Flow

Kaksi päivää olen tuntenut lentäväni. Heräsin eilen hymyillen ja hymyillen ajelin töihin. Koko parituntisen urakan ajan vain hymyilin ja samaa hymyilyä jatkoin kotimatkalla. Toissapäiväinen iso väläys ja sen jälkeinen ajattelun ja pienempien oivallusten ryöppy teki hyvää, niin hyvää. Tunnen edelleen lentäväni, korkealla lempeiden ilmavirtojen kannattamana.

Olo on samanlainen kuin joskus teininä. Olen rakastunut. Oi, olen niin rakastunut – itseeni ja omaan elämääni. Minua peilistä katsoo se nainen, josta joskus pidin hyvin paljon. Rakastin elämäniloa, tulevaisuudenuskoa, kykyä nähdä harmien ja vaikeuksien yli ja taakse, voimaa kannatella suuria tunteita ja elää ne. Joskus olin hyvin rohkea ja tunsin itseni hyvin vahvaksi, joskus ennen olin kaikkea sitä, mitä olin pienestä pitäen halunnut olla. Joskus ennen minulla oli voimaa olla vapaa, voimaa ottaa vastuu vapaudestani ja voimaa tehdä velvollisuuteni.

Vähitellen se kaikkosi jonnekin ja viime talvena aloin lopulta inhota sitä masentunutta, surullista, väsynyttä, alistunutta, kauhuissaan olevaa henkilöä, joka oli unohtanut, kuinka nousta seisomaan, oikaista ryhti ja katsoa luottavaisesti eteenpäin. Viime talvena olin jo melkein luovuttanut. Olin melkein kuollut,

Kun sitten iltakävelyllä jysähti, aloin elää uudelleen. Ja nyt, nyt rakastan elämääni. Toissapäivästä alkoi eräänlainen ”flow”, asioiden sujuminen kuin leikiten. Eilen olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa, olisin kohdannut sen hymyillen ja rohkeasti – olisin ottanut vastaan kaiken, hoitanut asiat ja ollut tyytyväinen itseeni. No, mitään poikkeuksellista ei tapahtunut, mutta olisin todella, jos. Sama jatkuu.

Olen kantanut sisälläni suurta solmua, joka on ollut tukkeena itse asiassa melkein kaikkeen. En ole tahtonut katsoa sitä ja siksi olen järjestelmällisesti suunnilleen kieltänyt sen olemassaolon. Olen rakentanut ympärilleni häkin, jotta tuo solmu ei saisi vedettyä mukaan kiristyviin onkaloihinsa. Toki olen avannut itselleni uusia polkuja ja avartanut näköalojani, mutta aina on tuo solmu ollut tiellä. Tämä solmu on ollut mukanani vuosia, se on vähitellen kasvanut ja tiukentanut otettaan, kunnes se oli lopullisesti kuristaa minut viime talvena. En toiminut rationaalisesti kieltäessäni sen kokonaan. Minun olisi pitänyt muistaa mummiltani saama ohje, kuinka karkottaa pelottavat möröt ja muut pimeän luomat kauhistavat otukset. Mummi neuvoi kääntymään päin, katsomaan suoraan kohti ja lähestymään sen sijaan, että vain päättömästi juoksee pakoon. Minä en katsonut, minä suljin silmäni ja vain toivoin sen katoavan jonnekin.

Minulla nämä suuret oivallukset ja tärkeät väläykset eivät tule mietinnän tai pohdinnan tuloksena. Ne vain jysähtävät yhtäkkiä ja varoittamatta. Toissapäivänä muutamat ystäväni sanat jäivät soimaan ja ilmeisesti avasivat luukut oivallukselle. Olisin varmasti voinut viettää viikkotolkulla aikaa ja kuluttaa kengänpohjia koirien kanssa, ja vain pyöritellä asioita mielessäni pääsemättä mihinkään. Minulla täytyy välähtää, muuten ei asioihin tule selvyyttä. Iso välähdys avasi solmun ja sen mukana sitten avautui monta pienempää. Helposti, vaivatta, sujuvasti ja kauniisti. Tokihan tämän kesän yksinolo ja rauhoittuminen ovat edesauttaneet asiaa, mutta solmu ei niillä keinoin auennut.

Kerroin eilen ystävälleni, että lennän, että on hyvä mieli ja että olen täynnä energiaa. Aivan totta, päässä pursuaa hurjasti uusia ideoita – sitten kun sen oman kodin saan – pienet pakolliset asiat sujuvat eikä mikään tunnu menevän pieleen. Ystäväni kysyi, mitä olen oikein nappaillut. Elämää, solmutonta elämää, ystäväni!

Nyt alan tosissani odottaa asioiden järjestymistä. Syyskuu on menossa ja sen aikana ratkeaa moni asia. Ensimmäinen viesti, jota odotan on sosiaalitoimiston myönteinen päätös toimeentulotukihakemuukseeni, seuraavaksi Kelan positiivista kannanottoa päivärahoihini. Ja sitten vielä se koti... oma koti.