Pimeä yllätys

Maanantai, mukillinen hyvää kahvia, koirat lenkitetty – täydellinen aamu laittaa tietokoneet ja puhelimet lataukseen ja uppoutua töihin. Aah!

Yhtäkkiä kaikki pimeni, televisio, eteisen valo, kahviautomaatti. Kaikki. Porraskäytävässä valonappuloissa hehkuu iloinen oranssi. Napsautin pääkatkaisijan pois päältä ja takaisin. Valoa ei tullut. Omassa puhelimessa oli vielä sen verran virtaa, että sain soitettua sähköyhtiöön tehdäkseni vikailmoituksen. Eivät ottaneet sitä vastaan, koska vika oli muualla. Joulukuun sähkölasku oli jäänyt maksamatta, lähes 200 euroa.

Muistin joulukuun puolen välin, jolloin aviomies istui sängyn laidalla ja valitteli, kuinka paljon laskuja oli maksettavana. Ihmetteli vielä, mikähän niistä olisi tärkein. Sähkölasku, vastasin. Eipä se sitten ilmeisesti miehen mielestä ollut tärkeä.

Jos mies olisi maanantaina tullut näkyviini, en tiedä mitä olisin tehnyt. Itsestäni lesken luultavasti. Töiden tekemisestä ei tullut mitään, valottomuus ja televisiottomuus eivät olisi haitanneet elämääni, mutta läppäri ja puhelin oli saatava ladattua. Kiersin vähän aikaa ympyrää ja mietin, mietin, mietin. Tilillä oli 8 euroa rahaa, jonka oli riitettävä perjantaihin asti. Kaivoin korurasiastani viimeiset korut ja pari laatikollista á 6 kpl hopealusikoita, soitin panttilainakonttoriin ja sain kuulla, että yhteensäkään nämä eivät riittäisi. Päänsärky iski. Soitin sosiaalitoimistoon ja puhelinvastaaja kertoi, että eivät ole auki eikä kukaan paikalla.

Lopulta oli pakko soittaa aviomiehen pomolle ja pyytää rahaa lainaksi. Sekalaisen viritelmän kautta sain laskun lopulta maksettua ja valkeus palasi maailmaan iltapäivällä. Pääsin tekemään töitä, mikä keskeytyi, kun päänsärky yltyi migreeniksi. Verhot kiinni, valot pois, pää tyynyn alle ja vahva kipulääke. Parin tunnin unen jälkeen jatkoin töitäni.

Tämä episodi vei loputkin viihtymiseni tässä asunnossa. En tiedä, mitä odottaa, en tiedä, minkä nurkan takaa tulee minkälainen yllätys. Jos yllätys on aviomiehen joko tahallisesti tai tahattomasti järjestämä, se ei voi olla mitenkään mukava. Minun on päästävä pois täältä, minun on voitava istua lattialle eikä pelätä, että sekin pettää alta. Jotenkin tuntuu hyvin lohdulliselta katsella kasvavia pahvilaatikkopinoja, vaikka vielä ei olekaan tietoa, minne ne kannetaan. Ei sentään kaatopaikalle, toivottavasti. Jospa ihan omaan kotiini jonain päivänä lähitulevaisuudessa. Kotiin, josta sähköt eivät mene poikki, joka on minun ja jonka ovella lukee vain oma sukunimeni, jonne avain on vain minulla (ja esikoisella tietysti vara-avain), kotiin, jossa asun vain minä kahden koirani kanssa.

Yksikin tällainen yllätys vielä ja minulta katkeaa verisuoni päästä. Tai saan sydärin.