Pohdintaa

Reilun viikon olen nyt ollut VVA, vailla vakinaista asuntoa. Olen nieleskellyt tietoa, suodatellut sitä, miettinyt mennyttä ja tulevaa, vatvonut, venutellyt ja vanutellut sitä sekamelskaa, jota kutsun mielekseni. Vähitellen asiat alkavat selkiytyä. Kunhan vain malttaisin, kunhan saisin tämän omituisen levottomuuden asettumaan. Minulla ei ole tällä hetkellä mitään hätää. Ei ole.

Kerroin jo, että ystäväni ottivat minut avosylin vastaan. Viikonlopun juttelimme, totuttelimme toisiimme. Kaksi ikea-kassiani ajelehtivat olkkarin nurkasta keittiöön ja takaisin, koirien kupit muuttivat keittiöstä terassin ovelle, hammasharjani ei millään mahtunut purkkien ja purnukoiden sekaan kylppärin hyllylle, ennen kuin sille raivattiin tilaa. Sopu sijaa antaa, se pitää paikkansa. Olohuoneessa sohvat sijoitettiin uudelleen siten, että minulle järjestyi runkopatjan paikka suoralla näköyhteydellä telkkariin. Koirat asettuivat välittömästi tutuntuoksuisiin lakanoihin ja nukkumaan mennessä sain taistella paikastani. Näin on ollut joka ilta, turvallista ja ihan kuin kotona.

Mies on tekstitellyt, muistutellut vuosipäivistä ja kertonut saaneensa diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Minulta ei riittänyt myötätuntoa, tekstasin takaisin, että itsepä on elämänsä juomisella tärvellyt, minulle ei tarvitse valitella. Mies tekstasi myös saaneensa vihjeen paristakin vapaasta vuokra-asunnosta, mutta jättäneensä hakematta rahan takia. Varoitteli edessä olevasta lasarettireissusta. Minä ihan oikeasti en jaksanut välittää.

Tarkalleen ottaen tuo ylläoleva ei ole ihan totta. Kyllä minä edelleen välitän, kyllä minussa on myötätuntoa häntäkin kohtaan – eivät minun tunteeni ole niin kuolleet tai loppuunkuluneet, kuin toivoisin niiden olevan. Onnistuin huijaamaan itseänikin, koska olin niin tolkuttoman vihainen. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden rakkautta, yhteisyyttä, yhteistä elämää ei voi katkaista noin vain. Se on totta, että rakkautta en enää tunne, se on kulunut loppuun, se on taakse jäänyt tunne. Haluan edelleen tietää, mitä hänelle kuuluu, mitä hän tekee, mutta en halua häntä takaisin elämääni. Hän sittenkin tuntee minua sen verran, että tietää joidenkin asioiden olevan edelleen kipeitä. Siksipä hän muistutti 27-vuotispäivästä ja 10-vuotishääpäivästä. Hän tietää kiertävänsä veistä sydämessäni.

Tänään töistä ”kotiin” ajellessani radiossa joku lauloi tahtovansa rakastaa. En vaihtanut kanavaa, mutta sanoin ääneen: Eikä, en tahdo rakastaa! En tahdo rakastaa, rakastua enää koskaan. En tahdo minkäänlaista parisuhdetta, en tahdo kumppania, en tahdo miestä, edes kertakäyttöistä. En tahdo olla rakastettu, haluttu, himoittu. En tahdo mitään niistä velvotteista tai odotuksista, joita löyhäkin parisuhde asettaa. En jaksa. En voi. Olen siitä kohdasta pahasti rikki. Olen liian vanha ja liian pettynyt.

Olen neljä kertaa elämässäni rakastanut ja neljä kertaa saanut turpaani, eri tavoin joka kerta. Nuoruuden rakkauteni – se edelleenkin oikea elämäni mies – ei nähnyt rakastumistani, tai ei halunnut nähdä teinitytön tunteiden syvyyttä. Jotain niistä tunteista kertonee se, että vieläkin vuosikymmenten jälkeen vatsassani muljahtaa joka kerran hänet tavatessani. Se on rakkaus, jota vastaan en ole koskaan taistellut, koska aina olen tiennyt sen kestävän hamaan hautaan asti. Avoliittoni päättyi, koska en enää jaksanut katsella poikaystäväni vieraissa käyntiä ja ”miehekästä” ryyppäämistä. Suhteen hiipumista auttoi myös poikaystävän fanaattinen poliittinen toiminta ja oman liberaalimman maailmankatsomukseni ankara tuomitseminen. Ensimmäinen avioliitto taisi olla olemassa vain, jotta saisin kaksi ihanaa lasta. En oikeasti muista siitä vajaan viiden vuoden jaksosta muuta, kuin lapset. Miestä en ehkä edes tunnistaisi, jos tulisi kadulla vastaan.

Ja nyt tämä ihmisiän mittainen suhde on myös tullut päätökseensä. Rakastin, rakastin syvästi ja päättäväisesti. Tahdoin tämän suhteen onnistuvan, tahdoin elää hänen kanssaan vanhuuteen asti, tahdoin olla onnellinen hänen kanssaan ja hänen kainalossaan. Tahdoin tuntea oloni turvalliseksi ja rakastetuksi, arvostetuksi ja tavallaan myös heikoksi. Tahdoin todella kovasti. Silti tämäkin meni melkein alusta asti pieleen. Melkein joka kerta yllätyin hänen ottaessaan liikaa, kunnes opettelin itsekin ottamaan. Se kyllä loppui, koska se ei ollut ollenkaan minulle sopiva juttu. En ollut turvassa, koska kapakat ja kaverit, tai vain hänen omien tunteidensa hukuttaminen juomiseen, vei hänet pois minun luotani silloinkin, kun olisin kipeimmin kaivannut häntä kannattelemaan minua. Hän itki muiden olkapäähän kun minä olisin halunnut itkeä hänen olkapäätään vasten. En kokenut olevani arvostettu, koska minä tunteideni kanssa jäin yksin. Sen sijaan sain moitteita siitä, että olin hapan ja äkäinen. Hän sanoi pelkäävänsä ainoastaan minua ollessaan itse krapulassa. Pelätty vaimo ei ole arvostettu tai kunnioitettu. Vaimoaan pelkäävä mies ei ole se vahva ja turvallinen nallekarhu, jonka syliin olisin voinut mennä piiloon maailman pahuutta. Heikko en voinut olla, koska maailmaa piti kaikesta huolimatta pyörittää. Kahden ja pian kolmen lapseni maailma oli täysin minun varassani.

Rakastettu? Oi kyllä. Hänen sylissään olin rakastettu. Sitä ei voi sanoa mitenkään muuten. Hänen sylissään kosketin taivaita ja uinuin pilvien seurassa. Olin hyvin, hyvin syvästi rakastettu. Silloin kun hän oli paikalla ja selvä. Jos puolellakaan pariskunnista edes satunnaisesti on niin upea avioelämä, kuin meillä, he ovat käsittämättömän onnekkaita.

Ikävä kyllä, pelkkä seksi kaikessa loistossaankaan ei riitä paikkaamaan muita puutteita parisuhteessa. Ja viime vuosina seksikin hiipui minun halujeni laimentuessa. Mies kyllä oli aina valmis ja halukas, useammin ja hanakammin kuin minä, ja hän kovasti ihmetteli, minne oli kadonnut se erotiikan jumalatar, joka joskus olin ollut. Tiedän kyllä, minne. Sen naisen hehku laantui liian usein nähtyyn kumppaniin, joka valui sammuneena vessanpöntöltä lattialle tai kuorsasi kuset housussa kuin moottorisaha. Naisen haluja ei mikään vie tehokkaammin kuin selkä, joka käännetään silloin, kun nainen haluaa puhua, tai kiinnikolahtava ovi kun itse jää kotiin television seuraan. Lopulta kaikki pienetkin pettymykset, pahan mielen hetket, yksinäiset illat ja yöt kasvoivat suuremmiksi kuin onnelliset, kauniit elämänkäänteet. Ja nyt olemme tässä.

Ei, en tahdo rakastaa enää koskaan. En voi antaa sydämeni rippeitä enää kenenkään potkittaviksi, en enää tahdo ottaa siipeeni, en kestä enää yhtään pettymystä. En enää tahdo ottaa riskiä epäonnistumisesta, en vaikka menettäisinkin mahdollisuuden ”onneen”. En edes tahdo enää tietää, mitä se ”onni” olisi minun kohdallani, jos se on jotenkin riippuvainen jostakusta toisesta. Teen kuten ennenkin, teen sen itse. Rakennan näille raunioille jonkinlaisen elämän ja tyydyn siihen. Tyytymisestä ehkä löytyy onni.

Toisenlaista onnea saan siitä, että tiedän lasteni elämien olevan kunnossa ja tiedän itse kuuluvani heidän elämäänsä. Onnea on jutella heidän kanssaan, laskea leikkiä, tehdä suunnitelmia, hullutella kuin joskus heidän lapsuudessaan. Onnea on nähdä lastenlasten kasvavan, tuntea pienet kädet kaulalla ja saada iso halitus. Tämä ei mene rikki, tämä lääkitsee minua, tämä on oikein ja riittävästi.