Tekstarit ja vaatimukset

Viestejä aviomiehen tekemisistä alkaa kantautua korviini ja nyt alan oikeasti huolestua. En edelleenkään tiedä, missä mies majailee, missä hän pitää huolta itsestään vai pitääkö lainkaan. Ihan veneen alle mies ei ole muuttanut, koskapa puhelin tuntuu pysyvän hyvässä latauksessa.

Jo parin kuukauden ajan mies on uhonnut työnantajansa pimittäneen hänelle kuuluvia palkkasaatavia. Tämän kuun alussa mies oli toistaiseksi viimeisen kerran töissä. Sen jälkeen hän on omien sanojensa mukaan ”lyönyt perseen penkkiin” ja lakannut syömästä. Eikä tähän tule mitään muutosta ennen kuin työnantaja laittaa rahaa tilille. Painokin on kuulemma pudonnut 10 kiloa (mikä painonpudotus suoraan sanoen ei tee hänelle yhtään pahaa). Eihän näissä asioissa sinänsä vielä ole huolestumista, on hyvä, että mies pitää puoliaan raha-asioissa, huilii työnteon välillä ja pitää kunnon lomaa ja painosta huolehtiminen tuntuu nykypäivänä olevan suorastaan kansalaisvelvollisuus.

Mikä huolestuttaa on se, että miehen rahavaatimukset vaihtelevat kolmesta viiteentoista tuhanteen euroon. Hän ei ole tiettävästi esittänyt minkään näköistä dokumenttia vaatimustensa tueksi. Hänellä ei tunnu olevan mitään tarkkoja laskelmia saatavistaan. Hän ei ole ryhtynyt mihinkään asiallisiin toimenpiteisiin, kunhan vain lukuisissa tekstiviesteissä on uhonnut vievänsä asian loppuun asti. Tai sitten kertoilee ”kaikkien kavereiden” olevan pöyristyneitä ja niin AKT:n kuin Itellankin ottaneen kantaa hänen puolestaan asioihin. Yhteenkään tapaamiseen tai edes puheluun hän ei ole työnantajansa kanssa suostunut, kunhan ”huutelee puskista”.

Mikä lisäksi huolestuttaa, on se, että mies lähettelee näitä selontekotekstareita ihmisille, joille asiat eivät todellakaan kuulu ja jotka eivät voi niihin mitenkään vaikuttaa. Päinvastoin, sain eilen puhelun iäkkäältä ystävältämme, joka oli aidosti tilanteesta sekä järkyttynyt että huolissaan. Puhuin pitkään ja yritin rauhoitella. Toisaalta ulkomaille muuttanut läheinen ystäväni kysyi minulta suoraan, mitä pitäisi vastata vai pitäisikö yleensä vastata ollenkaan. Tämä ystäväni tietää muutenkin tarkasti, missä mennään eikä pahemmin tarvitse päivitystä.

Jos asiat ovat todella niin kuin mies väittää niiden olevan, niin miksi hän toimii näin. Miksi hän ei suostu tapaamaan työnantajaansa, joka on valmis esittämään asianmukaiset, sekä kirjanpitäjän että asianajajan tarkistamat laskelmat ja tositteet kaikista suorituksista ja maksuista? Miksi hän nyt yhtäkkiä on keksinyt ruveta esittämään näitä vaatimuksiaan, vaikka kertoo ansioitaan ”pimitetyn” usean vuoden ajan? Miksi hän ei ole puuttunut asiaan aikaisemmin? Miksi hän lopettaa tekstaripommituksen heti, kun hänelle yrittää tarjota sovittelua tai tapaamista tai edes kertoa tosiasioita? Miksi hän ei ota yhteyttä liittoon tai liiton lakimieheen ja vie asiaansa oikeita kanavia pitkin eteenpäin? Miksi hän esitä omia laskelmiaan vaan heittelee hatusta erilaisia lukuja? Miksi hän levittelee näitä asioita ihmisille, joille ne eivät todellakaan kuulu ja jotka eivät erityisemmin edes halua asioista tietää? Omien rajallisten tietämysteni mukaiset johtopäätökset antavat todellista aihetta huoleen miehen päänsisäisestä sekamelskasta.

Minä olen saanut vain yhden tekstiviestin näitä koskien, poikamme on saanut muutaman. Poika kieltäytyi jatkamasta keskustelua enkä minä vastannut mitään. Saamastani viestistä päätellen mies seuraa tätä blogia, mikä antaa edelleen hieman johtolankaa siihen suuntaan, että hän ei ihan veneen alla asu. Mitä olisin voinut vastata?

Miehen lähettämissä viesteissä hän tekee selväksi, että aikoo viedä asiat loppuun asti. Ilmeisesti tämä loppuun asti vieminen liitettynä kolme viikkoa kestäneeseen syömättömyyteen tarkoittaa, että ainakin työnantaja tulee tarvitsemaan tummaa pukuaan. Ei ole kovin kaukaa haettu ajatus, että miehen aikomus on antaa päiviensä päättyä, jos ei saa tahtoaan läpi. Se on toinen asia, josta alan olla huolestunut. Joskus kauan aikaa sitten puhuimme, miten toimimme, jos toista kohtaa onnettomuus tai sairaus, jossa joutuu koneisiin. Silloin mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Tämä ajatus tuntuu nyt täysin kadonneen. Hän ilmeisesti haluaa osoittaa luonteenlujuuttaan ja selkärankaansa ajamalla asiaansa uhkailemalla ja itsetuhoisia vihjailuja levittelemällä. Hänen toimintansa, viestinsä ja keinonsa eivät ole rationaalisia eivätkä vähimmässäkään määrin hänelle luonteenomaisia. Ja siitä olen huolissani.

Mitä voin tehdä? Mitä haluan tehdä? Jälkimmäiseen on helppo vastata, en haluaisi tehdä yhtään mitään. Minulla on ihan riittävästi ponnisteluja siinä, että tässä kaaoksessa yritän pitää oman pääni pinnalla ja selvitellä omia ajatuksiani ja tunteitani. Mitä sitten voisin tehdä? Voisin tietenkin lähettää tekstiviestin tai yrittää soittaa ja ehdottaa keskinäistä sovintoa ja paluuta takaisin entiseen. Ehkä hän haluaa jatkaa avioliittoa ja minun kanssani vähitellen selvittää sotkuaan. Mutta minusta ei ole siihen. Askelkin taaksepäin voi minulle olla tässä vaiheessa hyvin paha asia. Miehen tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat useaan otteeseen vuosien varrella ajaneet minut ajattelemaan itsemurhaa, ja nyt kun olen siitä suosta nousemassa, en suurin surminkaan halua tai voi sinne palata. Minunkin psyykkiset voimavarani ovat rajalliset eikä minulla ole taitoa tai voimia selvittää miehen päätä. Se vaatii ammattilaisen apua ja tukea.

Niin raakaa ja julmaa kuin se ehkä onkin, minun on annettava tilanteen kehittyä omalla painollaan ja vain toivoa, että jossain vaiheessa mies itse ymmärtää tarvitsevansa apua. Mikään ulkopuolinen neuvo tai ohje ei toimi, ennen kuin kohde itse oma-alotteisesti oivaltaa. Ei ole hyötyä siitä, että vain ympäristöä rauhoittaakseen tai ollakseen mieliksi istuu AA:ssa tai terapiassa. Sitä sisäistä pakkoa hakea ammattiapua en voi mieheen istuttaa, vaikka mitä tekisin. Sen on tultava hänestä itsestään. Minä jatkan omaa elämääni, mutta tietysti seuraan mahdollisimman tarkasti, mitä mies tekee. Jos voin jotain tehdä, sen teen. Mutta omista pyrkimyksistäni en tingi, en voi, en tahdo eikä minun tarvitse.