Yritän ymmärtää

Sattuneesta syystä olen viime viikkoina jälleen kaivellut netistä kaikenlaista alkoholismia koskevaa tietoa. Päihdepsykiatri Juha Kemppinen kirjoittelee mielenkiintoisia ja siteeraa pitkiä pätkiä viitisenkymmentä vuotta sitten päihteitä ja nimenomaan alkoholia tutkinutta Marty Mannia. Alkoholismin vaiheista myöhäisvaiheen oireet ovat pelottavasti tutun tuntuisia. Mannin kirjoitukset suuntautuvat positiivisesti alkoholismista toipumiseen, mutta valitettavasti en ole saanut mitään viestiä, joka mieheni kohdalla viittaisi omaan haluun ensin tunnistaa oma tila ja sitten parantua. Jos nyt alkoholismista koskaan voi parantua.

En ole vielä kokonaan lukenut Mannin teosta Alkoholismi – mitä se on?, mutta ehkä myöhemmin. Itsekseni yritän etsiä jotain selitystä erilaisiin suhtautumisiimme alkoholiin ja ryyppämiseen. Miehelläni ja minulla on kovin erilaiset taustat ja erilainen kasvatus alkoholin käyttämiseen. Ja hyvin erilainen kasvatus muutenkin. Ehkä sieltä löytyy jokin selitys.

Olen joskus jostain lukenut, että geeneissämme (muistaakseni) on tietty tekijä, joka altistaa alkoholismille. Tämän tekijän läsnäolo mahdollistaa nk. krapularyypyn ja on siten alkoholismille altistava tekijä. Saattaa olla, että muistan tämän väärinpäin, eli tämän tekijän puuttuminen sallii krapula-aamuna asennussarjan ottamisen. Idea kuitenkin on se, että jos kunnon juhlinnan jälkeisessä maailmanlopun taudissa ei onnistu pahimpaan janoonsakaan nielemään yhtä ainoaa huurteista tai muuta alkoholia, on äärimmäisen epätodennäköistä, että myöhemminkään sairastuisi alkoholismiin. Miehelleni on aina ollut paras apu kankkuseen nk. homeopaattinen hoito, eli ottaa ensin yksi, sitten toinen olut ja tovin kuluttua onkin jo ollut uusi känni päällä. Itse olen muutamaan otteeseen todella yrittänyt saada jotain menemään alas, mutta kulauskin olutta tai viiniä on nostanut koko muunkin vatsan sisällön vauhdikkaasti ulos. Kahvia ja colaa, kunnes olo on tasaantunut, eikä vielä silloinkaan ole tehnyt mieli ottaa mitään vahvempaa.

Kasvatuksessamme lienee toinen seikka, joka on johtanut meitä niin erilaisiin juomatapoihin. Minut opetettiin tavoille jo paljon ennen kuin ikää oli riittävästi oppien toteuttamiseen. Isäni kertoi eri juomien valmistuksesta, niiden eri tarkoituksista, minkälaisista laseista mitäkin nautitaan, missä tilanteissa nautitaan mitäkin, kuinka konjakkia lämmitetään aromilasissa, kuinka viinit dekantoidaan, kuinka olut kaadetaan joko runsaasti vaahtoa muodostaen tai ei ollenkaan vaahtoamalla lasiin..... loputtomasti, melkein kyllästymiseen asti. Aikanaan kokeilujen tuloksena isäni myös opetti minut tunnistamaan itsessäni erilaiset humalan vaiheet kevyestä hiprakasta kaatokänniin. Ja jaksoi aina muistuttaa, että itsensä hallitsemisen menettäminen on sopimatonta käytöstä. Niinpä. En ole aina ollut sivistyneesti pikkurilli koukussa sherryä maisteleva mamselli. Totta kai olen itsekin vetänyt pään täyteen, nakit silmille, räkäkännit, perseet olalle.... miten vain. Mutta ikinä se ei ole ollut tarkoitus, se on ollut varomattomuutta, harkitsematonta ja äärimmäisen sopimatonta, joita joka kertaa olen hävennyt. Ja kärsinyt seuraavana päivänä.

Mieheni ei saanut kotoaan vastaavaa kasvatusta tai koulutusta. Hänen alkoholin käyttönsä alkoi teini-ikäisenä luvattomasti hankituista keskareista kavereiden kanssa. Perheen hajottua äiti oli osannut pitää koltiaisikäiset poikansa kotona olemalla varsin suvaitsevainen joka tavalla. Myös alkoholin suhteen. Varsinaista alkoholikulttuuriin kuuluvaa tapakasvatusta mieheni ei saanut, omat tapansa hän opetteli itse vasta aikuisena. Joskus valittelin anopille mieheni kolme-neljä päivää kestäneitä retkiä kavereiden kanssa kaljanhuuruisissa tunnelmissa. Anoppi vain tokaisi, että niin kauan kun ei mitään kuulu poliisilta eikä sairaaloista, kuuluu hyvää. Tämä oli ollut suhtautuminen jo mieheni nuoruusvuosina. Huonoina aamuina äiti oli hoivannut pojan kankkusta, mutta ei koskaan ollut torunut liiasta juomisesta tai sopimattomasta kunnosta.

Olen jatkanut itse saamaani kasvatusta kaikille lapsilleni, enkä voisi olla tyytyväisempi tulokseen. Totta kai ylilyöntejä on tapahtunut, mutta ei montaa kertaa. He tietävät, mitä tekevät, eivät kokeile sokkoina. He myös kantavat vastuunsa tekemisistään ja osaavat hävetä, jos ovat jotenkin hölmöilleet.

En tiedä, en totta vieköön tiedä, mikä on alkoholismin salaisuus. Eikä sitä taida tietää kukaan muukaan. Mieheni kohdalla isoja paloja kokonaisuudessa varmaan ovat sekä krapularyypyn mahdollistava geenijuttu (tai sen puute) ja vajavainen tapakasvatus alkoholin käytössä. Mutta mikä on saanut ihanan, rakastettavan mieheni muuttumaan örveltäväksi, vastuuttomaksi, humalahakuiseksi juopoksi? En tiedä. En ymmärrä.