Kotiinpaluu

Mies on nyt ollut viikon takaisin kotona. Hän tekstaili minulle sairaalasta, että potee siellä joitain rintakipuja. Tekstareihin mahtui runsaasti pyyntöjä ja aneluja, etten jättäisi häntä nyt kun hän eniten minua tarvitsee. Että hän ei tiedä, minne kulkunsa suuntaisi kun sairaalasta pääsee. Että hänen elämänsä on minun käsissäni. Että hän rakastaa minua yli kaiken ja aina ja ikuisesti. Että hänellä ei ole muuta kuin kymppi rahaa ja vaatteet päällään. Muuten samaa jorinaa kuin aikaisemminkin, mutta nyt alkoi viesteistä välittyä oivallus todellisesta tilanteesta.

Kehotin miestä ottamaan yhteyden sosiaalityöntekijään ja psykologiin, kun nyt kerran on lasaretissa, josta molemmat löytyvät. Muuta en voi enkä halua tehdä. Hoitakoon mies aikuisena, vastuullisena kansalaisena itse omat asiansa, minä en sitä enää tee. Olen kasvattanut käytännöllisesti katsoen yksin kolmesta lapsesta kolme tervettä, päihteetöntä, hyväntuulista ja älykästä aikuista, ja se riittää minun osalleni. Neljännenkin olisin kasvattanut, jos asiat olisivat menneet toisin. Aviomies ei ole minun holhouksessani eikä vastuullani, hänen olisi kuulunut jakaa vastuu näistä lapsista minun rinnallani eikä tehdä muutenkin sekamelskaisesta normaalielämästä vielä vaikeampaa.

Kun mies kysyi, koska haluan ”tuhlaajapojan” palaavan, vastasin, että vasta sitten, kun olen muuttanut. Ystäväni oli tulossa potkimaan minua liikkeelle, jotta saisin viimeiset kaapit tyhjennettyä, kun mies ilmoitti tulevansa nyt. No, peruin ystäväni tulon ja varauduin viimeisen päälle riitelemään. Miehestä ei ollut riitelijäksi. Pikaisen silmäyksen perusteella mies on vanhentunut, hidastunut ja kömpelöitynyt entisestä nallekarhusta lähes liikkumattomaksi järkäleeksi. Laihtunutkin mies on jonkin verran, harmaantunut ja väsähtänyt. Huomasin katsovani häntä samalla mielenkiinnolla kuin ketä tahansa, en myötätunnolla enkä säälillä. Vain totesin olevan tosiasian ilman mitään tunteita. Emme puhuneet alkuun mitään. Lopulta mies sen verran avautui, että myönsi tehneensä paljon mokia ja loukanneensa minua niin pahasti, että ei voi koskaan pyytää tarpeeksi anteeksi. Vastasin, että näin on.

Mies latoi sängyn päällä olevat kassit ja pahvilaatikot lattialle ja menestyksellisesti blokkasi kahvinkeittimen laatikkopinon taakse. Ja meni tietysti nukkumaan. Onhan se ollut raskasta ja väsyttävää viettää muutama päivä sairaalassa, missä sapuska tulee nenän alle ja kahvi tuodaan suoraan sänkyyn. Että jaksaa pistää vihaksi, ja toisaalta olen kuitenkin ylpeä siitä, että olen toiminut ja toimin ilman mokomaa lepohetkeä. Levon ja loman aika koittaa syksyllä, oli tilanne silloin mikä hyvänsä. Siitä enemmän tulevissa kirjoituksissa.

Olimme parvekkeella tupakalla ja kysyin mieheltä, oliko hän puhunut päivystävän sosiaalityöntekijän kanssa sairaalassa. Ei ollut. Miksi ei? No kun hän oli lapsellisesti uskonut, että kyllä minä jonkin ratkaisun tähän keksin ja järjestän kaikki asiat niin kuin olen aina tehnyt. Olisin voinut ampua miehen siihen paikkaan. ***un ääliö!

Mieheltä loppui puhelimesta puheaika, joten kaivoin omastani sosiaali- ja kriisikeskuksen numeron ja annoin miehelle. Opastivat sosiaalitoimistoon. Olin itsekin matkalla sinne, joten armollisesti otin miehen mukaan. Tapasimme lopulta molemmat omat sosiaalityöntekijämme ja mies sai rustattua jonkinlaisen toimeentulotukihakemuksen. Minulla oli omani valmiina, vain pari palkkalaskelmaa puuttui. Päätös minulle tuli sähköpostiin seuraavana päivänä, ja siinä oli mukana varaston vuokra kahdelle kuukaudelle sekä maksusitoumus reseptilääkkeisiin. Tulisipa tänään tiistaina jo postissa paperillakin, niin voisin hakea kassillisen pillereitä. Luulen tulevani tarvitsemaan niitä.

Eilen maanantaina mies ilmeisesti oli saanut rahaa tililleen. Rahaa hänellä on ollut koko viikon, jonka on viettänyt kotosalla, koskapa tupakat eivät ole loppuneet. Mies lähti noin kello 6.45 ja ilmoitti menevänsä terveyskeskukseen. Kun ei miestä ollut vielä illallakaan näkynyt murjottamassa/nukkumassa, hiipi pieni huoli mieleeni. Kunniasanalla, en halunnut huolestua, mutta juuri tähän väliin en enää jaksa mitään dramaattisia käänteitä. Jos mies olisi takaisin sairaalassa, saisi minun puolestani olla siellä vaikka maailman tappiin kunhan ei ole heittelemässä lisää kapuloita rattaisiini. En soittanut enkä edes suunnitellut soittavani ja kysyväni.

Mies ei ilmestynyt koko iltana, vasta kahden aikaan yöllä kuulin sen verran kolinaa, että tiesin miehen tulleen. Nousin ylös ja menin katsomaan. Siellähän mies makasi vaatteet päällään sängyssään kuorsaamassa puolikas six-pack lonkeroa hellässä syleilyssä. Lattialla pyöri muutama avaamaton kaljatölkki. Haju oli mahtava.

Mies on siis palannut arkeen eikä mikään ole muuttunut. Luojan kiitos, tämä loppuu ylihuomenna! Mieluummin vaikka veneen alla kuin hetkeäkään lisää tätä iloista meininkiä, jota pitäisi parisuhteeksi kutsua!