Ystäviä ja ystävä

Vanha sanonta siitä, että tiukan paikan tullen ystävät erottuvat todellisista ystävistä, pitää paikkansa. Pitkin kevättä ovat ystävät vakuutelleet olevansa aina tukenani ja tekevänsä kaiken mahdollisen auttaakseen. Olen yrittänyt vastata, että kiitos vaan, mutta pärjään kyllä. On tuntunut äärettömän hyvältä tietää, että he todella välittävät ja todellisen tarpeen vaatiessa minulla on ihmisiä, joiden puoleen kääntyä ja jotka eivät jätä minua pulaan.

Kun nyt katselen taaksepäin, en oikein voi muistaa yhtään tilannetta, jossa itse olisin kieltänyt ystäviltäni apuani, olipa kyse ollut parinkympin vippaamisesta tilipäivään asti tai jostain isommasta asiasta. Tosin tiedän erittäin tarkkaan tällä hetkellä, kuinka iso asia pelkkä parikymppinenkin voi olla. En ole koskaan pelkkää omaa mukavuuttani kieltäytynyt tekemästä jotain, jos suinkin olen voinut apuani tai tukeani antaa, jos minulla on ollut mistä antaa ja jos olen jollain tavalla kyennyt auttamaan. Jos en itse ole voinut, olen ainakin yrittänyt etsiä ratkaisua kulloinkin käsillä olleeseen ongelmaan. Tietysti olen joskus sanonut, että en voi. Tietysti joskus on ketuttanut, että minuun on suhtauduttu kuin mihin tahansa aina käytettävissä olevaan apuneuvoon. Ja monta kertaa olen ajatellut hiljaa mielessäni, että hulluhan minä olen, mutta kun toinen tarvitsee …. Mutta jos olen nähnyt, että ystävä on hädässä, missä tahansa hädässä, olen auttanut parhaani mukaan. Isäni teki niin, äitini teki niin ja toivottavasti olen saanut lapseni oppimaan tekemään niin. Jokainen tarvitsee joskus apua. Kun minulta on kaupungilla joskus pummattu tupakkaa tai tarjouduttu maksamaan siitä, olen kieltäytynyt ja sanonut, että laita mieluummin palvelus kiertämään ja muista tämä, kun joku sinulta pyytää jotain. Olen ehdottomasti kierrättäjä. (Tähän kappaleeseen on lukijan ehdottomasti laitettava suuri korjauskerroin, koska todellisuudessa en ole mikään laupeuden enkeli.)

Kun viime viikon lopulla ei ollut kaupungilta tullut yhteydenottoa ja asuntotarjousta, alkoi mieli vetää jälleen kerran todella mustaksi. Tässä mustuudessa ei ollut enää kunnolla tajua siitä, että pimeydestä noustaan tai että pohjalta on hyvä ponnistaa. Tämä oli hyvin lähellä aitoa epätoivoa, josta en enää osannut erottaa kauhua tai pelkoa tai ratkaisumahdollisuuksia tai toimintasuunnitelmaa tai yleensä mitään järkevää. Ihan pelkkä musta tuntematon kuilu, jonka reunalla huojuin ja rajuilma puhalsi minua takaapäin kohti pudotusta. Ei mitään, mistä ottaa kiinni, ei tukevaa jalansijaa – ei ketään, joka ottaa syliin.

Tulin hyvin tietoiseksi siitä, että vaikka päänuppi vielä toistaiseksi on toiminut jotensakin tyydyttävästi, niin kehoni alkaa reagoida tilanteeseen. Jos minua ei stressi tai epätoivo kaada, niin sitten minut pettää oma maallinen tomumajani. Verenpaine on tasaisessa nousussa lääkkeistä huolimatta, satunnaisia kihahduksia huippulukemiin tulee aika usein. Olen alkanut saada lieviä sydänoireita, joskus huonona hetkenä tulee todella inhottava puristava kipu rintaan, mutta se taas häviää ennen kuin teen sille jotain. Päätä särkee jatkuvasti, vihloo ja jyskyttää. En voi syödä kourakaupalla särkypillereitä, vasta sitten, kun en todella pysty olemaan ilman. Vanha ystäväni migreenikin on palannut parille visiitille. Oikea olkapääni, joka on muutaman kuukauden ajan ilmoitellut olemassaolonsa vaikeudesta, särkee nyt koko ajan. En voi kantaa oikealla kädellä juuri mitään enkä kunnolla nostaa sitä tai ojentaa. Pieni nirhauma uusien kenkien takia kantapäässäni on levinnyt kunnolla märkiväksi haavaksi, johon on haettava antibioottikuuri ennen kuin keksii sairastua johonkin vakavampaan. Sairaanhoitaja pelotteli ruusulla tai verenmyrkytyksellä, lääkäri ei kunnolla edes tutkinut, määräsi kuurin heti kertavilkaisulla. Painoni on pudonnut kymmenen kuukauden aikana lähes 20 kiloa, mikä peiliin katsoen on hyvä asia. Mutta se ei ole, että ruokahalu on aivan olematon, mitä nyt satunnaisesti vatsa murisee siihen suuntaan, että jotain täytettä sinne voisi laittaa. Ruokaohjelmat televisiossa oksettavat. Kaikki tämä yhteensä tekee sen, että en enää jaksa niitä pitkiä mukavia lenkkejä öisin koirien kanssa, joiden aikana puhuin itselleni asiat halki. Ja sen, että kävellessäni rappusia ylös tai alas, minun on otettava tukea, koska huimaa pahasti. En enää jaksa melkein mitään.

Sieltä kuilun reunalta sitten soittelin ystävilleni ja kerroin, että nyt todella tarvitsen apua, nyt todellakin tarvitsen ystäviäni seisomaan sanojensa takana. Kerroin viimeiset käänteet eli sen, että mitään asuntotarjousta ei ole tullut ja että jään muutaman päivän jälkeen todella taivasalle. Kysyin, pitävätkö aiemmin annetut lupaukset ja voinko tulla edes vähäksi aikaa nukkumaan sohvalle koirien kanssa. Ja sinisilmäinen hölmö luottamukseni sai kovan kolauksen. Minulle sanottiin, että ”täytyy miettiä” tai ”sanoinko todella noin”. Olen minäkin heikkona hetkenä sanonut mitä tahansa, mutta olen seisonut sanojeni takana ja tehnyt parhaani lupausteni täyttämiseksi. Minua vedettiin lujasti tiskirätillä päin naamaa ja sen tekivät ne ihmiset, joihin olen vuosikausien ajan oppinut luottamaan. Minun ei ole tarvinnut miettiä, kun minulta on pyydetty apua, mutta nyt täytyy miettiä minun pyytäessäni apua. Enkä totta vie pyydä sitä kovin heppoisesti.

Viimein suuressa pettymyksessäni ja turhautumisessani purin tunteitani ulkomailla asuvalle ystävälleni facebookissa jutellessamme. Ihan vain avauduin, istuin sohvalla läppäri sylissä ja itkin. Ystäväni totesi, että hänen ja miehensä asunto seisoo tyhjillään ja olen lämpimästi tervetullut laskeutumaan sinne, koirineni ja välttämättömine vaihtovaatteineni. Tottakai, tietenkin, niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsen. Onko jotain muuta, mitä hän ja miehensä voi tehdä? Ystäväni on tulossa käymään Suomeen, joten samalla hän voi opastaa pesukoneen koukkuihin ja sillä tavalla. Ja kuunnella ja pitää sylissä ja olla lähellä. Ja ottaa kanssani pullollisen viiniä. Olla ystävä sanan syvimmässä merkityksessä, apuna ja tukena tarvittaessa, epäröimättä ja todellisesti ilman tyhjää sanahelinää. Ja tietysti tuoda tuliaisina kartongin verovapaata tupakkaa. Asunto tosin sijaitsee vähän kauempana näistä tutuista kotikulmistani, mutta ehkä on vain hyvä, että saan otettua etäisyyttä kaikkeen ja oleilen tarvittavan ajan paikassa, jossa kukaan ei koko aikaa kysele kuulumisiani.

Nyt on maanantaiaamu. Lähden tänään vielä hoitamaan muutaman asian ja sitten menen töihin. Illalla jatkan pakkaamistani. Huomenna teen jälleen töitä koko päivän ja illalla pakkaan. Ylihuomenna samoin ja silloin on illalla oltava valmiina myös kassillinen vaihtovaatteita, koirien tiskatut ruokakupit ja muu ihan pakollinen tavara, jonka otan mukaani ja joka mahtuu omaan autooni. Kaikki muu menee varastoon, jos ei sitä omaa osoitetta tule. Vielä on vähän aikaa. Ja paljon tekemistä.