Ääliö

Ääliö! Idiootti! Lahopää! Seniili dementikko! Pahuksen tumpelo, älykääpiö! Typerys! Paukapää, höntti, höhlä! Aivoton törppö! S****nan tunari!

Kuka? Minä!

Olen jo kertonut, että asuntoon on tällä hetkellä käytettävissäni vain yksi ainoa avain. Se on tiukasti kiinni sinisessä kaulanauhassa ja nauha riippuu kaulassani joka paikassa muualla paitsi suihkussa. Olen hysteerinen tämän avaimen suhteen, sen on oltava koko ajan tavoitettavissani. Jopa iltaisin sohvannurkassa lojuessani hiplailen sitä vain varmistuakseni siitä, että se todella on juuri tuossa, esillä, käsillä ja käytettävissäni. Kotiavain on tärkein pieni esine, mitä voin tällä hetkellä kuvitella.

Eilen illalla lepuutin kipeytynyttä selkääni kuumassa kylvyssä ennen kuin lähdin viemään koiria iltakävelylle. Avain odotteli eteisen pöydällä. Kuivattelin, laitoin hiukset ja pukeuduin. Lämpimästi päälle, kaulaliina ja toppasaappaat. Kaksi koiraa takajalat solmussa. Se siitä rentoutumisesta, hihnat kiinni koirille, takki päälle ja eikun menoksi. Samalla hetkellä kun painoin oven kiinni tajusin, että se avain jäi odottelemaan eteisen pöydälle. Runsain mitoin täysin painokelvottomia ajatuksia!

Koska nyt kerran olin jo oven ulkopuolella, eikä sen sisäpuolelle jäänyt ketään, joka olisi voinut oven avata, päätin, että lenkitänpä koirat oikein kunnolla ja sitten soitan huollon päivystykseen. Teimme pitkän lenkin ja kiroilin koko matkan ääneen. Ja minä osaan kiroilla, todella pahasti. Kun sitten kävelimme takaisin alaovelle tarkistamaan huollon päivystysnumeroa, tajusin, että myös puhelimeni oli jäänyt sisälle. Se köllötteli yöpöydälläni latauspiuhassa. Kiroilun taso alkoi melkein hävettää itseänikin.

Siinä sitten seisoin ulko-ovella ja katselin naapureiden ikkunoita. Kenet ehkä kehtaisin kutsua lainaamaan puhelinta? En ketään. Kävelimme edestakaisin, koirat innoissaan ja minä vihaisena siitä, että kerrankin näillä seuduin oli rauhallinen ilta. Missään ei näkynyt liikettä, mistään ei kuulunut autoa tai puhetta. Aivan autiota ja hiljaista. Kurkistin pesutuvan ikkunasta sisään, koska siellä oli valot. Joku oli keräämässä kuivia pyykkejä kuivaushuoneesta, joten asetuin odottamaan. Onneksi kyseinen henkilö ei poistunut pesutuvasta kellarin kautta vaan tuli pihalle. Ja hänellä oli puhelin, jota sain lainata!

Huollon päivystys sitten tarkisteli henkilötietojani ja talonkirjaa ja lupasi lähettää jonkun päästämään minut sisään. Mutta kuinkas sitten tämä maksu, onko käteistä vai korttia? Joo, käteistä viitisentoista euroa pariksi viikoksi ja tilillä alle euro. Autuaan iloisesti sysäsin koko jutun miehen harteille ja narrasin, että en käytä mitään kortteja ja rahat ovat miehellä, joten saisinko laskun, kiitos. Pesutupalainen jutteli hetken kanssani, paijaili koiria ja meni sitten kotiinsa. Sanoi vielä olevansa iloinen, että saattoi olla avuksi, koska oli joskus aikaisemmin itse tullut autetuksi eikä ollut voinut silloin korvata saamaansa apua. On hieno periaate panna palvelus kiertämään!

Päivystäjä sitten tuli parin tupakin jälkeen ja päästi minut sisään. Ja tarkisti ajokortistani, että oikeasti olen juuri minä. Avain näytti irvistävän minulle.

Niin kuin ei tällä hetkellä olisi muutenkin tarpeeksi maksuja ja laskuja! Että minun piti vielä tämäkin tähän hankkia lisäksi. Minä, ääliö!