Nimeni

Oma sukunimi tuntuu olevan kuin terveys – sen arvon ymmärtää vasta kun sitä ei enää ole. Oma sukunimi kertoo itselle, kuka on, mistä tulee, mitä on itsen takana, mitä itseltä odottaa ja mitä itseltä odotetaan, mikä on ja jossain määrin jopa, miksi on mikä on.

Minun sukunimeni on vuosien varrella tullut minulle tärkeämmäksi oman identiteettini tunnukseksi kuin olisin ikinä uskonut. Olen suhtautunut nimeeni koko suhtautumisten kirjolla. Olen ollut kiusaantunut, neutraali, ylpeä, turvassa, irrallani, yksikseni, syvällä suvun sylissä, melkein mitä tahansa. Sukunimeni on epätavallinen ja suojattu, meitä ei ole muita kuin me, olemme kaikki tavalla tai toisella, suoraan tai mutkan kautta sukua toisillemme. Sukunimeni kautta voin tulla liitetyksi pienesti julkisuuteen eri tavoin, voin kertoa sedistäni, serkuistani ja isästäni.

Nuorena solmiessani ensimmäisen avioliittoni annoin täydellisesti periksi perinteille ja otin mieheni sukunimen. Virallisiin papereihin lisäsin oman nimeni vain ”omaa sukua” -kohtaan. Avioliitto itsessään oli melko mahdoton alusta asti ja se päättyi eroon kolmen vuoden ja kolmen kuukauden kuluttua alkamisestaan. Ensimmäinen toimenpiteeni oli ottaa oma nimeni takaisin ja sen myötä sain takaisin oman itsenäisyyteni, kyvyn nostaa pääni pystyyn epäonnistumisesta huolimatta ja sen saman itsevarmuuden, jolla aikaisemmin olin nimestäni luopunut. Päätin, että ikinä enää en nimestäni luovu. Esikoiseni ja tyttäreni syntyivät tästä avioliitosta ja niin ollen tietysti saivat isänsä sukunimen. Koska minusta tuli heidän yksinhuoltajansa, oli minulla kiire saada myös heidän sukunimensä muutettua samaksi kuin omani. Vieläkin muistan isäni hymyn, kun hän sukumme muodollisena päämiehenä allekirjoitti suostumuksensa siihen, että sukunimen suojiin tuli kaksi uutta lasta. Isä oli iloinen ja ylpeä minusta ja lapsistani.

Mitä se nimi merkitsee minulle? Se ei oikeastaan tarkoita mitään järkevää, se on vain kahden erillisen sukunimen liitto kahden omapäisen ihmisen solmittua avioliiton ilman että kumpikaan suostui luopumaan nimestään. Ehkä se nimi avaa minulle tietä olla samalla tavoin omapäinen. Sukunimeni kertoo kuka minä olen, keiden jälkeläinen, keiden ajatus- ja arvomaailman perinyt. Minä olen isäni ja isoisäni jatkaja omalla oksallani tässä sukupuussa. Minun kauttani jatkuvat ne aatteet ja ihanteet, jotka joskus ovat kuulostaneet yhtä naurettavilta kuin sukunimeni, ja joita en aikaisemmin ole täysin ymmärtänyt. Kun sain nimeni takaisin, alkoi ymmärryskin hitaasti kasvaa.

Lapseni ovat kasvaneet tämän nimen alla, kaikki kolme, sillä kuopukseni syntyi ennen nykyistä avioliittoani ja sai mieheni nimen vasta muodollisen isyyden tunnustamisen jälkeen. Jollain kummallisella tavalla olen kokenut, että sukunimeni velvoittaa minua siirtämään itse perimääni arvomaailmaa eteenpäin lapsilleni, eikä se ole ollenkaan huono asia. Maailma on kovasti muuttunut niistä ajoista, jolloin kahdesta tavallisesta sukunimestä tehtiin yksi ainutlaatuinen, ja samalla tavoin ovat aatteet ja arvot muuttuneet. Se, mikä on säilynyt ja minkä edelleen haluan säilyttää, on todellisen tiedon arvostus, elämän kunnioitus ja suvaitsevuus toisella tavalla maailmaa katselevia kohtaan. Nämä kun onnistuisin lapsilleni ja lastenlapsilleni jotenkin välittämään, niin tietäisin, että en ole pettänyt niitä odotuksia, joita isovanhempani aikanaan omiin lapsiinsa latasivat. Enkä ole yhtään vähempi kuin mitä isäni minusta toivoi tulevan.

Mieheni kosi minua ensimmäisen kerran vuoden seurustelun jälkeen, mutta hanke kaatui heti siihen, että ilmoitin pitäväni oman nimeni. Seitsemäntoista vuotta kesti löytää kompromissi ja nyt sitten oman nimeni perässä roikkuu väliviivalla toinen sukunimi. Se on vaivaton nimi, sointuu kauniisti ja yksinkertaisuuden ja helppouden vuoksi käytän sitä aika paljon. Voin käyttää joko kaksoisnimeä tai vain mieheni sukunimeä. Laiska kun olen.

Kysyin kuopukselta, miltä hänestä tuntuisi, jos ottaisin oman nimeni avioeron jälkeen takaisin. Hänelle jäisi eri sukunimi kuin äidilleen. Sanoin myös, että jos hän haluaa, hänen on mahdollista ottaa minun sukunimeni. Kuopus mietti hetken ja totesi sitten, että hänellä on kaksi pelipaitaa, joissa on suurilla kirjaimilla sukunimi selässä eikä hänellä köyhänä opiskelijana ole varaa nyt juuri hankkia uusia pelipaitoja. Vietävän kakara, virnuili! Luulen, että kuopus on osannut rakentaa oman identiteettinsä siten, että se on sopiva sekoitus kumpaakin vanhempaansa. Jotkut ovat sanoneet, että poika on perinyt ulkonäkönsä ja sosiaalisuutensa isältään, mutta älynsä äidiltään. Ja samat ovat jatkaneet, että on kuopuksen onni, ettei jako mennyt toisin päin. Olen samaa mieltä.

Taas alkaa melkoinen urakka nimen vaihdoksen vuoksi. Viiden sentin paksuinen nippu kortteja on uusittava ja ilmoitettava asiasta vaikka minne. Se kannattaa – minusta tulee minä, ihan se aito ja oikea minä. Sellainen minä, joka kantaa nimensä ylpeydellä, koska tietää, mitä kaikkea nimi tarkoittaa. Sellainen minä, joka haluan olla.