelkoon kuka tahansa minusta mitä tahansa. Minä kasaan omia riekaleitani enkä minä uppoa. Mitä kauemmin mies on poissa, sitä helpompaa tämä irtautuminen on minulle. Tiedän voivani paremmin, mutta sittenkään ei tunnu siltä. Luulen, että mies ei enää tule kotiin. Huolestuako vaiko eikö huolestua!