Toinen jysäys

Kerroin aikaisemmin, kuinka päätös avioerosta ja oman elämäni aloittamisesta tapahtui yhdellä jysäyksellä. Menneen juhannuksen hiljaisuus sai aikaan toisen. Erinomaisen hyvän jysähdyksen, jälleen vapauttavan, tällä kertaa vielä pidemmälle menevän.

Juhannus oli hiljainen ja rauhallinen. En ollut missään, en juhlinut mitenkään, en etsinyt juhannuskokkoa enkä tavannut ketään. Aattoa vietin koirien kanssa pitkällä kävelyllä ympäriinsä. Löysin hauskannäköisen hiekkatien, joka oman suuntavaistoni mukaan olisi vienyt lähelle satamaani. Kävelimme monta mutkaa ja päädyimme jonkun navettaan. Monta mutkaa takaisin ja uusi yritys seuraavasta risteyksestä. Se tie vei pellolle. Takaisin. Lopulta luovutin ja aloin etsiä tuttuja mutkia, jotta löytäisin takaisin. Taikayön loput nukuimme, suloisesti sylikkäin.

Juhannuspäivänä lähdin aikaisin töihin koirien kanssa. Toukokuussa alkanut kesäurakkani oli viimeistä ponnistusta vaille valmis ja päätin, että juhannus on aivan yhtä hyvä päivä hoitaa se valmiiksi kuin mikä muu tahansa. Ei romantiikkaa tänä vuonna, eikä muutakaan. Koko päivä siinä meni, mutta valmista tuli. Koirat tosin tylsistyivät. Kotiin päin ajellessani auton ikkunoista tuli ihastuttavan keveä kesäinen tuoksu, kuulin lintujen laulavan ja huomasin mieleni seuraavan laulua.

Sillä hetkellä jysähti, mutta tajusin sen vasta myöhemmin. Pysähdyin tien sivuun ja päästin koirat luvattomasti juoksemaan vapaina. Ne kävivät vain tarpeillaan ja sitten tulivat viereeni ihmettelemään hiljaisuutta. Juuri sillä hetkellä siinä bussipysäkillä olin pitkästä aikaa onnellinen. Olin tyhjä kaikesta, kiukusta, kaipauksesta, rakkaudesta, kiireestä, jokaisesta pakosta. Olin niin tyhjä, että sen tuokion onni mahtui tietoisuuteeni. Outo tunne, kummallisen irtonainen ja kuitenkin niin tiukasti yhtä kaiken olevaisen kanssa. Tuoksut, puut, linnut, jopa asfaltti näyttäytyivät uudessa valossa ja uudella tavalla. Minä olin ne ja ne olivat osa minua.

Viime tammikuussa kävin masennukseni keskellä todella syvällä, itseni tappaminen oli vain muutaman minuutin ja yhden puhelun päässä. Tämä oli samanlainen kokemus, mutta huippu. Kuin olisin seisonut Himalajan korkeimmassa kohdassa ja saanut koko maailman syleilyyni. Elämän tähtihetkiä, jotka ovat harvassa, mutta joiden varassa koko elämä keinuu.

Sunnuntaina kävin kollegan kanssa vielä tekemässä loppusiivouksen ja kotimatkalla alkoi jälleen ajatustoimintakin raksuttaa. Huomasin rentoutuneeni ja päästäneeni irti. Kuin vahingossa olin lakannut stressaamasta asunnottomuudesta, rahapulasta, laskupinosta, kaikesta sellaisesta, jolle en voi tehdä enempää kuin mitä olen jo tehnyt. Tien poskessa tuli tunne, että kaikki oli hyvin, että juuri sillä hetkellä kaikki oli parhaalla mahdollisella tavalla. Tunteen työstäminen selkeäksi ajatteluksi vei aikaa enkä vieläkään ole täysin jyvällä, mitä se kaikki tarkoittaa.

Nyt ymmärrän kuitenkin irtautumisen tarkoittavan olevan tilanteen hyväksymistä. Olen asunnoton, koditon, mutta silti minulla on katto pääni päällä, paikka olla rauhassa ja turvassa koirien kanssa. Paikka, josta kukaan ei aja minua pois. Minulla on sopivasti töitä, muutama tunti päivässä ja satamakeikka kerran pari viikossa. Auto on katsastettu ja tankki yli puolillaan bensaa. Tilillä on riittävästi rahaa ruokaan ja tupakkaan, tilipäivä viikon kuluttua. Koirilla on iso säkillinen ruokaa ja muutama puruluu. Minulla on tärkeintä kaikesta, ystäviä ja rakkaita. Minulla ei ole mitään hätää.

Minulla ei todellakaan ole mitään hätää. Syksyä varten kehittelen muutamaa suunnitelmaa, mutta niistä enemmän sitten kun osaan paremmin arvioida niiden toteutumista.

Aviomiehestä en ole kuullut mitään pitkään aikaan, mikä tarkoittaa montaa päivää, melkein kahta viikkoa. Joku oli nähnyt hänet asunnottomien vastaanottotalossa huonossa kunnossa olevan näköisenä. En tiedä, kuinka hän voi, millä ja miten hän elää. Osaan kyllä arvata, että hänellä ei ole helppoa ja että hän todennäköisesti syyttää minua. En jaksa enkä enää osaa olla vihainen kaikesta tapahtuneesta. Tämä on nyt tunne, jota minun pitää varoa. Tästä ei ole kovin pitkä matka siihen, että alkaisin ikävöidä ja sallisin pienenpienten paluumahdollisuuksien hiipiä mieleeni.

Se ei kertakaikkiaan käy päinsä. Toivon sydämestäni, että aviomies nyt käy läpi omaa elämäänsä itsekriittisesti ja rehellisesti, että hän vähitellen alkaisi nähdä, missä ja miksi kaikki meni näin pahasti pieleen. Toivon, että hän kaivaa oman ihanan itsensä kaiken kuonan alta ja saa uudelleen otteen elämästään. Hänellä on paljon hyvää annettavanaan läheisilleen, jos tämän kaiken jälkeen joku vielä haluaa olla hänen lähellään. Minä en enää mene hänen lähelleen enkä salli hänen tulla minun lähelleni. Minua yksinkertaisesti pelottaa, että paluu tarkoittaisi paluuta kaikkeen entiseen, vaikkakin viiveellä. Että minusta taas tulisi hänen kainalosauvansa ja hän jättäisi kaikki asiat minun niskoilleni. Että hän aloittaisi jälleen pikkutissuttelun ja että se jälleen repeäisi kännäämiseksi.

Minä en enää kestä entistä elämää, en. Enkä ota riskiä. Mihinkään, mitä alkoholisti sanoo tai lupaa, en enää koskaan luota. Maksoi mitä maksoi, minä jatkan elämääni ilman aviomiestä, ilman ketään miestä.

Aviomiehestä irtautuminen vaatii vielä tekemistä. Muu irtautuminen tapahtui siellä tien poskessa. Tämä irtautuminen huolista ja murheista ei tarkoita päämäärätöntä ajelehtimista, se tarkoittaa vain tosiasioiden ymmärtämistä, hyväksymistä ja ylimääräisen stressaamisen lopettamista. Tietenkin tarkkailen postiani – aina kun sen haen Poste Restantesta – ja avaan jokaisen laskun. Maksan ne sitä mukaa kuin pystyn. Teen työni mahdollisimman hyvin, huolehdin itsestäni, syömisestäni, pyykeistäni, liikunnasta koirien kanssa. Pidän tämän asunnon siistinä ja teen niitä pikkuasioita, joita voin. Minä elän keveämmin ja paremmin, joskin varsin kapeasti. Minä elän, kerään voimiani ja elän edelleen. Ehkä minä olen Feeniks, kuten poikani sanoi. Tai ehkä minusta tulee sellainen.