Hei olen taas täällä

Hei! En ole kadonnut minnekään enkä lopettanut blogia. On ollut niin hektinen puoli vuotta, että ei ole ollut oikein saumaa saada järkeviä ajatuksia sitä vertaa koottua, että olisin voinut päivityksen kirjoittaa. Ja toisaalta, kun olen saanut jonkin langan päästä kiinni ja päättänyt kirjoittaa, on ajatus kulkenut sellaista vauhtia, että olen alun jo hukannut ennen kuin olen saanut koneen auki. Ja jokainen ajatus puolestaan poikii monta uutta ja lopputuloksena on sellainen sekamelska, ettei siitä kertakaikkiaan saa mitään järjellistä luettavaa. Selityksiä, selityksiä...

Pyydän anteeksi, jos olen jollekulle tuottanut pettymyksen tai muuta ikävää.

Yritän hiukan saada ojennusta siihen, mitä kaikkea on tapahtunut. Olen jo kertonut, että olen muuttanut omaan kotiini. Tai siis ei tietenkään aivan omaan, vaan asumisoikeusasuntoon. Tämä on enemmän kuin vuokra-asunto, mutta ei omistusasuntokaan. Viihdyn. Viihdyn erittäin hyvin, paljon yli sen viihtymisen, mikä olisi luonnollista asunnottomuuden jälkeen. Olen oikeasti tullut kotiin, pesään, jonne tulen aina onnellisena takaisin milloin mistäkin. Rakennan tätä pikkuhiljaa itseni näköiseksi. Jo marraskuussa viettäessäni yhdistettyjä tuparinimppareita koti oli ”valmis”. Seinät oli maalattu, valaisimet paikoillaan ja huonekalut melkein siellä, minne ne halusinkin. Muuttolaatikot oli purettu ja muutama lempitaulukin kohdillaan. Mutta valmiiksi kotini toivottavasti ei tule koskaan. Aina on jotain pientä lisälaitettavaa. Kuten tuo pieni taulu koiran ruokakupin yläpuolella, joka kauniisti kiittää ystävää siitä, että tämä on aina paikalla ja aina kuuntelemassa. Ei sellaista voi suunnitella valmiiksi, se vain tulee vastaan ja samalla tietää, mihin kohtaan se ehdottomasti kuuluu. Naapureilleni kuuluu suuri kiitos viihtymisestäni.

Perintörahat loppuivat jouluun tullessa. Laitoin asumistukihakemuksen vetämään ja perään osa-aikaistyöttömän sovitellun päivärahahakemuksen Kelalle. Ei mitään ongelmia, molemmat tulivat takautuvasti ja koska edelleen teen töitä, niin tulen toimeen. Ei elämääni voi sanoa leveäksi, mutta eipä ole yhtään maksamatonta laskua eikä kovasti nälkäkään. Ei minulla eikä koiralla.

Töitä on ollut kevään aikana kiitettävän paljon. Nyt alkaa helpottaa ja kesä menee todennäköisesti syömällä loma-ajan palkkaa. Syksyllä onkin taas edessä varsinainen rumba – paljon töitä, mikä on hyvä.

Sielunelämäni on totaalisen sekaisin. Paniikki on helpottanut, mutta kaiken uuden ja ihmeellisen seasta nousee muistoja kaukaisuudesta, lapsuudesta asti. Olen edelleen sen verran heikoilla, että nämä täräykset sekoittavat koko pakan ja joka kerta se pakka on rakennettava uudelleen. Toisaalta on hyvä, että vanhat asiat nousevat pintaan. Minulla on paljon sellaista, käsittelemätöntä painolastia, joka on jatkuvasti luonut varjoja elämääni. Nyt otan ne vastaan ja katson, mitä niissä on. Isäni on eräs sellainen iso asia, josta en saanut selvää yli viidenkymmenen vuoden aikana. Nyt isä kummittelee ajatuksissani enkä enää torju asian selvittämistä. Isän kanssa en voi asioita puhua halki, mutta omat tunteeni voin eritellä ja tietoisesti hävittää kaunan ja vihan, jotka olen ennen vain työntänyt jonnekin nurkkaan. Suru ja kaipaus ovat äitini kuoleman jälkeen olleet niin kipeitä ja tuskallisia, että en ole rohjennut niihin kajota. Nyt annan surun tulla, itken ja ikävöin avoimesti. Muistelen ja yritän päästää irti, vihdoinkin. Jonkun koulukunnan mukaan käsittelemätön suru ja keinotekoisesti hillitty kaipaus pitävät poismennyttä läheistä sidottuna edelleen rajan tämänpuoleiseen elämään, mutta vasta tuskan kohtaaminen päästää läheisen sinne, minne hän olikin matkalla. Vähintäänkin sen olen velkaa äidilleni, että sallin hänen mennä. Seuraan sitten aikanani.

Entiset mieheni, romanssini, poikaystäväni pompahtelevat mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä esiin. Ne, jotka eivät pompahtele (heitäkin on!), katson loppuunkäsitellyiksi ja loppuun eletyiksi. Olen iloinen, etten ole kertaakaan kadulla törmännyt sen enempää ensimmäiseen poikaystävääni kuin aviomieheenikään. Minulla ei kertakaikkiaan ole enää mitään sanottavaa. En ehkä edes tunnistaisi. Tämä on pahasti sanottu aviomiehestä nro 1, joka sentään on kahden lapseni isä, mutta se on totta. Nyt tuntuu, että avioliiton ainoa merkitys ja tarkoitus oli saada nuo kaksi upeata lasta, ja itse kasvaa aikuiseksi naiseksi, joka kykeni kasvattamaan heidät vain omiin voimiinsa luottaen. He olivat kaksi upeaa lasta, joista on tullut kaksi upeaa aikuista. Kuinka ylpeä olenkaan heistä!

Ex-aviomies nro 2 on kimurantimpi juttu. Mies asuu tiettävästi edelleen vastaanottokodissa, tekee töitä ja yrittää maksella laskujaan. Sosiaalitoimiston järjestämän asunnon ehto on päihteettömyys, joskin mies on kuulemma ollut muutamalla parin päivän mittaisella lomalla. Ei tarvitse paljon käyttää mielikuvitustaan, kuinka lomat ovat sujuneet. Mies ei tietääkseni ole vielä saanut omaa asuntoa, mutta toivoa on, kun alkavat viimevuotisen rällästelyn laskut olla maksettu. Kuopukseni, yhteinen poikamme on levoton siitä, että jos isänsä saa asunnon, niin riski ryyppäämisen aloittamiseen on todella suuri. Olisin levoton samasta asiasta, jos vaivautuisin. En vaivaudu. Miksi vaivautuisin? Kuluneen vuoden aikana olen saanut niin tarpeekseni miehen dokaamisesta ja muista typeryyksistä, että en enää uhraa aikaani niiden pohtimiseen.

Mutta mutta.

Sanoessani miehelle tammikuussa yli vuosi sitten, että en enää rakasta häntä, sanoin väärin. Olisi pitänyt sanoa, että en enää tahdo rakastaa häntä, en enää ruoki ja vahvista tai edes ylläpidä rakkautta, jonka siihen asti luulin kestävän elämän loppuun asti. Rakkaus on tällaisessa pitkässä suhteessa hyvin paljon myös tahdon asia, se vaatii molemminpuolista huolenpitoa ja ravitsemista. Minä en sitä rakkauden ylläpitämistä kokenut saavani mieheltäni, joka mitä ilmeisimmin piti minua ja välistämme rakkautta sellaisena itsestäänselvyytenä, ettei sitä mikään horjuta. Minulta kului oma tahto ja omat voimat kannatella rakkautta loppuun. Minun olisi pitänyt sanoa, että jätän rakkauden oman onnensa nojaan ilman vähäisintäkään apua tai tukea minulta. Se rakkaus jäi, ei se mihinkään kuollut silloin, mutta katkaisin siltä napanuoran eikä se selvinnyt omillaan. Ei neljännesvuosisadan kestänyttä syvää tunnetta lopeteta parilla sanalla, mutta sen tekohengittämisen voi lopettaa. Miehen vakuuttelut kuolemaan asti kestävästä rakastamisesta eivät yksipuolisina ole riittäneet, ja onneksi nekin ovat nyt loppuneet. En ole kuullut miehestä mitään kahteen ja puoleen kuukauteen. Poika joskus päivittää isänsä kuulumisia.

Olen ehkä jo sanonut, että viihdyn tässä omassa valtakunnassani, oman vuoreni huipulla, jossa puhaltavat raikkaat tuulet. Olen paljon yksin, vain koiran kanssa. Teen asiat juuri niin kuin itse haluan, sisutan vain ikioman makuni mukaan, jätän tiskit lojumaan päiväkausiksi tai pyyhällän ympäriinsä pölyrätti kädessä. Oma tupa, oma lupa. Oma elämä, jossa kukaan ei vähääkään määräile tai edes esitä toivomuksia olemiseni suhteen. Tämä ei tietenkään pidä sisällään työn asettamia velvotteita. Yksin on hyvä olla, mutta joskus kaipaan juttuseuraa.

Ja joskus, pieninä hetkinä kaipaan toisen ihmisen kosketusta. Ihan vain kosketusta, kättä hipaisemassa kättä, syliä, johon mennä kippuralle, ystävällistä katsetta huoneen poikki. Joskus se kaipaus on tuntunut vatsan pohjassa asti, mutta sitten se menee ohi. Käytännönläheinen ajatteluni vie tunteen seuraavalle tasolle; mitä se maksaisi minulle, mistä joutuisin luopumaan uuden ihmissuhteen myötä. Ja rakastan entistä enemmän sinkkuuttani, suhteettomuuttani. Joskus talvella vielä noina kaipauksen hetkinä olin melkein valmis soittamaan exälle, tule ja ole hetki niin kuin joskus ennen. En koskaan soittanut, enkä koskaan soita. Se aika on mennyt, jolloin hän olisi voinut olla paikalla. Ei enää.

On totta, että aika on suuri parantaja, etenkin kun tahtoo parantua. Vielä reilu puoli vuotta sitten melkein vihasin miehiä ja ajatustakin suhteesta, enemmästä kuin kertakäyttöisestä. Varmaan osittain exäni irtautuminen on auttanut asiaa, samoin päälle rymistänyt ihana kevät. Pari päivää sitten, riemukkaassa ihanassa auringonpaisteessa lintujen laulaessa ja luonnon tuoksuessa annoin itselleni luvan raottaa sitäkin ovea. Mutta hyvin varovaisesti, ihan vain pikkiriikkisen. Annoin itselleni luvan ajatella kaukaiseen tulevaisuuteen, jolloin ehkä voisin tai joku muu voisi purkaa kiviä muurista, jota olen rakentanut ympärilleni. Annoin luvan tuntea muutakin, enemmän kuin vain helpotusta. Eihän sitä koskaan tiedä, eikä tule tietämään, jos valmiiksi sanoo ei. Eikä mitään saa jos ei mitään uskalla. En tiedä, olenko riittävän toipunut tai saavuttanut tarpeeksi vakaan tasapainon omien solmujeni kanssa. Ehkä.