Möhkäle vatsaan

Aviomiehen vihdoin saavuttua kotiin pakotin hänet avaamaan viimeisen ulosottomieheltä tulleen kirjeen. Siitä selvisi viimeiseksi muuttopäiväksi tiistai 9.6, minkä jälkeen tavarat kannetaan ulos eli häätö toimeenpannaan. Ilmoitin asiasta välittömästi kaupungille ja tieto lisättiin asuntohakemukseeni.

Vatsaan asettui pysyvästi suunnilleen öljytankkerin kokoinen möhkäle ja pakokauhu iski kuin hurrikaani. Jälleen kerran olen syvästi kiitollinen muutamasta hyvästä ystävästä, joiden kanssa pakokauhu laantui jonkinasteiseksi järjelliseksi ajatteluksi. Oli aika laatia suunnitelma B siltä varalta, että asuntoa ei tarjota. Ei mitenkään miellyttävä suunnitelma, mutta parempi sekin kuin kimpsujen ja kampsujen kanto kaatopaikalle.

Ensimmäiseksi kaivettiin kalenterit esiin ja todettiin, että ainoa mahdollinen päivä, jolloin minua voidaan auttaa muutossa, on torstai 4.6. Siitä siis tulee muuttopäiväni – osoitteesta vaan ei ole tietoa. Suunnitelma B:n mukaan tavarani kannetaan vuokrattavaan varastoon. Tutkiskelu netin ihmeellisessä maailmassa tuotti tulosta ja nyt olen tehnyt alustavan varauspyynnön 9 neliön varastosta alkaen mainittuna torstaina ja tietysti se maksaa, 284 euroa kahdelta kuukaudelta.

Olen siis astumassa entistä alemmas yhteiskunnan portailla. Minusta tulee aidosti ja oikeasti asunnoton. Kassialma. Naispuolinen metsien mies. Veneen alla asuva. Tai puun oksalla. Kylmää....

Jos asuntoa ei pian tule, minulta menee työpaikka ja työpaikan mukana kaikki mahdollisuudet selvittää asiani kunnialla. Unelma jäädä velattomana eläkkeelle sortuu sekin. Asunnottomana en kehtaa enää esiintyä julkisesti missään, eristäydyn ystävistäni ja sukulaisistani. Ylpeyteni, siis se vähä, mitä siitä on jäljellä, ei anna periksi kertoa tilastani. Vain muutama ystävä tietää todellisuudestani. En mene pyytämään apua niiltä ihmisiltä, jotka eivät voi ymmärtää. En. Eikä tätä voi ymmärtää itse tätä kokematta. Sukulaiseni eivät ole kokeneet. Heidän silmissään haluan olla sitä, mitä olin tähän asti – ei-kovin-hyvin-toimeentuleva-mutta-pärjäävä suhteellisen fiksu nainen. Jos lukevat tätä blogia, sitten tietävät.

Minulla on oikotieni, se lopullinen helpotus. Tietoisuus siitä jotenkin helpottaa, mutta se on alkanut muuten tuntua vastenmieliseltä. Se ei enää houkuta niin kuin ennen, ajatus vain tykyttää takaraivossa. Ennemminkin alkaa oikeasti ketuttaa, että sitä täytyy pitää viimeisenä hätävarana, jos ei enää kantti kestä mitään muuta. Jostain kumman syystä tämä astuminen ulos turvattomaan maailmaan on ennemminkin uusi ja mielenkiintoinen kokemus kuin katastrofi. Se tuntuu pikemminkin haasteelta kuin maailmanlopulta. Se pelottaa ja kauhistuttaa, mutta samalla se houkuttelee. Jos en pärjää, jos se sittenkin on sietokyvylleni liikaa – minä pääsen pois, voin hypätä ulos kaikesta, lakata olemasta. Kuinka hurjasti vielä tulee kiviseiniä vastaani ja kuinka kauan pääni kestää niiden hakkaamista?

Olen jotenkin mennyt jo itkun taakse, ei enää itketä. Olen vihainen, järkyttynyt, epäuskoinen ja kuitenkin vielä toiveikas. Huomenna tapaan pari ystävääni ja iltapäivän pakkailen loppuja tavaroita. Maanantaina taas töihin, puhelin vieressä odottamassa piippausta, joka kertoo, että asuntotarjous on tullut sähköpostiin. Ihan vieläkään ei ole liian myöhäistä, mutta tiukalle vetää.