Muuttopäivä

Viime torstainen muutto on tavallista kaaosta. Ystävät olivat paikalla sovitusti, vain koirien sijoitus pois tieltä ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olimme kuopuksen kanssa jo siirtäneet sekä auton talvirenkaat että työpaikaltani ylimääräiseksi jääneen mikroaaltouunin varastoon. Varastoa varten oli sosiaalitoimisto päätöksensä mukaisesti siirtänyt tililleni rahaa kahden kuukauden tarjousvuokraa varten. Tilaa näytti olevan paljon – ruhtinaallisesti. Itselleni oli pakannut pari vaatekertaa ja tärkeimmät muut tarvikkeet noin viikon oleskelua varten. Ainahan voisin tulla varastolle hakemaan lisää.

Kun tavara lähti kulkemaan, se todella kulki. Tehokkuus huipussaan. Ensin täyttyi lainaan saatu peräkärry, sitten vuokrattu pakettiauto ja lopulta toinenkin pakettiauto. Porukka jakautui fiksusti kahtia, osa lastasi asunnon päässä, osa purki ja pakkasi varastoa. Kuin olisi harjoiteltu. Itseäni harmitti, suututti, kiukutti ja turhautti, etten voinut oikein tehdä muuta kuin siirrellä autoja. Olkapäätä särki, huimasi ja muutenkin tunsin oloni kiusallisen surkeaksi. Iltapäivällä muutaman limukorillisen sisäänvedon ja kymmenien litrojen hienvalutuksen jälkeen varasto oli niin täynnä, ettei sinne mahdu enää yhtä muovikassillista mitään. Se siitä vaatteiden yms. vaihdosta suoraan varastolta. Asunnossa koirat saivat mellastaa keskenään, jäljet jätin siivoamatta. Periaatteesta.

Aviomiestä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä selailtuaan papereitaan ja auottuaan ja suljettuaan kaikki pahvilaatikot. Mukaan lähtivät tietenkin kaikki tölkit, sekä tyhjät että täydet. Epämääräinen tekstiviesti kertoi, että hän ei enää tulisi takaisin. Aikaa olisi kuitenkin vielä tiistaihin asti, mutta näin hän näki tilanteen. Hän siis kunnioitti pyyntöäni olla pois paikalta oman muuttoni aikaan. Pahin painajaiseni oli, että hän olisi päättänyt viettää päivän vaakatasossa ja potea krapulaa, kun porukka hääräisi ympärillä.

Lopulta oli varaston ovi lukossa ja menimme syömään. Sen kummempaa ei kukaan halunnut kuin lähimpään hampurilaispaikkaan. Eikä minulla olisi enempään enää ollutkaan varaa. Onneksi tilillä olivat niin kolme palkkaa kuin toimeentulotuki ja lasien myynnistä tulleet muutamat kympit. Muuttaminen edes omin ja ystävien voimin ei totisesti ole ilmaista.

Päivän aikana en jäänyt miettimään omia tunteitani, ei ollut aikaa. Vasta kaiken jälkeen kun olin pakannut auton täyteen kasseja ja pyykkikoreja ja saanut kaksi erittäin sekavassa mielentilassa olevaa koiraa asettumaan takapenkille, kerroin itselleni tilanteen. Tuli hyvin tyhjä olo. Ei pelottava ei pakokauhuinen, ei edes ikävä. Ei mitään. Olin vain minä ja koirat ja auto. Niillä oli selvittävä, ne olivat ja ovat tällä hetkellä koko elämäni.

Ihan hiljaa ajelin sitten kohti pohjoista pois näistä kotinurkista. En ajanut moottoritielle, seurasin pikkuteitä, haistelin alkukesän kirpakoita tuoksuja ja totesin sittenkin eläväni. Vielä talvella häätö omasta kodista ja taivasalle asunnottomaksi joutuminen oli tuntunut maailmanlopulta, jota en millään ilveellä halunnut kokea, mutta nyt sen tapahduttua – minä elin sittenkin. Tuli entistä tyhjempi olo, ei syyllisyyttä masentumattomuudesta eikä masennusta kodittomuudesta. Ei mitään muuta kuin myöhäisen iltapäivän aurinko vehreässä luonnossa ja koirien tuhina. Tämä oli entisen elämäni viimeinen päivä. Huomenna olisi loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Ystäväni odottelivat pihalla istuen. Jääkaapissa oli pullollinen jääkylmää viiniä ja olohuoneessa vieraspeti. Juttelimme kolmeen asti yöllä, fyysinen väsymys haihtui jonnekin ja lämpö palasi sydämeen. Itkimme, nauroimme, humalluimme kevyesti. Mitään muuta en sillä hetkellä tarvinnut. Lopulta nukuin jälleen molemmat koirat jaloissani loputtoman kiitollisena ystävistä ja ystävyydestä. En voi koskaan tehdä yhtä suurta vastapalvelusta, toivottavasti osaan edes kiittää.